*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46854 ***

ALAIKÄINEN

Huvinäytelmä 5:ssä näytöksessä


Kirj.

D. VON VIZIN


Venäjästä suomentanut Verner Andelin


Pieni Yleiskirjasto N:o 2.




Hämeenlinnassa,
Hämeen Sanomain Kirjapainossa, 1899.






HENKILÖT:

 PROSTAKOFF, tilanomistaja.
 ROUVA PROSTAKOFF, hänen vaimonsa.
 MITROFAN, heidän poikansa, alaikäinen.
 JEREMEJEVNA, Mitrofanin ent. imettäjä.
 PRAVDIN, hallinnollinen virkamies.
 STARODUM, 60-vuotias ukko.
 SOFIA, Starodumin sisarentytär.
 MILON, upseeri.
 SKOTININ, rva Prostakoffin veli.
 KUTJEIKIN, ent. seminaarilainen.
 TSIFIRKIN, ent. kersantti.
 VRALMAN, opettaja.
 TRISHKA, räätäli.
 PROSTAKOFFIN palvelija.
 STARODUMIN kamaripalvelija.

Toiminta tapahtuu viime vuosisadalla Prostakoffin maatilalla.




1 Näytös.


I Kohtaus.

    Rva Prostakoff, Mitrofan, Jeremejevna.

RVA PROSTAKOFF (tarkastaa Mitrofanin takkia.) Takki on ihan pilattu.
Jeremejevna, tuoppas tänne se Trishka heittiö! (Jeremejevna lähtee).
Se vietävä on liiaksi kaventanut takkia joka puolelta. Mitrofan
kultani, kai sinua tuo takki nyt likistää kipeästi. Kutsuppa isä tänne.
(Mitrofan lähtee.)


II Kohtaus.

    Rva Prostakoff, Jeremejevna, Trishka (ja viimein) Mitrofan.

RVA PROSTAKOFF (Trishkalle, joka juuri on tullut Jeremejevnan
kanssa). No, astuppa nyt lähemmäksi, sekin vintiö! Enkös minä sulle
sanonut että takki piti tehdä hyvin väljäksi? Ensiksikin on poika
vielä kasvuijässä ja toiseksi: ilman tuota ahdasta takkiakin hänen
ruumiinsa on niin hento, ett'ei saa noin puristaa. Milläs ihmeellä
sinä nyt puolustat itseäsi?

TRISHKA. Armollinen rouva, minähän olen vaan itsekseni oppinut
neulomaan. Kyllä minä silloin neuvoin antamaan tuon takin oikean
räätälin tehtäväksi.

RVA PROSTAKOFF. Pitääkö todella olla täysoppinut räätäli, ennenkuin
osaa ommella säällisen takin? Onpas tuokin järkeä!

TRISHKA. Niin, niin, rouva, räätäli on sen oppinut, mutt'en minä.

RVA PROSTAKOFF. Vielä tuo kiistelee! Räätäli on oppinut toiselta,
toinen kolmannelta; mutta keltäs ensimmäinen räätäli on taitonsa
oppinut? Vastaa siihen, jos osaat, hölmö!

TRISHKA. Sekö se ensimmäinen räätäli? Se lienee ommellut vielä
huonommin, kuin minä.

MITROFAN (tulee juosten). Kutsuin jo isää. Se sanoi heti tulevansa.

RVA PROSTAKOFF. Kisko se tänne vaikka väkisin, ell'et hyvällä saa
tulemaan!

MITROFAN. Tuossapa hän jo onkin.


III Kohtaus.

    Samat ja Prostakoff.

RVA PROSTAKOFF. Minne ihmeisiin sinä aina menet minulta piiloon?
Katso nyt, herraseni, mitä minä saan kärsiä sinun velttoutesi tähden!
Tuossa nyt näet, millaisen uuden takin poika on saanut enonsa
kihlajaispäiväksi! Mitäs nyt sanot Trishkan työstä?

PROSTAKOFF (arkana änkyttäen). Vä-vähän väljältä se minusta
näyttää.

RVA PROSTAKOFF. Väljää sinulla on päässäsi, mies rukka.

PROSTAKOFF. Mutta minähän arvelin, että takki on sinun mielestäsi
väljä.

RVA PROSTAKOFF. Vaan entä sinun mielestäsi -- vai oletko jo käynyt
sokeaksi?

PROSTAKOFF. Kun sinä näet, niin en minä näe mitään.

RVA PROSTAKOFF. Kas tuommoisen mies poloisen minä olen Luojalta
saanut: ei se osaa itse päättää, mikä on väljää, mikä ahdasta.

PROSTAKOFF. Siinä asiassa olen aina luottanut sinuun, vaimo kultani,
ja samoin luotan nytkin.

RVA PROSTAKOFF. No luota myös siihen, ett'en minä aio hemmotella
palvelijoita. Mene nyt ja rankaise niitä niin että tuntuu.


IV Kohtaus.

    Samat ja Skotinin.

SKOTININ (on tullessaan kuullut viime sanat). Ketä? Mistä? Minun
kihlajaispäivänäni! Pyydän sinua, sisko kulta, tällaisen juhlan vuoksi
lykkäämään rangaistuksen huomiseksi; mutta sitten huomenna, jos niin
suvaitset, minä itsekin olen kernaasti siinä puuhassa apuna. Niin totta
kuin olen Taras Skotinin, minusta ovat kaikki syyllisiä. Siinä kohden
olen ihan sinun kaltaisesi, sisar kultani. Mutta mistä sinä oikeastaan
olet noin suuttunut?

RVA PROSTAKOFF. No katso nyt, veliseni -- minä vetoon sinun
arvosteluusi. Mitrofan, astu tänne likemmäksi! Onko tuo takki liian
väljä?

SKOTININ. Ei ole.

PROSTAKOFF. Kyllä minäkin jo näen, että se on liian ahdas.

SKOTININ. Mitä vielä! Takkihan on ihan sopiva!

RVA PROSTAKOFF (Trishkalle). Korjaa luusi täältä! (Jeremejevnalle).
Mene nyt, Jeremejevna, antamaan pojalle suurusta. Kai sieltä jo pian
opettajatkin tulevat.

JEREMEJEVNA. Hän suvaitsi juuri äsken syödä koko viisi kakkua,
armollinen rouva.

RVA PROSTAKOFF. Ja siksi et raskitsisi hänelle antaa kuudetta, vai
mitä? Oletpa sinä säästäväinen, mutta varo itseäs!

JEREMEJEVNA. Syököön hän vaan terveydekseen! Minähän sanoin sen vaan
Mitrofan Terentjevitshin tähden. Ihan aamuun saakka hänen oli niin paha
olla.

RVA PROSTAKOFF. Herran tähden, mikäs sinua vaivaa, Mitrofan?

MITROFAN. Se on semmoista ilkeätä. Eilen illalla syönnin jälkeen se
minuun tuli.

SKOTININ. Poika oli kaiketi syönyt liian paljon.

MITROFAN. Illallako? Enhän minä silloin, eno, syönyt melkein mitään.

PROSTAKOFF. Minä sentään muistelen poikaseni, että sinä söit jotakin.

MITROFAN. Kyllä niin, jotakin! Suolattua lihaa muutaman viipaleen ja
piirakoita, muistaakseni, viisi tai kuusi kappaletta.

JEREMEJEVNA. Yöllä hän ehtimiseen pyysi juomista. Hän joikin kaljaa
koko kannullisen.

MITROFAN. Ja nyt päätäni oikein huimaa. Yöllä tuli tavantakaa silmiini
sellainen ilkeä näky.

RVA PROSTAKOFF. Mikä näky se oli, Mitrofan kulta?

MITROFAN. Väliin sinä, äiti, väliin tuo isä.

RVA PROSTAKOFF. Miten niin?

MITROFAN. Heti kun panin silmäni umpeen, näin unta, että sinä, äiti,
annoit isälle selkään.

PROSTAKOFF (syrjään). Hitto vie! Se uni käy toteen.

MITROFAN (heltyen). Minun kävi niin sääliksi.

RVA PROSTAKOFF (suuttuen). Ketä?

MITROFAN. Sinua, äiti, kun näytit niin kovin väsyvän, lyödessäsi isää.

RVA PROSTAKOFF. Syleile minua, sinä hyvä poika! Se mulla sentään on
ainoa lohdutus, että sinä olet niin kiltti.

SKOTININ. No, no, Mitrofan! Sinä näytkin olevan mamman poika etkä
papan.

PROSTAKOFF. Kyllä minäkin sitä rakastan, kuin isän tulee; se se vasta
on viisas lapsi ja päälle päätteeksi aika veitikka! Välistä olen niin
iloissani Mitrofanista, etten oikein usko häntä omaksi pojakseni.

SKOTININ. Mutta ainakin tällä kertaa tuo teidän veitikkanne näkyy
olevan huonolla tuulella.

RVA PROSTAKOFF. Pitäisiköhän lähettää noutamaan kaupungista tohtoria.

MITROFAN. Ei sitä tarvitse. Kyllä minä tästä itse ennen paranen. Jahka
ma menen sinne kyyhkyslakkaa katsomaan, ehkä sitä sitten hiljakseen...

RVA PROSTAKOFF. Ehkä niin Jumalan avulla vielä paranet. Mene sinä vaan
leikkimään mielesi mukaan, rakas Mitrofan. (Mitrofan ja Jeremejevna
lähtevät).


V Kohtaus.

    Rva Prostakoff, Prostakoff ja Skotinin.

SKOTININ. Miksi ei täällä näy morsiantani? Missä se on? Jo tänä iltana
pitäisi olla kihlajaiset -- eiköhän jo olisi aika ilmoittaa hänelle,
että hänet naitetaan.

RVA PROSTAKOFF. Ehtiihän tuota vielä. Jos me suotta ennen aikojamme
puhumme hänelle asiasta, niin hän ehkä arvelee, että meidän täytyy
ikäänkuin pyytää hänen suostumustaan. Kyllä minä olen mieheni puolelta
hänen sukulaisensa, mutta totella hänen täytyy, vaikka olisi ihan
vieras.

PROSTAKOFF (Skotininille). Totta puhuakseni, me olemme kohdelleet
Sofiaa, kuin orpolasta. Silloin kun hänen isänsä kuoli, hän oli
vielä pikku lapsi. Hänen äitinsä, joka oli erään lankoni kautta vähän
niinkuin sukulaiseni, sai puoli vuotta takaperin halvauksen...

RVA PROSTAKOFF (on tekevinään ristinmerkin). Varjelkoon meitä Jumala!

PROSTAKOFF. Ja siihen se Sofian äiti kuoli. Hänellä oli kyllä eno,
muuan herra Starodum, mutta tämä oli jo aikoja sitten lähtenyt
Siperiaan; ja kun tuosta Starodumista ei ole moneen vuoteen kuulunut
yhtään mitään, niin me pidämme koko miestä kuolleena. Nähdessämme, että
Sofia jäi ihan yksikseen, me otimme hänet tänne maalle luoksemme ja
hoidamme hänen omaisuuttaan kuin omaamme.

RVA PROSTAKOFF. Mitä sinä tänään noin leveästi jaarittelet: Veljeni
saattaa pian joutua siihen uskoon, että me olemme oman etumme tähden
ottaneet Sofian hoitoomme.

PROSTAKOFF. No mutta kuinka hän sellaista uskoisi? Emmehän me mitenkään
voi siirtää Sofian kiinteätä omaisuutta meidän omaksemme.

SKOTININ. Ja jos hänen irtaimistonsa onkin siirretty, niin en minä
siitä ruikuta. Nähkääs minä tahdon välttää kaikkia rettelöitä. Vaikka
naapurini ovatkin tehneet minulle niin paljon vääryyttä ja vahinkoa,
niin en vielä milloinkaan ole käräjöinyt. Sen sijaan että rupeisin
niiltä hakemaan korvausta, minä mieluummin kiskon vahingot takaisin
talonpojiltani -- ja sillä hyvä.

PROSTAKOFF. Se on totta, lankoni; tietäähän sen koko piirikuntamme,
mikä mestari sinä olet veroja kiskomaan.

RVA PROSTAKOFF. Saisitpa, veliseni, meitäkin hieman opettaa. Me,
näet, emme lainkaan osaa itse. Siitä saakka, kun olimme talonpojiltamme
ottaneet kaikki, mitä ikinä heillä vaan oli, emme enää saa niistä irti
yhtään mitään. Siinä sitä ollaan pulassa.

SKOTININ. Älä hätäile, sisko, kyllä minä opetan, kunpa vaan toimitatte
Sofian vaimokseni.

RVA PROSTAKOFF. No oletko sinä todella niin rakastunut siihen
tyttöletukkaan?

SKOTININ. Mitä vielä? Viisi minä itse tytöstä!

PROSTAKOFF. Vai senkö vuoksi Sofiaa haluat, että hänen maatilansa on
niin lähellä omaasi?

SKOTININ. En minä siitäkään paljoa välitä, mutta hänen maatilallaan on
jotakin sellaista, mitä halajan sydämineni pohjasta.

RVA PROSTAKOFF. Mitä kummaa siellä on?

SKOTININ. Nähkääs, minä rakastan sikoja, ja juuri morsiameni
maatilalla on semmoisia aika sikoja, että joka ikinen niistä, seisoen
takasorkillaan, olisi meitä kaikkia päätä pitempi.

PROSTAKOFF. Onpa se ihmeellistä, kuinka suvussa vallitsee sama
ominaisuus! Meidän Mitrofanimme on ihan enonsa kaltainen: hänkin, näet,
jo ihan pienestä asti on rakastanut sikoja yhtä hellästi kuin sinä.
Muistan vielä, kuinka hän kolmivuotiaana, nähdessään pienen porsaan,
rupesi ilosta vapisemaan.

SKOTININ. Todella! Mutta kun asiaa ajattelee, niin onhan se
luonnollista, että Mitrofan on sikoihin mieltynyt, koska hän kerran
on sisareni poika. Se on selvää yhtäläisyyttä. Mutta minkähän ihmeen
vuoksi minä sitten olen sellainen sikojen ystävä?

PROSTAKOFF. Eiköhän vaan siinäkin ole jotakin yhtäläisyyttä. Niin
ainakin minä arvelen.


VI Kohtaus.

    Samat ja Sofia.

    (Sofia tulee kirje kädessä ja iloisen näköisenä).

RVA PROSTAKOFF (Sofialle). Mistä sinä nyt olet niin iloinen?

SOFIA. Sain juuri äsken oikean riemusanoman. Näinä päivinä on Moskovaan
saapunut se minun enoni, josta niin pitkään aikaan emme ole tienneet
mitään, se minun hyvä enoni, jota rakastan ja kunnioitan kuin isääni.
Tässä juuri on kirje, jonka olen häneltä saanut.

RVA PROSTAKOFF (säikähtyen ja suuttuen). Mitä ihmettä -- ettäkö tuo
Starodum, sinun enosi, olisi elossa? Ja sinä kehtaat uskotella, että
hän on kuolleista noussut! Kylläpä osaat keksiä!

SOFIA. Mutta eihän enoni ole kuollut!

RVA PROSTAKOFF. Vai ei kuollut! Sepä kumma, ett'ei hän voi kuolla!
Äläppäs, neitiseni! Tämä on vaan sinun valeitasi -- sinä kai aiot
peloittaa meitä mokomalla enollasi, jotta saisit täyden vapauden. Eno
muka on viisas mies; nähdessään sinut vieraiden vallassa, hän muka
kyllä keksii keinon, millä saa sinut täältä pelastetuksi. -- Siitä
sinä nyt riemuitset, mutta älä nuolase, ennenkuin tipahtaa! Enosi ei
niin helposti nouse kuolleista.

SKOTININ. Mutta kuuleppas nyt, sisko -- entäs jos se ei olekkaan
kuollut?

PROSTAKOFF. Jumala varjelkoon ell'ei hän ole kuollut!

RVA PROSTAKOFF (miehelleen). Mitä sinä siinä höpiset? Etkö muka tiedä,
että jo monta vuotta takaperin minä ilmoitin sielumessut luettavaksi
tuon saman Starodumin puolesta? Voitko uskoa, ett'eivät minun syntisen
rukoukset olisi mitään auttaneet? (Sofialle). Anna kirje tänne! (ottaa
sen riuhtaisten) Lyön vaikka vetoa, että tämä onkin rakkaudenkirje,
ja arvaan kyllä keneltä. Tämän on kaiketi kirjoittanut se sama
upseeri, joka pyysi sinua vaimokseen ja jolle itsekin olisit mennyt.
Mutta mikä riivattu sulle tuo kirjeitä ilman minun lupaani? Kyllä minä
vielä otan siitä selvän. Siinä sitä nyt ollaan: tytöille kirjoitellaan
jo kirjeitäkin! Tyttöletukatkin osaavat jo kirjoitusta lukea!

SOFIA. Lukekaa se itse, rouva -- saatte nähdä, ett'ei mitään
viattomampaa voi olla.

RVA PROSTAKOFF. Vai lukekaa se itse! Minua ei ole, Jumalan kiitos,
kasvatettu sellaiseen toimeen. Kyllä minä voin saada kirjeitä, mutta
käsken aina jonkun toisen lukea. (Miehelleen.) Lue!

PROSTAKOFF (katsellen kirjettä kauvan). En oikein saa selvää.

RVA PROSTAKOFF. Kaiketi on sinuakin kasvatettu naiseksi. Kuuleppas,
veli, ole niin hyvä ja lue!

SKOTININ. Minäkö! Enhän minä eläissäni ole mitään lukenut! Jumala on
minulta säästänyt sen vaivan.

SOFIA. Antakaa sitten minun lukea!

RVA PROSTAKOFF. Niin, niin, kyllähän sinä olet lukemaan ja
kirjoittamaan oppinut, mutta sinuun en ainakaan tällä kertaa luota.
Pitäisipä jo Mitrofanin opettajan tulla -- minä annan kirjeen hänen
luettavakseen...

SKOTININ. Vai on poikaa jo alettu opettaa lukemaan!

RVA PROSTAKOFF. Onpa niin, veli hyvä! Jo neljättä vuotta on Mitrofania
opetettu. Synti olisi sanoa, ett'emme me muka koeta paraamme mukaan
kasvattaa poikaamme: koko kolmelle opettajalle me maksamme palkkaa.
Lukemaan ja kirjoittamaan opettaa suntion apulainen Kutjeikin.
Laskentoa opettaa eräs entinen kersantti Tsifirkin. Nämä molemmat
tulevat tänne kaupungista määrätunneiksi. Eihän kaupungista tänne
olekaan kuin kolme virstaa! Ranskaa ja kaikkia muita aineita opettaa
eräs saksalainen -- Adam Adamovitsh Vralman. Sille me maksamme
kolmesataa ruplaa vuodessa. Hän saa syödä samassa pöydässä, kuin
me itse. Meidän pesijämme pesevät hänenkin vaatteensa. Hän saa
hevoskyydin, minne vaan tahtoo. Niin, ja joka aterialla hän saa
lasin viinaa. Yöksi annetaan hänelle talikynttilä, ja Tuomas harjaa
ilmaiseksi hänen peruukkinsa. Totta puhuakseni, kyllä me olemmekin
häneen tyytyväiset. Hän ei rasita poikaa liialla työllä. Katsos nyt
veliseni, täytyyhän Mitrofania kohdella hellästi niin kauvan kuin hän
vielä on alaikäinen. Ehkä meidän onnistuu pitää hänet täällä kotona,
vaikka nyt onkin semmoinen laki, että hänen ikäistensä aatelispoikain
jo täytyy jättää koti ja lähteä kruunun palvelukseen. Ja jos oikein
hyvä onni on, niin meidän Prostakoffien suvusta päästään korkeaan
arvoon ilman mitään vaivaa, maata vaan kotona kellellään. Eihän
Mitrofan ole muita onnellisia huonompi! -- Kas! Tuoltapa tuleekin juuri
sopivaan aikaan meidän arvoisa vieraamme.


VII Kohtaus.

    Samat ja Pravdin.

RVA PROSTAKOFF. Veljeni, esitän sinulle arvoisan vieraamme, herra
Pravdin'in; ja teille, arvoisa herra, esitän veljeni.

PRAVDIN. Minua ilahuttaa päästä tuttavuuteenne.

SKOTININ. Hyvä on, mutta mikä teidän nimenne on? En ehtinyt oikein
kuulla.

PRAVDIN. Nimeni on Pravdin, jotta kuulisitte.

SKOTININ. Mistä kotoisin, arvoisa herra, ja missä on maatilanne?

PRAVDIN. Olen syntynyt Moskovassa, jos teidän tarvitsee se tietää, ja
maatilani on tässä läänissä.

SKOTININ. Saanko kysyä vielä, arvoisa herra, onko teidän maatilallanne
sikoja?

RVA PROSTAKOFF. Älä nyt, veliseni, viitsi ruveta sioista juttelemaan.
Puhukaamme ennemmin siitä murheesta, joka on meitä kohdannut.
(Pravdinille). Nähkääs, hyvä herra, Jumala on jättänyt tuon tytön
meidän hoitoomme. Ja tuo rupeaa saamaan kirjeitä enoiltansa; enot
kirjoittavat sille kirjeitä haudan toiselta puolen. Olkaa niin hyvä ja
lukekaa tämä kirje ääneen meille kaikille.

PRAVDIN. Suokaa anteeksi, rouva, minä en koskaan lue kirjeitä ilman
niiden lupaa, joille ne on lähetetty.

SOFIA. Mutta minä pyydän teitä lukemaan. Olisin teille siitä hyvin
kiitollinen.

PRAVDIN. Jos te käskette (lukee):

"Rakas sisarentytär! Toimeni ovat pakoittaneet minut elämään monta
vuotta erossa sukulaisistani; enkä ole siellä kaukana ollessani saanut
teistä mitään tietoa. Nyt olen Moskovassa, vietettyäni monta vuotta
Siperiassa. Minä voin olla esimerkkinä siitä, että rehellisellä
työllä voi koota omaisuutta. Sillä kun minulla vielä lisäksi on
ollut onnea, niin olen hankkinut itselleni kymmenen tuhannen ruplan
vuotuiset tulot."

SKOTININ ja molemmat PROSTAKOFFIT. Kymmenen tuhannen tulot!

PRAVDIN (lukee) ... "Joiden perilliseksi teen sinut, rakas
sukulaiseni..."

 RVA PROSTAKOFF. Sinut perilliseksi!
 PROSTAKOFF. Sofian perilliseksi! (Yht'aikaa.)
 SKOTININ. Hänet perilliseksi!

RVA PROSTAKOFF (rientää syleilemään Sofiaa). Toivotan onnea, rakas
Sofia, olkoon onneksi! Olen ihan sekaisin onnesta! Nyt sinä tarvitset
sulhasen. Parempaa morsianta en osaisi Mitrofanillekaan toivoa! Se se
vasta on eno -- ei oma isä voisi olla parempi! Sitähän minäkin yhä
olen ajatellut, että Jumala kyllä hänet varjelee ja että hän nyt
jaksaa hyvin.

SKOTININ (ojentaen kätensä). No sisko! Tehdään sitte kauppa heti
paikalla!

RVA PROSTAKOFF (hiljaa Skotininille). Älä hätäile, pitäähän ensin kysyä
Sofialta, tokko hän sinusta huolii!

SKOTININ. Mitä hittoa tämä on? Täytyykö tässä ruveta häntä
suostuttelemaan?

PRAVDIN. Sallitteko minun lukea kirjeen loppuun?

SKOTININ. Mitä suotta! Vaikka sitä lukisi koko elämän ijän, niin ei
sieltä mitään parempaa tule, kuin kymmenen tuhannen ruplan tulot!

RVA PROSTAKOFF (Sofialle). Rakas Sofia, mennäänpä minun huoneeseeni!
Minun on puhuttava sinulle erittäin tärkeästä asiasta. (Vie Sofian
mukanaan.)

SKOTININ. Vai niin! Tuskin tästä täksi illaksi tulee minun
kihlajaisiani.

PROSTAKOFF. Jo nyt on hitto! Milläs me nyt pelastumme niiden
rosvouksista?

PRAVDIN. Miksi te noin valitatte?

PROSTAKOFF. Kyllä tässä on syytäkin. Meillä on surkea kokemus. En minä
uskalla mennä niitä katsomaankaan.

PRAVDIN. Älkää peljätkö! Sotamiehiä johtaa tietysti upseeri, joka
varmaankaan ei salli mitään laittomuutta. Menkäämme vaikka yhdessä
hänen puheilleen. Olen ihan varma siitä, että te ainakin tällä kertaa
pelkäätte ihan suotta. (Pravdin, Prostakoff ja palvelija menevät.)

SKOTININ. Minut nuo kaikki jättivät yksin. Mitähän, jos lähtisin
joutessani katsomaan karjapihaa!

    (Esirippu laskee.)


VIII Kohtaus.

    Pravdin, Prostakoff, Skotinin ja palvelija.

PALVELIJA (Prostakoffille hätäisenä). Herra! Tänne on tullut sotamiehiä
-- ne jäävät meille!




II Näytös.


I Kohtaus.

    Pravdin ja Milon.

MILON. Sepä vasta hauskaa on, että näin odottamatta tapasin sinut, hyvä
ystävä! Sanoppa, minkä sattuman kautta...

PRAVDIN. No koska olet ystäväni, niin voinhan ilmoittaa sulle syyn
täällä olooni. Minut on nimitetty jäseneksi tämän läänin hallitukseen,
ja nyt olen määrätty tarkastusmatkalle tähän piirikuntaan. Kyllä
olenkin tullut huomaamaan paljon laittomuuksia -- varsinkin olen
monessa paikassa saanut nähdä, kuinka epäinhimillisesti tilanomistajat
kohtelevat orjiansa. Mutta varmaa on, että ylevä hallituksemme ryhtyy
toimenpiteisiin näiden epäkohtien poistamiseksi, ja minua ilahuttaa
saada olla apuna siinä kohden. Täällä olen viipynyt jo kolme päivää.
Isäntä on tässä talossa ihan saamaton nahjus, ja emäntä sen sijaan
ilmetty raivotar, jonka helvetillinen luonto tekee koko kodin
onnettomaksi, -- mutta mitäs sinä niin ajattelet, ystäväni? Sanoppa,
kauvanko täällä viivyt?

MILON. Muutaman tunnin päästä lähden taas eteenpäin.

PRAVDIN. Mikä sulla niin kiire on? Lepää hieman.

MILON. En voi. Minut on käsketty viemään nuo sotamiehet viipymättä ...
ja sitä paitsi minä itsekin pyrin Moskovaan niin pian kuin suinkin
pääsen.

PRAVDIN. Ja mikä on syynä?

MILON. Sinulle, ystävälleni, voin kyllä ilmaista sydämmeni salaisuuden.
Minä olen, näet, sekä rakastunut että rakastettu. Mutta nyt on kulunut
jo runsaasti puoli vuotta siitä, kun näin lemmittyni viimeiseksi, ja
mikä vielä pahempaa, en ole näin pitkään aikaan kuullut hänestä mitään.
Minä jo pelkäsin, että hän ehkä ei enää välitä minusta, kun ei anna
itsestään mitään tietoa, mutta vihdoin sain eräältä tuttavaltani
kirjeen, jossa mainittiin, että lemmittyni oli äitinsä kuoleman jälkeen
lähtenyt jonkin kankaisen sukulaisen mukana jonnekkin maalle. Nyt
en tiedä, kuka tuo sukulainen on, enkä myöskään, missä paikassa.
Mahdollisesti hän on joutunut itsekästen nylkyrien kynsiin, jotka
käyttävät hyväkseen hänen orpouttaan ja kohtelevat häntä pahasti. Jo
tämä pelkkä luulo saa minut raivoon!

PRAVDIN. Juuri tuollaista oman voiton pyyntiä olen tässäkin talossa
havainnut. Mutta toivon pian tulevan lopun tästä menosta. Olen jo
ilmoittanut asian kuvernöörille, enkä lainkaan epäile, että sen
johdosta pian ryhdytään tarpeellisiin toimiin.

MILON. Sinä olet onnen poika, kun saat huojentaa onnettomien kohtaloa!
Minä vaan en tiedä, kuinka selviän tästä pulastani.

PRAVDIN. Mutta sanoppa jo sentään, mikä sinun lemmittysi nimi on!

MILON (ihastuneena). Kas, tuossapa hän itse onkin.


II Kohtaus.

    Samat ja Sofia.

SOFIA. Milon! Sinäkö todella?

PRAVDIN. Sepä vasta onnen sattuma!

MILON. Tässä nyt on se, joka on vallannut sydämmeni. Rakas Sofia, sano
toki, minkä sattumuksen kautta näen sinut täällä?

SOFIA. Voi, kuinka paljon olen kärsinyt siitä saakka, kun viimeksi
tavattiin! Nuo häijyt sukulaiseni...

PRAVDIN. Älä kysy, Milon, häneltä sellaista, mitä hänen olisi niin
ikävä kertoa... Kyllä sinä saat minulta kuulla, kuinka törkeästi he
ovat...

MILON. Kelvottomat ihmiset!

SOFIA. Tänään kuitenkin, ihan ensi kerran, rouva Prostakoff kohteli
minua toisella tapaa. Kuultuaan, että enoni tekee minut perillisekseen,
hän muuttui häijystä niin kovin helläksi ja ystävälliseksi, ja kaikista
hänen viittauksistaan minä ymmärsin, että hän aikoo toimittaa minut
poikansa vaimoksi.

MILON (kärsimättömästi). Mutta etkö sinä heti osoittanut hänelle,
ett'et huoli mokomasta?

SOFIA. En...

MILON. Etkö sanonut, että jo olet luvannut rakkautesi toiselle
miehelle, ja että...

SOFIA. En.

MILON. Olet siis hyljännyt minut! Kilpailijani on minut voittanut! En
tahdo häntä alentaa, mutta ainakaan hän ei voi hellemmin sua
rakastaa...

SOFIA (hymyillen). No mutta kuule, jos sinä saisit hänet nähdä, silloin
vasta ymmärtäisit...

MILON (kärsimätönnä). Kyllä minä voin ilmankin kuvitella mielessäni
hänen ylevät ominaisuutensa.

SOFIA. Tokko sentään? Vaikka hän on vasta kuudentoista vuoden vanha,
niin hän on jo saavuttanut kehityksensä äärimmäisen asteen eikä enää
pääse pitemmälle.

PRAVDIN. Miksi hän ei vielä kehittyisi, hyvä neiti? Nyt hän lueskelee
katkismusta, mutta kai hän sitten käy psalttarin kimppuun.

MILON. Vai sellainen se kilpailijani onkin! Rakas Softa, miksi
sinä piloillasikaan kiusoitat minua? Tiedäthän, kuinka helposti
intohimoinen mies raivostuu pienimmästäkin epäluulosta. Sanoppa,
mitä sinä vastasit rouva Prostakoffille! (Skotinin astuu hiljakseen,
ajatuksissaan, näyttämön poikki, toisten huomaamatta).

SOFIA. Minä sanoin, että kohtaloni riippuu enostani ja että enoni on
luvannut itse tulla tänne, niinkuin hän kirjoitti siinä kirjeessä, jota
(Pravdinille) teidän ei sallinut loppuun lukea herra Skotinin.

MILON. Skotinin?

SKOTININ. Minä!


III Kohtaus.

    Samat ja Skotinin.

PRAVDIN. Kuinka te noin salavihkaa tänne hiivitte, herra Skotinin? En
olisi teiltä tätä odottanut.

SKOTININ. Olin juuri menossa ohitsenne. Kuulin, että joku lausui
nimeni ja minä vastasin siihen. Minulla on semmoinen tapa: jos joku
huutaa -- Skotinin, niin minä heti vastaan -- minä! Mitä te suotta
äkäilette? Minä olen itse palvellut kaartissa ja saanut siellä
korpraalin arvon. Kun siellä nimihuudossa kiljaistiin: Taras Skotinin!
niin minä heti täyttä kulkkua: minä!

PRAVDIN. Mutta nyt me emme huutaneet teitä, ja te voitte siis mennä,
minne olitte menossa.

SKOTININ. En minä minnekkään aikonut mennä; minä vaan astuskelin
sinne tänne mietteissäni. Nähkääs, mulla on sellainen tapa, että kun
saan jotakin kallooni, niin se ei sieltä lähde millään vehkeellä ulos.
Sitä minä sitte haudon yhtä mittaa, ja sen näen unissakin yhtä selvästi
kuin valveilla.

PRAVDIN. No mikäs teidän päässänne nyt on hautumassa?

SKOTININ. Ai, ai, ystäväiseni, minä olen ihan ihmeisiin joutunut.
Sisareni kutsui minut tänne kiireimmän kautta, ja jos hän yhtä
taitavasti toimittaa minut takaisin kotiini, niin voin todellakin
sanoa, että sikana tulin tänne ja samana sikana palasin.

PRAVDIN. Surkeatahan se on, herra Skotinin, Teidän sisarenne näkyy
pitelevän teitä kuin leikkipalloa.

SKOTININ (suuttuen). Kuin palloa, sanoitte! Jumala varjelkoon! Kyllä
minä vielä hänet viskaan niin, ett'ei koko kylän väki häntä yhteen
viikkoon löydä!

SOFIA. Voi, voi, kuinka te raivostutte!

MILON. Mikä teitä oikein vaivaa?

SKOTININ. No päätä itse, jos olet viisas: sisareni on kutsunut minut
tänne naimaan, ja äsken hän itse koetti syöttää minulle sellaisia
verukkeita, kuin: "mitä sinä, veli hyvä, välität vaimosta; hanki sinä
sen sijaan oikein aika sika!" -- Äläppäs, sisko! Minä tahdon kasvattaa
omiakin pentuja. Minua et niin vaan vedä nenästä.

PRAVDIN. Minustakin näyttää siltä, että teidän sisarenne hommailee
häitä, vaan ei teidän häitänne.

SKOTININ. Mitä se minuun koskee? En minä ole toisten tiellä. Naikoon
kukin oman morsiamensa. En minä toisen omaan kajoa, mutta älköön
toinenkaan koskeko minun morsiameeni! (Sofialle.) Älä sinä pelkää,
tyttöseni, ei sinua kukaan pääse minulta riistämään!

SOFIA. Mitäs tämä merkitsee? Sepä vasta uutta!

MILON (julmistuen). Mikä julkeus!

SKOTININ (Sofialle). Mitä sinä noin säikähdyt?

PRAVDIN (Milonille). Kuinka voit suuttua Skotininiin?

SOFIA (Skotininille). Ihan varmaanko minut on määrätty teidän
vaimoksenne?

MILON. Tuskin voin hillitä itseäni.

SKOTININ. Se on niin sallittu, tyttöseni. Eikä sinun sovi nurkua
kohtaloasi. Minun kanssani tulee sulle kerrassaan ihana elämä. Onhan
sulla kymmenen tuhatta ruplaa vuotuisia tuloja! Se se vasta on onnen
potkaus! Eläissäni en ole niin isoa summaa nähnyt. Minä ostan niillä
rahoilla kaiken maailman siat. Kyllä minä toimitan niin, että kaikki
ihmiset saavat sanoa: tällä seudulla eivät muut voikaan elää kuin siat.

PRAVDIN. Mutta koska teidän luonanne ainoastaan eläimet voivat nauttia
onnea, niin ei vaimollenne jäisi niiltä ja teiltä enää järin paljo
rauhaa.

SKOTININ. Vai ei jäisi! Äläppäs! Eikö mulla ole useampia huoneita
kuin yksi? Hänen haltuunsa annan sen kulmahuoneen, jossa on oikein
sohvakin. Hyvä ystäväni, jos kerran mulla nyt, näissä oloissani, on
joka sialle eri lättinsä, niin kyllä minä vaimollenikin toimitan eri
huoneen.

MILON. Hyi tuommoista nautamaista vertausta!

PRAVDIN (Skotininille). Ei siitä tule yhtään mitään, herra Skotinin.
Sanon teille suoraan: teidän sisarenne aikoo saada tämän neidon
miniäkseen.

SKOTININ (julmistuen). Häh! Ettäkö sisarenpoika sieppasi hänet enonsa
nenän edestä! Kyllä minä sen vintiön, kun vaan tapaan, lyön mäsäksi,
kuin mädän munan! Sanokaa minua vaikka porsaaksi, joll'ei minusta tule
tuon tytön miestä tai Mitrofanista raajarikkoa.


IV Kohtaus.

    Samat, Jeremejevna ja Mitrofan.

JEREMEJEVNA (tulee Mitrofanin kanssa). Mutta kyllä sinun nyt täytyy
edes hieman lukea kirjaasi.

MITROFAN. Jos vielä sanankaan sanot, vanha viirunaama, niin kyllä sinut
opetan! Minä kantelen taas äidille, ja silloin saat korvillesi kuin
eilenkin.

SKOTININ. Tuleppas tänne, pikku mies!

JEREMEJEVNA. Mene nyt enon luo!

MITROFAN. Päivää, eno! Miksi sinä noin nostat harjaksesi pystyyn?

SKOTININ. Mitrofan, katso minua suoraan silmiin!

JEREMEJEVNA. Katso nyt, kun käsketään.

MITROFAN (Jeremejevnalle). Mitä ihmeen katsomista enossa on? Näetkö
sinä hänessä mitään erinomaista?

SKOTININ. Katso vielä kerta suoraan minuun!

JEREMEJEVNA. Älä suututa enoa! Katso nyt tuonnepäin, kuinka hän
mulkoilee -- ala sinä mulkoilla samalla tapaa. (Skotinin ja Mitrofan
mulkoilevat toisiaan.)

MILON. Kas tuossa nyt asiaa selvitellään!

PRAVDIN. Mikähän siitä lopuksi tulee?

SKOTININ. Mitrofan, tällä hetkellä olet jokseenkin lähellä kuolemaa.
Sano mulle täysi totuus! Ell'en pelkäisi syntiä, niin nyt minä,
sanaakaan sanomatta, sieppaisin sinua koivista ja mätkisin vasten
seinää, niin että luut ruiskuisi ... mutta en tahdo mennä iankaikkiseen
kadotukseen, ennenkuin saan oikean syyllisen kynsiini.

JEREMEJEVNA (vavisten). Voi, voi, hän tappaa pojan! Minnekäs minä nyt
joudun?

MITROFAN. Mikä sua riivaa, eno! Vai hulluko olet? Minä, en, totta maar,
tiedä, mistä syystä käyt näin kimppuuni.

SKOTININ. Varo, varo -- älä rupea kieltämään, tai muuten minä vihan
vimmassa yhdellä iskulla murskaan sinut. Siinä ei auttaisi molinakaan.
Mutta älä myöskään ota toisten syytä omaksesi, jos tahdot välttää
kostoani!

JEREMEJEVNA. Varjelkoon Jumala väärästä syytöksestä!

SKOTININ. Tahdotko naida?

MITROFAN (heltyen). Johan minua on aikoja halut --

SKOTININ (syösten Mitrofanin kimppuun). No sun saatanan porsas!...

PRAVDIN (estäen Skotininia). Herra Skotinin! Älkää ryhtykö väkivaltaan!

MITROFAN. Suojaa minua, Jeremejevna!

JEREMEJEVNA (suojaten Mitrofania, raivoisena näyttäen nyrkkiään).
Vaikka henkeni heittäisin, niin en jätä lasta murhattavaksi! Pistä
vaan nokkasi tänne, mokoma herra, kyllä minä revin silmät kallostasi.

SKOTININ (vihasta vavisten ja uhaten, lähtee pois). Vielä minä teidät
opetan!

JEREMEJEVNA (menee hänen jälkeensä). Kyllä on minullakin terävät
kynnet!

MITROFAN (lausuen Skotininin jälkeen). Mene hiiteen, eno!


V Kohtaus.

    Samat ja molemmat Prostakoffit.

RVA PROSTAKOFF (tullessaan miehelleen). Suotta sinä höpiset -- ethän
sinä koskaan huomaa mitään.

PROSTAKOFF. Mutta hän läksi Pravdinin kanssa jonnekkin, enkä minä
tohtinut heitä seurata. Onko se minun syyni?

RVA PROSTAKOFF (Milonille). Kah, siinähän te olettekin, herra
upseeri! Olen etsinyt teitä pitkin koko kylää ja mieheni on ihan
väsyksissä juoksusta, sillä minä tahdoin niin pian kuin suinkin lausua
teille nöyrimmät kiitokset hyvästä johdostanne.

MILON. Mistä, arvoisa rouva?

RVA PROSTAKOFF. Mistäkö, hyvä herra? Teidän sotamiehenne ovat
niin hyviä. Tähän asti ei yksikään ole siepannut mitään. Älkää suuttuko
siitä, että tuo mies nahjukseni on laiminlyönyt teidät. Eihän se osaa
kestitä vieraita. Sellaiseksi hölmöksi se kai on syntynytkin.

MILON. Minulla ei ole syytä mihinkään valitukseen.

RVA PROSTAKOFF. Nähkääs, mieheeni tulee joskus, kuten täälläpäin
sanotaan, semmoinen kangistus, Usein hän, silmät seljällään, seisoo
tuntikausia, kuin kivettynyt. Kyllä olen koettanut senkin seitsemää
keinoa -- ja kyllä hän on saanut kärsiä multa yhtä ja toista! Mutta
ei sitä voi millään parantaa. Vaikka hänestä joskus tuo tyrmistys
heittääkin, niin hän alkaa sitten hullutella niin päättömästi että
mielellään rukoilee Jumalaa kangistamaan hänet uudelleen.

PRAVDIN. Ainakaan ette voi valittaa, että hänellä olisi paha luonto.
Hän on rauhallinen...

RVA PROSTAKOFF. Kuin lammas, mutta siksipä meillä ovatkin kaikki niin
hemmoteltuja. Hänellä ei ole sen vertaa ymmärrystä, että talossa
pitää olla ankara järjestys ja että täytyy rangaista syyllisiä oikein
säällisesti. Minun on yksinäni hoidettava kaikki. Aamusta iltaan olen
yhtä mittaa työssä: milloin haukun, milloin tappelen; mutta sillä
tapaa kotimme pysyykin pystyssä.

PRAVDIN (syrjään). Pian tässä alkaa toinen elämä.

MITROFAN. Tänäänkin äiti mekasteli väen kanssa koko aamun.

RVA PROSTAKOFF (Sofialle). Olen järjestänyt huoneita kuntoon rakasta
enoasi varten. Niin sydämmeni pohjasta haluaisin nyt jo nähdä sen
kunnon vanhuksen. Minä olen kuullut hänestä paljon puhuttavan. Hänen
vihamiehensäkään eivät voi muuta sanoa, kuin että hän on hieman jörö,
mutta niin kovin viisas, ja jos hän kerran mieltyy johonkuhun, niin hän
rakastaa koko sydämmestään.

PRAVDIN. Mutta ketä hän ei rakasta, se on huono ihminen. (Sofialle).
On minullakin kunnia tuntea teidän enonne. Ja sitä paitsi olen monen
kuullut puhuvan hänestä kaikkea hyvää. Se, mitä jotkut hänessä
nimittävät jörömäisyydeksi tai karkeudeksi, ei ole muuta kuin
suoruutta. Hän ei milloinkaan puhu vastoin vakaumustaan.

SOFIA. Siksipä hänen olikin pakko kovalla työllä ansaita onnensa.

RVA PROSTAKOFF. Se on Jumalan armo meitä kohtaan, että onnistui. En
mitään muuta niin halua, kuin hänen isällistä suosiotaan Mitrofanille.
Sofia kulta, etkö haluaisi katsoa, kuinka olen järjestänyt huoneen
enollesi? (Sofia lähtee.)

RVA PROSTAKOFF (Prostakoffille). Taas sinä jäit haukottelemaan!
Lähde nyt saattamaan Sofiaa! Vai ovatko koipesi jo rampaantuneet?

PROSTAKOFF (lähtien). Eivät ole, mutta hieman koukistuneet.

RVA PROSTAKOFF (vieraille). Ainoana murheenani ja ainoana ilonani
on Mitrofan poikani. Minun aikani on jo päättymässä -- hänestä koetan
saada oikeata miestä.

    (Tällöin ilmestyvät Kutjeikin, katkismus, kädessä, ja Tsifirkin,
    kivitaulu ja rihveli kädessä. Molemmat he merkeillä kysyvät
    Jeremejevnalta, saako astua huoneeseen. Jeremejevna kehoittaa
    heitä tulemaan, mutta Mitrofan viittaa poispäin).

RVA PROSTAKOFF (näkemättä heitä, jatkaa). Ehkä Luoja suo hälle
armonsa, ja onni häntä seuraa.

PRAVDIN. Katsokaapa taaksenne, rouva, mitä siellä on tulossa.

RVA PROSTAKOFF. Kas, ne ovat Mitrofanin opettajia: Sidorovitsh
Kutjeikin...

JEREMEJEVNA. Ja Pafnutjevitsh Tsifirkin.

MITROFAN (syrjään). Hitto vieköön ne nahkoineen päivineen!

KUTJEIKIN (tervehtien). Huoneen haltijalle rauhaa ja pitkää ikää ynnä
lapsille ja kaikelle väelle!

TSIFIRKIN (tervehtien sotilaan tavoin, nähdessään Milonin). Jumala
varjelkoon herra upseeria sata vuotta, ynnä kaksikymmentä ja vielä
viisitoista, ja lukemattomia vuosia!

MILON. Tuopa on meikäläisiä! Terve! Mistäs sinä olet tänne joutunut?

TSIFIRKIN. Palvelin ennen linnaväessä, herra upseeri! Nyt olen
palveluksesta vapaa.

MILON. No milläs sinä elät?

TSIFIRKIN. Vähän sillä, vähän tällä. Osaan hieman aritmetiikkaa,
ja sen avulla ansaitsen kaupungissa jonkun kopeekan virastoissa ja
kaikenlaisilta kirjureilta. Se, joka ei itse ymmärrä laskentoa, käyttää
minun apuani, kun täytyy tarkastaa laskuja tai laskea summia yhteen.
Joutessani opetan lapsia. Tämän herrasväen pojalle olen jo kolmatta
vuotta opettanut murtolukuja, mutta huonosti pystyy oppi päähän.
Muutenkin onkin totta, että on ero ihmisen ja ihmisen välillä.

RVA PROSTAKOFF. Mitä sinä, Pafnutjevitsh, valehtelet? En oikein
kuullut.

TSIFIRKIN. Niin juuri. Minä tässä mainitsin herra upseerille, ettei
pölkkypää saa oppia päähänsä, vaikka nuijalla pänttäisi kymmenen
vuotta.

PRAVDIN (Kutjeikinille). Entäs te, herra Kutjeikin, te olette kai
oppiuralta?

KUTJEIKIN. Oppiuralta juuri, korkeasti kunnioitettu herra, täkäläisen
hiippakunnan seminariumista. Kävin siellä toiselle luokalle saakka,
mutta Jumalan sallimuksesta itseni sieltä pois eroitin. Annoin
konsistoriumiin sisään anomuskirjoituksen, jossa seisoi: "Se ja
se seminariumin oppilas, kirkonpalvelijan poika, on kauhistunut
ylenpalttisen viisauden pohjattomuutta ja anoo siitä vapahdetuksi
tulla." Ja siihen vähän ajan kuluttua armollinen resolutsiooni
ulosannettiin, jossa seisoi: "Se ja se seminariumin oppilas on
kaikesta opetuksesta vapahdettava, sillä kirjoitettu on: älkää heittäkö
päärlyjä sikain eteen, jotteivät niiltä tallatuiksi tulisi."

RVA PROSTAKOFF. Mutta missä on Adam Adamovitsh?

JEREMEJEVNA. Kävin minä pikimältään hänenkin luonaan, mutta töin tuskin
enää pääsin ulos: koko huone oli niin täynnä savua, ett'ei liikkua
saata. Se kirottu oli vähällä tukehduttaa minut tupakallaan! Sellainen
synnintekijä se on!

KUTJEIKIN. Lorua, Jeremejevna! Tupakanpoltto ei ole Jumalalta kielty.

PRAVDIN (syrjään). Vielä tuo Kutjeikin viisastelee.

KUTJEIKIN. Monioissa kirjoissa se sallittu on. Psalttarissa seisoo:
"Ja ruoho olkoon ihmisen nautinnoksi."

PRAVDIN. No, ja missä kirjassa vielä?

KUTJEIKIN. Toisessakin psalttarissa seisoo samaten. Meidän
kirkkoherrallamme on pikkainen, kahdeksantaitteinen psalttari,
ja siinä on ihan samat sanat.

PRAVDIN (Rva Prostakoffille). En tahdo häiritä poikanne oppituntia --
jään nöyrimmäksi palvelijaksenne!

MILON. Samoin minäkin, arvoisa rouva.

RVA PROSTAKOFF. Minnekkäs te nyt, hyvät herrat?

PRAVDIN. Vien hänet omaan huoneeseeni. Ainahan ystävyksillä on paljon
puheltavaa, kun pitkästä ajasta tavataan.

RVA PROSTAKOFF. Mutta missä haluatte syödä: meidänkö kanssamme vai
omassa huoneessanne? Meillä on ruualla vaan omaa väkeä ja Sofia...

MILON. Tietysti teidän kanssanne, arvoisa rouva.

PRAVDIN. Me saamme molemmat sen kunnian. (Menevät).


VI Kohtaus.

    Rva Prostakoff, Jeremejevna, Mitrofan, Kutjeikin ja Tsifirkin.

RVA PROSTAKOFF. No, Mitrofan, lueppa nyt vaikka jotakin vanhaa!

MITROFAN. Jotakin vanhaa! Niinhän sitä luulisi.

RVA PROSTAKOFF. Oppia ikä kaikki, sanoo sananlasku. Niin on asian
laita.

MITROFAN. Kai, kai! Mikäs sitä on oppiessa? Sinä vielä toimitat
kimppuuni kaiken maailman enot!

RVA PROSTAKOFF. Mitä ihmettä sinä puhut?

MITROFAN. Ei tässä tiedä, milloin saa enolta tukkapöllyä tai toiselta
ympäri korvia, niin että hampaat kalisee. Ei, tämä ei kelpaa -- ennen
minä itse teen lopun hengestäni!

RVA PROSTAKOFF (säikähtyen). Mitä, mitä sinä aiot tehdä? Ethän vaan
ole järjiltäsi, poikani?

MITROFAN. Tuolla on lähellä joki. Kun kerran sinne sukellan, niin
ottakaa hännästä kiinni, jos saatte.

RVA PROSTAKOFF (suunniltaan). Voi, voi, minä en kestä tätä! Armahda
Jumala!

JEREMEJEVNA. Eno hänet noin säikäytti: oli vähällä tarttua hänen
tukkaansa. Ihan se ilman mitään syytä...

RVA PROSTAKOFF (vihaisena). No...

JEREMEJEVNA. Eno kävi Mitrofanin kimppuun ja kysyi: tahdotko naida...

RVA PROSTAKOFF. Ja sitten...

JEREMEJEVNA. Lapsi ei salannut, vaan vastasi: kyllä minulla jo kauan
on ollut siihen halua. Mutta silloinkos eno vasta oikein julmistui --
se raivosi kuin hullu!

RVA PROSTAKOFF (vavisten). No ... ja sinä, riiviö, kai hölmistyit
etkä iskenyt kynsiäsi veljeni naamaan etkä reväissyt sen kuonoa
kappaleiksi...

JEREMEJEVNA. Olin minä vähällä iskeä! Voi, voi, kyllä minä...

RVA PROSTAKOFF. Niin, niin ... kyllä sinä olit vähällä ... lapsi muka
ei ole sinun ... et suinkaan sinä liikahtaisi, vaikka lapsi piestäisiin
kuoliaaksi!

JEREMEJEVNA. Voi sentään, armollinen rouva! Ell'ei eno olisi samassa
hetkessä mennyt tiehensä, kyllä minä olisin sen kanssa tapellut,
vaikka mikä olisi tullut. Minä olisin iskenyt sen lihaan (näyttää
kynsiään), enkä olisi torahampaitanikaan säästänyt.

RVA PROSTAKOFF. Kaikki te raukat olette hyviä kehumaan, mutta itse
teossa teistä ei ole apua.

JEREMEJEVNA (itkien). Vai ei minusta ole apua! Eihän tässä enää tiedä,
kuinka voi paremmin palvella ... en säästä henkeänikään, mutta
sittenkään ei kelpaa.

KUTJEIKIN. Kotiinko meidät päästätte?

TSIFIRKIN. Minne meidät käskette?

RVA PROSTAKOFF. Vielä sinä siinä kollotat, vanha noita! Mene ja toimita
noille päivällistä, ja sitten syötyänne tulkaa heti tänne takaisin!
(Mitrofanille). Tule sinä pois minun kanssani. En minä päästä sinua
enää näkyvistäni. Jahka minä sanon sinulle erään asian, niin kyllä
taas haluat elää. Ei sinun tarvitsekkaan koko ikääsi lukea kirjoja --
Jumalan kiitos, kyllähän sinä jo sen verran ymmärrät, että voit jo
itsekin hankkia lapsia maailmaan. (Jeremejevnalle). Veljeni kanssa
selvitän asian toisella tapaa, kuin sinä. Saakoot kaikki kunnon ihmiset
nähdä, mikä ero on entisen imettäjän ja oikean äidin välillä. (Menee
Mitrofanin kanssa.)

KUTJEIKIN. Sinun elämäsi, Jeremejevna, on kuin vaivaisen syntisen.
Mutta menkäämme sentään aterialle ja ottakaamme murheessamme aluksi
ryyppy.

TSIFIRKIN. Ja sitten toinen ... yhteensä kaksi.

JEREMEJEVNA (itkien). Kunpa edes pääsisin tästä maailmasta! Olen jo
palvellut neljäkymmentä vuotta, mutta aina kohdellaan yhtä pahasti.

KUTJEIKIN. Suuriko on palkkasi?

JEREMEJEVNA. Viisi ruplaa vuodessa ja viisi korvapuustia päivässä.
(Kutjeikin ja Tsifirkin ottavat häntä kainaloista).

TSIFIRKIN. Laskekaamme sitte pöydässä, paljonko saat vuodessa!

    (Esirippu laskee.)




III Näytös.


I Kohtaus.

    Starodum ja Pravdin.

PRAVDIN. Juuri kun nousimme pöydästä, satuin astumaan akkunan ääreen
ja näkemään vaununne. Sanomatta muille tulostanne mitään, riensin heti
teitä tervehtimään. Minua ilahuttaa suuresti tavata teitä näin pitkän
ajan kuluttua.

STARODUM. Pidän ystävyyttäsi suuressa arvossa. Minua miellyttävät
juuri sellaiset miehet kuin sinä. Katso -- minä puhuttelen sinua näin
kursailematta, sillä minun mielestäni avomielisyys lakkaa, kun kursailu
alkaa.

PRAVDIN. Teidän käytöksenne...

STARODUM. Sitä monet nauravat, kuten kyllä tiedän. Mutta isäni kasvatti
minut sen ajan mukaan, enkä ole huomannut tarpeelliseksi korjata
kasvatustani. Isäni palveli Pietari Suurta. Silloin ihmisiä vielä
sinuteltiin, eikä kukaan pitänyt itseään monena, jotta olisi tarvinnut
yhdelle ihmiselle sanoa: te. Sen sijaan nykyään monet yhteensä eivät
aina ole yhden veroisia. Isäni, joka palveli Pietari Suuren hovissa...

PRAVDIN. Olen kuullut, että hän oli sotilasalalla...

STARODUM. Siihen aikaan hovimiehet olivat sotilaita. No niin, isäni
koetti kasvatuksessa toteuttaa yhtä periaatetta, jonka voisi lausua
esimerkiksi näin: katso, että sydän ja sielu on oikealla tolalla.
Kaikki muu on muotiasioita.

PRAVDIN. Se on totta, Ihmisen todellinen arvo riippuu juuri sydämmestä
ja sielusta.

STARODUM. Ilman oikeata sielua on sivistyneinkin ihminen kurja. Ja
sivistymätön on siinä tapauksessa aivan kuin peto. Pieninkin aihe saa
hänet rikokseen. Juuri sellaisten sivistymättömien vallasta olen tullut
vapauttamaan...

PRAVDIN. Sisarenne tytärtä. Tunnen koko asian. Hän on täällä.
Menkäämme ...

STARODUM. Odota hieman. Olen vielä kovin kiivastuksissani näiden
Prostakoffien sydämmettömästä menettelystä sukulaistani kohtaan.
Puhelkaamme vielä joku hetki. Näeppäs, minä noudatan sitä sääntöä,
ett'ei sovi ryhtyä mihinkään, ennenkuin mieli on tyyntynyt.

PRAVDIN. Harvat osaavat noudattaa samaa sääntöä.

STARODUM. Elämäni kokemukset ovat kyllä teroittaneet mieleeni sen
säännön. Jospa olisin jo ennemmin osannut hillitä mieltäni, niin olisin
voinut kauvemmin palvella isänmaatani. Niin, kyllähän sinä kaiketi
tiedätkin, kuinka jouduin virka-eroon...

PRAVDIN. Muistan teidän ennen kertoneen siitä. Te pyysitte eroa
upseerinvirastanne, kun muuan toverinne ilman mitään ansiota
ylennettiin siihen arvoon, johon teillä oli kaikin puolin etuoikeus.

STARODUM. Niin juuri, mutta siinä menettelin väärin. Minun mielestäni
kukaan ei saa erota virastaan, ell'ei itse varmasti usko olevansa
kelvoton palvelemaan isänmaataan.

    (Pravdin tarjoo nuuskaa. Starodum ottaa).

STARODUM (jatkaa). Jätettyäni sotilas-alan, jouduin sitte erityisten
asianhaarain vuoksi semmoiseen toimeen ja paikkaan, jota en ollut
uneksinutkaan ... (keskeyttää, kun Sofia tulee).


II Kohtaus.

    Samat ja Softa.

SOFIA (Pravdinille). Jo minä aivan väsyin niiden mellakkaan tuolla
ruokasalissa.

STARODUM (syrjään). Aivan äitinsä näköinen! Tuossa on varmaankin minun
Sofiani!

SOFIA (katsoen Starodumiin). Kummallista, hän mainitsi nimeni! Enhän
vaan erehdy...

STARODUM (syleillen häntä). Et, et! Sinä olet sisareni tytär, rakas
Sofiani!

SOFIA (hellästi). Ja te minun rakas enoni!

STARODUM. Moskovassa sain tietää, että olet tänne joutunut vasten
tahtoasi, ja nyt olen tullut pelastamaan sinut onnellisempaan tilaan.

PRAVDIN. Ja minä saan sen ilon, että olen näkemässä, kuinka tälläkin
kertaa hyvä lopulta pääsee pahasta voitolle.

SOFIA. Te olette, eno kulta, aina ollut niin hyvä minulle...

STARODUM. Olen jo kuudenkymmenen vuoden vanha, eikä minulla ole,
paitsi sinua, mitään muuta, joka minua enää kiinnittäisi elämään. Sinä
olet vanhuuteni lohdutus ja minä koetan auttaa onneasi. Jouduttuani
virkaeroon, ryhdyin ohjaamaan kasvatustasi, ja kun tahdoin koota sulle
myöskin jonkun verran aineellista rikkautta, oli minun pakko ajaksi
erota äidistäsi ja sinusta.

SOFIA. Teidän poissaolonne tuotti meille paljon murhetta.

STARODUM (Pravdinille). Kun tahdoin varjella Sofian elämää puutteelta,
päätin lähteä muutamiksi vuosiksi sellaiseen paikkaan, jossa voi
rehellisellä työllä ansaita rahaa, ja siten jouduin maanviljelijäksi
Siperiaan.

PRAVDIN. Olen kuullut, että olisitte siellä voinut rikastua paljoa
enemmänkin.

STARODUM. Mutta mitä varten? Jos rikkautta haluaa vaan itse rikkauden
vuoksi, niin ei koko Siperia riitä yhdelle ainoalle ihmiselle. Minä
olen kerännyt vaan sen verran, (Sofialle) että, kun menet naimisiin,
meillä ei olisi esteenä sulhasen varattomuus, jos nimittäin sulhosi
sattuisi olemaan köyhä. (Kuuluu meteliä). Mutta mikä mellakka siellä
on?


III Kohtaus.

    Samat, rva Prostakoff, Skotinin ja Milon.

    (Milon koettaa estää rouva Prostakoffia ja Skotininia pääsemästä
    toistensa kimppuun.)

RVA PROSTAKOFF. Päästä, päästä minut! Annan mun kerrankin tarttua sen
kuonoon...

MILON. En päästä, rouva, mutta älkää suuttuko!

SKOTININ (äkäisenä korjaten peruukkiaan). Pysy erossa, sisko, tai
muuten tästä tulee ottelu: kun isken, niin repeät!

MILON (rva Prostakoffille). Olette ihan unohtanut, että hän on oma
veljenne!

RVA PROSTAKOFF. Voi, voi, anna mun tapella!

MILON (Skotininille). Eikö hän ole sisarenne?

SKOTININ. Synti olisi kieltää, häpeä sanoa: kyllä hän on samasta
pesästä, mutta katso, kuinka on villissä!

STARODUM (voimatta hillitä nauruaan, Pravdinille). Luulin suuttuvani
moisesta, mutta nyt naurattaa.

RVA PROSTAKOFF. Ketä? Mistä? Mikä tulokas tuo on?

STARODUM. Älä suutu, rouva: en ole ikipäivinäni nähnyt näin naurettavaa
kohtausta!

SKOTININ (pidellen niskaansa). Naurakoot vaan muut, vaan en minä.

MILON. Löikö hän teitä?

SKOTININ. Etupuoltani sain molemmin kourin vähän suojelluksi, mutta hän
pääsi kynsillään tuonne niskaani kiinni.

PRAVDIN. Oikeinko vielä kivistää?

SKOTININ. Totta kai, kun niskanahkani on rikki.

    (Rva Prostakoffin seuraavan puheen aikana Sofia osoittaa
    silmäyksillä Milonille, että heidän edessään on Starodum.
    Milon ymmärtää hänet).

RVA PROSTAKOFF. Vai on niskanahkasi edes rikki. Saat kiittää
siitä herra upseeria, sillä ell'ei hän olisi väliin tullut, niin
et olisi minun käsistäni niin vähällä päässyt. Poikaani ainokaista
minä suojelen: en säästä silloin omaa veljeänikään. (Starodumille).
Herraseni, se ei merkitse mitään eikä sitä kannata nauraa. Minulla
on äidillinen sydän. Onko milloinkaan kuultu, että emä jättäisi
penikoitaan alttiiksi? -- Mutta tänne näkyy todellakin, ties kenen
luo, tulleen ties mikä vieras.

STARODUM (viitaten Sofiaan.) Tämän neidon luo on tullut hänen enonsa
Starodum.

RVA PROSTAKOFF (säikähtyen, arasti). Kuinka? Sinäkö se olet? Meidän
rakas vieraamme! Voi minua hupsua! Vai tälläkö tapaa piti ottaa vastaan
omaa isää, joka on meidän kaikki toivomme! Anna anteeksi: minä olen
hupsu. En osaa enää selvitäkkään. Missä on mieheni? Missä poikani?
Tulit kuin tyhjään taloon. Tämä on jumalan rangaistus! Kaikki ovat
hulluja! Piiat, piiat, Palashka, hoi!

SKOTININ (syrjään). Vai tuo se on! Siinä se nyt on eno!


IV Kohtaus.

    Samat ja Jeremejevna.

JEREMEJEVNA. Mitäs nyt tarvitaan?

RVA PROSTAKOFF. Oletko sinä muka piika, vanha riiviö? Eikö minulla ole
koko talossa yhtään piikaa? Missä Palashka on?

JEREMEJEVNA. Hän on sairaana. On maannut jo aamusta asti.

RVA PROSTAKOFF. Vai makaa se sairaana! Voi sitä petoa! Makaa vuoteen
omana, kuin hänkin olisi aatelisnainen!

JEREMEJEVNA. Sillä on semmoinen kuume; yhtämittaa se vaan hourailee...

RVA PROSTAKOFF. Voi sitä mieletöntä! Mutta kutsu pian tänne mieheni
ja poikani! Sano, että Jumalan armosta me vihdoinkin olemme saaneet
vastaanottaa rakkaan Sofiamme enon; että meidän toinen isämme nyt on
Jumalan armosta tullut luoksemme. No juokse nyt äläkä kuhnaile!

STARODUM. Miksi näin hätäilet, rouva? Jumalan armosta minä en ole
isänne, ja samoin Jumalan armosta en ole tuttavannekaan.

RVA PROSTAKOFF. Äkillinen tulosi on multa vienyt järjen; mutta suo edes
syleillä sinua säällisesti, sinä meidän hyväntekijämme!


V Kohtaus.

    Samat, Prostakoff. Mitrofan ja Jeremejevna.

    (Starodumin seuraavan puheen aikana Prostakoff ja Mitrofan, jotka
    tulevat keskiovesta, asettuvat Starodumin taakse. Prostakoff on
    valmiina häntä syleilemään, jahka vaan vuoro tulee, ja Mitrofan
    aikoo astua suutelemaan kättä. Jeremejevna asettuu syrjään ja
    seisoo, kädet ristissä, kuin kivettynyt, mulkoillen Starodumia,
    arka kunnioituksen ilme kasvoissa.)

STARODUM (syleillen vastahakoisesti rouva Prostakoffia), Tämä armo
on aivan liikaa, rouva; tulisin ilmankin sitä aivan hyvin toimeen.
(Päästyään rouva Prostakoffin käsistä kääntyy toisaanne, mutta
siellä Skotinin, joka jo seisoo levitetyin käsin, heti sieppaa hänet
syliinsä). Mikä mies tämä on?

SKOTININ. Minä olen sisaren veli.

STARODUM (huomaten vielä Prostakoffin ja Mitrofanin, kärsimättömästi).
No keitä nuo vielä ovat?

 PROSTAKOFF (syleillen). Minä olen vaimon mies. (Yht'aikaa).
 MITROFAN (tarttuen käteen). Minä olen mamman poika.

MILON (Pravdinille). Nyt minä en esitä itseäni.

PRAVDIN (Milonille). Kyllä minä esitän sinut myöhemmin.

STARODUM (antamatta Mitrofanin suudella kättään). Tuo pyrkii kättä
suutelemaan: näyttää siltä, kuin aioittaisiin hänestä kasvattaa oikein
ylevä mies.

RVA PROSTAKOFF. Sano, Mitrofan kulta, hänelle: "Kuinka olisin, herra,
suutelematta kättäsi -- sinä olet toinen isäni."

MITROFAN. Kuinka olisin suutelematta kättäsi -- sinä olet isäni ...
(äidilleen) monesko?

RVA PROSTAKOFF. Toinen.

MITROFAN. Toinen? (Starodumille.) Toinen isäni, eno.

STARODUM. Kuuleppas, herraseni, minä en ole isäsi enkä enosi.

RVA PROSTAKOFF. Lapsi ehkä vaan ennustaa onneaan: kenties Jumala
vast'edes suo hänen todella päästä sisarenpojaksesi.

SKOTININ. Sepä hittoa! Miksi en minä kelpaisi sisarenpojaksi? Ai, ai
sinua, sisko!

RVA PROSTAKOFF (Skotininille). En minä sinun kanssasi viitsi riidellä!
(Starodumille). En ole eläissäni riidellyt kenenkään kanssa. Minulla
on sellainen luonto; vaikka toinen kuinka haukkuisi, minä en sano
sanaakaan. Ajattelen vaan itsekseni, että kai Jumala kostaa minun
vaimo raukan puolesta.

STARODUM. Sen heti huomasin, rouva, kun ovesta tänne ilmestyit.

PRAVDIN. Minä olen jo kolme päivää ollut näkemässä hänen
sävyisyyttään.

STARODUM. Sitä huvia minä en voi nauttia niin kauvaa. Sofia,
huomisaamuna lähdemme yhdessä Moskovaan.

RVA PROSTAKOFF. Voi, hyvä ystävä, mistä olet niin suuttunut?

PROSTAKOFF. Miksi tämä epäsuosio meitä kohtaan?

RVA PROSTAKOFF. Ettäkö me eroisimme rakkaasta Sofiastamme? Paljaasta
surusta minä ihan menehdyn!

PROSTAKOFF. Ja minä jo olen menehtynyt.

STARODUM. Koska niin rakastatte Sofiaa, niin tahdon teille ilmoittaa
ilahuttavan uutisen: vien hänet Moskovaan sitä varten, että hän siellä
saavuttaisi onnensa. Minulle on esitetty hänen sulhokseen muuan hyvin
ansiokas nuori mies, ja minä suostun heidän avioliittoonsa.

    (Sofia näyttää peljästyvän, Prostakoff lyö kätensä yhteen,
    Jeremejevna nyökkää surullisesti ja Pravdin on kummastuneen
    ja pahastuneen näköinen).

 RVA PROSTAKOFF. Voi, voi -- nyt minä kuolen! (Yht'aikaa).
 MILON. Mitä ihmettä kuulen?
 SKOTININ. No sun vietävä!
 MITROFAN. Siitä nyt sait!

STARODUM (huomaten kaikkien hämmästyksen). Mitä tämä merkitsee?
(Sofialle.) Sofia kulta, sinäkin näyt hämmästyvän! Onko minun aikeeni
pahoittanut mieltäsi? Minä olen nyt isäsi sijassa. Luota siihen,
että tiedän oikeuteni. Nämä oikeudet eivät ulotu edemmäksi, kuin
hillitsemään tytärtä syöksymästä turmioon; mutta kelvollisen sulhasen
valinta riippuu kokonaan tyttären omasta sydämmestä. Ole siis huoletta:
sinun tuleva miehesi, jos hän vaan on arvoisesi, saa minusta todellisen
ystävän, ken tahansa hän lieneekin. Mene sinä vaan kenen vaimoksi
haluat.

    (Kaikki riemastuvat taas).

SOFIA. Rakas eno, älkää epäilkö kuuliaisuuttani!

MILON (syrjään). Onpa se kunnon vanhus!

RVA PROSTAKOFF (iloisena). Se se vasta isä on! Sitä kelpaa kuulla!
Mene kenen vaimoksi vaan haluat, jos vaan mies hänet ansaitsee! Niin
juuri! Tässä ei vaan saa jättää huomaamatta sulhasta, joka jo on
tarjona. Jos kerran Sofiaa kosii hyvätapainen, sivistynyt ja nuori...

SKOTININ. Jo aikoja sitten lapsen iästä päässyt...

RVA PROSTAKOFF. Jonka omaisuus ei ole aivan pieni...

SKOTININ. Ja jolla on jokseenkin iso sikotarha...

 RVA PROSTAKOFF. Niin sopikaamme asiasta heti ja Mikonpäiväksi häät!
     (Yht'aikaa).
 SKOTININ. Niin pistetään pienet kemut ja sitten pulskat häät!

STARODUM. Neuvonne ovat puolueettomia -- sen kyllä huomaan.

SKOTININ. Huomaatpa vielä muutakin, kun opit minua lähemmin tuntemaan.
Katso -- täällä on tällainen sekamelska. Tunnin päästä tulen puheillesi
kahden kesken, ja silloin sovimme asiasta. Kiittelemättä itseäni voin
sanoa, että minun kaltaisiani on hyvin vähän. (Menee).

STARODUM. Se on hyvin luultavaa.

RVA PROSTAKOFF. Rakas ystävä, älä kummastele veljeäni...

STARODUM. Niin, niin, hän on veljenne.

RVA PROSTAKOFF. Oma veli; olihan isäni nimi Skotinin. Isä vainajani nai
äiti vainajani; se oli syntyään Priplodin. Meitä lapsia oli kaikkiaan
kahdeksantoista kappaletta, mutta paitsi minua ja veljeäni, ne ovat
kaikki Jumalan tahdosta kuolleet. Toiset raahattiin saunasta kuolleina
-- kolme kuoli ryypättyään maitoa vaskikattilasta -- kaksi putosi
pääsiäisenä kirkontornista -- ja muut kuolivat, kun eivät jaksaneet
elää.

STARODUM. Kyllä näen, millaisia teidän vanhempannekin olivat.

RVA PROSTAKOFF. Vanhan ajan väkeä -- silloin oli toinen aika. Meille
ei opetettu mitään. Välistä hyvät ihmiset pyysivät isää panemaan
edes veljeni johonkin kouluun -- mutta isä vainajani tappeli käsin
ja jaloin vastaan -- olkoon hän ikuisesti autuas! Välistä hän oikein
huusikin: minä kiroon sen lapsen, joka pakanoilta mitään oppii, eikä
saa sellaista Skotininia ilmestyä, joka haluaisi oppia.

PRAVDIN. Kuitenkin te toimitatte pojallenne jotakin oppia.

RVA PROSTAKOFF. Mutta nythän on toinen aika. (Starodumille). Emme
säästä viimeistä kopeekkaakaan, jotta poikamme vaan oppisi kaikki.
Mitrofan istuu kirjojen kimpussa vuorokaudet läpeensä. Sillä on ihan
minun sydämmeni. Sääliksi käy, mutta sittenpä hänestä tuleekin oikein
miesten mies. Hän täyttää jo pian kuusitoista vuotta. Kelpaisi vaikka
kenen sulhaseksi, mutta kuitenkin hänellä on vielä opettajia, ja
nytkin tuolla eteisessä on kaksi odottamassa. (Nyökkää Jeremejevnalle,
jotta tämä kutsuisi heidät sisään). Ja Moskovassa me otimme hänen
opettajakseen erään ulkomaalaisen, oikein kuudeksi vuodeksi, ja
jott'eivät muut saisi häntä houkuteltua luotamme, niin me näytimme
kontrahdin poliisille. Hän sitoutui opettamaan, mitä vaan haluamme,
mutta meidän mielestämme hän opettakoon, mitä itse osaa. Me olemme
täyttäneet velvollisuutemme. Otimme saksalaisen ja sille me maksamme
rahat etukäteen kolmanneksittain. Haluaisin nyt niin sydämmestäni,
että sinä itse tarkastaisit, mitä kaikkea Mitrofan on oppinut.

STARODUM. Sitä olen huono arvostelemaan.

RVA PROSTAKOFF (huomaten Kutjeikinin ja Tsifirkinin). Tuossa ovat
hänen opettajansa! Enkös minä sanonut, että Mitrofan kultani ei saa
päivällä eikä yöllä rauhaa? Paha on kehua omaa lastansa, mutta sen
sanon, että onnellinen on se, jonka Jumala toimittaa hänen vaimokseen!

PRAVDIN. Hyvä on, mutta älkää sentään unhottako, rouva, että vieraanne
on juuri saapunut Moskovasta ja että hän nyt tarvitsee enemmän lepoa
kuin poikanne ylistystä.

STARODUM. Myönnän kyllä, että mielelläni lepäisin sekä matkasta että
kaikesta siitä, mitä olen nähnyt ja kuullut.

RVA PROSTAKOFF. Aivan niin, rakas vieraamme! Kaikki on valmiina. Itse
minä järjestin huoneen sinua varten.

STARODUM. Kiitos! Sofia, saata minua sinne!

RVA PROSTAKOFF. Entäs me? Salli tulla saattamaan minun, ja poikani ja
mieheni! Me kaikki kolme lupaamme sinun tähtesi mennä vaikka jalkasin
Kiieviin asti, jos vaan sovimme asiastamme.

STARODUM (Pravdinille). Milloinka taas tapaamme toisemme? Levättyäni
minä tulen tänne.

PRAVDIN. Saan siis kunnian nähdä teidät täällä.

STARODUM. Olen hyvin mielissäni siitä (nähdessään Milonin, joka
kunnioittavasti tervehtii, vastaa arvokkaasti hänen kumarrukseensa).

RVA PROSTAKOFF. Ole niin hyvä ja tule!

    (Muut, paitsi opettajat, menevät; Pravdin ja Milon toiselle
    puolelle, muut toiselle puolelle).


VI Kohtaus.

    Kutjeikin ja Tsifirkin.

KUTJEIKIN. Mikä hornan villitys täällä on? Aamusta saakka on kaikki
mullin mallin.

TSIFIRKIN. Mutta meikäläisten on siihen tyytyminen. Työhön ei pääse
käsiksi, mutta työstä ei myöskään saa lähteä. Ja lisäksi on ruoka niin
huonoa -- tänäänkin päivällisellä muona loppui kesken.

KUTJEIKIN. Joll'ei mieleeni olisi juolahtanut poiketa tänne tullessani
sen akan luo, joka leipoo meidän ehtoollisleipämme, niin saisin nyt
nälissäni ulvoa kuin koira.

TSIFIRKIN. Kyllä täällä on oiva komento!

KUTJEIKIN. Oletko kuullut, veikkoseni, millainen elämä tämän talon
palvelijoilla on? Vaikka oletkin sotamies ja nähnyt tappeluita, niin
varmaankin kauhistuisit...

TSIFIRKIN. Kyllä minä olen itse nähnyt. (Huokaisee). Ohhoh sentään!
Ikäväksi käy.

KUTJEIKIN. Sydämmesi on murheelta liikutettu, Pafnutjevitsh.

KUTJEIKIN. Täytyy tässä jo murehtia. Aatelispojan on Luoja mulle
antanut oppilaaksi. Jo kolmatta vuotta ponnistelen hänen kanssaan,
mutta hän ei osaa kolmeenkaan saakka laskea.

KUTJEIKIN. Siis yksi ja sama murhe, kuin minulla. Jo neljättä vuotta
ahkeroitsen, mutta hän ei opi ainoatakaan uutta riviä, ja vanhaakin
opittua hän töin tuskin osaa tavu tavulta mongertaa.

TSIFIRKIN. Mutta kenenkäs syy? Heti kun hän ottaa rihvelin käteensä,
pistää se saksalainen nokkansa ovesta sisään: pojalle annetaan lupaa ja
minut työnnettäisiin kernaasti niskasta pellolle.

KUTJEIKIN. Sepä se on. Heti kun poika alkaa tavata katkismusta, hyökkää
se ulkomaalainen pakana kimppuun: oppilasta selitetään ja minua
kolhitaan.

TSIFIRKIN (rajuna). Antaisin vaikka toisen korvani, kun vaan saisin
kerrankin oikein sotamiehen tavalla opettaa sitä kirottua juoniniekkaa!

KUTJEIKIN. Tulkoon vaikka itku ja hampaiden kiristys, kunhan se pakana
vihdoinkin saisi palkkansa!


VII Kohtaus.

    Samat, rouva Prostakoff ja Mitrofan.

RVA PROSTAKOFF. Sill'aikaa kuin hän lepää, niin lue sinä täällä edes
näön vuoksi, jotta kuuluisi hänen korviinsa saakka, kuinka ahkera sinä
olet, rakas Mitrofan poikani!

MITROFAN. Entäs sitten?

RVA PROSTAKOFF. Sitten menet naimisiin.

MITROFAN. Kuuleppas, äiti, minä teen mieliksesi ja luen sillä ehdolla,
että tämä on viimeinen kerta ja että vielä tänään on kihlajaiset.

RVA PROSTAKOFF. Tulee hetki, jolloin Jumalan tahto täyttyy.

MITROFAN. Minun tahtoni hetki on jo tullut: en tahdo lukea, vaan tahdon
naida. Itsehän sinä olet houkutellut minua -- syytä itseäsi! Kas nyt
minä jo istun työhön. (Tsifirkin veistää rihveliä).

RVA PROSTAKOFF. Ja minä istun tähän viereen. Kudon sulle pussia,
johon voit panna Sofian rahat.

MITROFAN. No anna tänne taulu, kuuletko linnan rotta! Sano nyt, mitä
pitää kirjoittaa!

TSIFIRKIN. Herra suvaitsee aina syyttä haukkua.

RVA PROSTAKOFF (kutoen). Kas mokomaa! Vai ei lapsi saisi haukkua
Pafnutjevitshia! Kylläpä osasi suuttua!

TSIFIRKIN. Mitä suuttumista siinä on! Sanoohan sananlasku: ei haukku
laukkua tee, joll'ei puulla päähän lyö.

MITROFAN. Määrää nyt laskettavaksi jotakin vanhaa äläkä kuhnaile.

TSIFIRKIN. Ainako vaan vanhaa? Jos me laskemme aina vanhoja laskuja,
niin me jäämme siihen paikkaan.

RVA PROSTAKOFF. Ei se sinuun kuulu, Pafnutjevitsh. Minusta on oikein
hyvä asia, ettei Mitrofan tahdo harpata liiaksi eteenpäin. Arvaahan
sen, mitä siitä tulisi, jos niin hyväpäinen yhä vaan haluaisi uutta
oppia -- mikäs sille riittäisi?

TSIFIRKIN. Lasku on seuraava: sinä suvaitsit, esimerkiksi, kävellä
pitkin maantietä minun kanssani, tai ottakaamme mukaamme myös tuo
Sidorovitsh. Löydettiin sitten me, kolme...

MITROFAN (kirjoittaa). Kolme.

TSIFIRKIN. Maantieltä, esimerkiksi, kolmesataa ruplaa.

MITROFAN (kirjoittaa). Kolmesataa.

TSIFIRKIN. Piti sitten ruveta jakamaan. Laskeppa nyt, paljonko tuli
mieheen?

MITROFAN (mutisee laskien). Yksi kerta kolme tekee kolme; yksi kerta
nolla tekee nolla.

RVA PROSTAKOFF. Mitä, mitä te aiotte jakaa?

MITROFAN. Ne kolmesataa ruplaa, jotka löysimme -- me kolme jaamme.

RVA PROSTAKOFF. Se valehtelee, äläkä usko! Kun löydät rahaa, niin älä
jaa kenenkään kanssa: ota itse kaikki, Mitrofan! Älä huoli tuommoisesta
tuhmasta opista!

MITROFAN. Kuuletko, Pafnutjevitsh -- anna toinen esimerkki!

TSIFIRKIN. Kirjoita sitten: Opetuksesta te maksatte minulle vuodessa
kymmenen ruplaa.

MITROFAN. Kymmenen.

TSIFIRKIN. Totta puhuen, nyt maksatte suotta: mutta jos sinä, nuori
herra, oppisit minulta jotakin, niin ei olisi kohtuutonta, jos
lisäisitte mulle palkkaa kymmenen ruplaa.

MITROFAN (mutisee laskien). Nolla ja nolla -- yhteensä nolla; yksi ja
yksi... (jää miettimään).

RVA PROSTAKOFF. Älä suotta vaivaa päätäsi, rakas poikani! Minä en anna
sille kopeekkaakaan lisää, eikä kannatakkaan antaa mokomasta opista.
Se vaan vaivaa sinua. Ell'ei rahaa ole, niin mitä laskemista siinä on,
ja jos taas rahaa on, niin kyllä me sen laskemme ilman Pafnutjevitshin
apua.

KUTJEIKIN. Oppitunti on siis lopussa, Pafnutjevitsh, kun kaksi
laskuesimerkkiä on ratkaistu. Tai rupeetteko vielä tarkastamaan niitä?

MITROFAN. Ei tarvita! Äiti ei niissä asioissa erehdy. Astuppas nyt,
Kutjeikin, tänne ja opeta eilistä.

KUTJEIKIN (avaa katkismuksen. Mitrofan ottaa puikon). Alkakaamme
tästä. Seuraa tarkkaan minua! "Minä olen maan mato."

MITROFAN. "Minä olen maan mato."

KUTJEIKIN. Mato, se tahtoo sanoa: elävä, elukka, Se tahtoo sanoa: minä
olen elukka.

MITROFAN. Minä olen elukka, Kutjeikin. (Saarnaavalla äänellä.) "Enkä
ihminen."

MITROFAN (samoin). "Enkä ihminen."

KUTJEIKIN. "Ihmisten häväistys."

MITROFAN. "Ihmisten häväistys."

KUTJEIKIN. "Ja alennus..."


VIII Kohtaus.

    Samat ja Vralman.

VRALMAN. Ai, ai, ai, ai! Nyt mine neke! Tappaa tahto lapse! Hyve
froua, seeste sine oma lapsi, kun yhdekse kuu kantann ole -- anta neme
hunsvoti menne! Henest tule bulvan, jos hent nein vaivata! Idiot tule
-- pian on idiot!

RVA PROSTAKOFF. Totta puhut, Adam Adamovitsh. Mitrofan kulta, jos
lukeminen on siruille niin vaarallista, niin jätä sikseen.

MITROFAN. Minusta olisi jo ennemminkin saanut jättää.

KUTJEIKIN (sulkee katkismuksen). Aamen ja Jumalan kiitos!

VRALMAN. Hyve froua! Kumpi sine tahto: poika, kuin teme, ja terve, vai
oikke viisas poika, oikke Aristoteles, mut koolema keelis?

RVA PROSTAKOFF. Voi, kuinka vaarallista se on, Adam Adamovitsh!
Eilenkin hän söi niin varomattomasti illallista!

VRALMAN. Siine nyt neke -- maha liika teys, se on paha; mut jos pee on
liika teys, viele enempi paha -- ei pee on niin vahva kuin maha.

RVA PROSTAKOFF. Kyllä olet oikeassa, Adam Adamovitsh. Mutta mikäs
tässä auttaa? Joll'ei lapsi mitään opi, kuinka hän voi koskaan mennä
Pietariin: sanovat siellä pöllöksi. Kaiken maailman viisaita on nykyään
niin paljon -- niitä minä pelkään.

VRALMAN. Mite sine pelkee, hyve froua: Viisas mees ei koskaan key henen
kimppu, ei koskaan rupe riitele henen kanssa; ja hen ei saa koskaa rupe
riitele viisai meeste kanssa, ja niin hen tule hyvin toime.

RVA PROSTAKOFF. Kas noin sinun pitää elää maailmassa toisten kanssa,
Mitrofan!

MITROFAN. En minä itsekään välitä viisaista enkä oppineista. Parempi on
olla sellaisten kanssa, kuin itsekin olen.

VRALMAN. Oma seura kaikke paras seura!

RVA PROSTAKOFF. Mutta kuulkaas, Adam Adamovitsh, keitä kaikkia hänen
sopii valita seurapiiriinsä?

VRALMAN. Ele sure, hyve froua, ele sure! Sellasi, kun sinu rakas poika,
sellasi on maailmas miljoni, monta miljoni! Kyllä hen voi löyte itselle
paljo seura!

RVA PROSTAKOFF. Kyllä niin, kyllä niin. Vaikka hän onkin oma poikani,
niin voin sanoa, ett'ei hän mikään tuhma ole.

VRALMAN. Ja vielä enempi viisas olis, jos ei hent olis pantu niin paljo
oppi. Veneje keele grammatik! Aritmetik! Ah, minun Jumala! Kuinka henes
veel pysy henki ruumiis! Ikeenkun Veneje aatelismees ei voi maailmas
avanseerat ilma veneje grammatik!

KUTJEIKIN (syrjään). Jospa halpaus löisi kielesi!

VRALMAN. Ikeenkun ennen aritmetik kaikki ihmise olis miljoni pöllö!

TSIFIRKIN (syrjään). Kyllä minä sun kelmin vielä rynkytän, kun joudut
kynsiini!

VRALMAN. Hene täyty tiet', kuinka pite ele maailmas. Mine osa koko
maailma ulko, mine ole itse paljo liikkunu maailmas.

RVA PROSTAKOFF. Niin, niin, Adam Adamovitsh, kyllähän sinä tunnet
suuren maailman tavat. Kai sinä jo yksin Pietarissakin olet nähnyt
kaikenlaista?

VRALMAN. Oikke paljo, hyve froua, oikke paljo. Mine aina katseli hyvi
mielelle publik. Sattu monta kerta, kun suuri juhlapeive aika ajetti
vaunul Katrinenhofi herrasveki tykö -- mine aina niit katseli. Sillo
mine monta kerta en yhtä minuti astu ales pukilt.

RVA PROSTAKOFF. Miltä pukilta?

VRALMAN (syrjään). Ai, ai! Mite mine nyt puhu! (Ääneen). Kylle sine,
hyve froua, ymmärtä, kaikke paras on katsele siel ylheel, ja site varte
mine aina istu tuttu vaunu -- mine katsele suuri maailma seelt korkeelt
kuskpukilt.

RVA PROSTAKOFF. Tietysti, sieltähän paremmin näkee.
Viisas mies aina tietää, minne pitää kiivetä.

VRALMAN. Sinu rakas poika saatta myös jollakin tapa kiipe katsele
ihmise ja neytte oma itse. Oikke uljas poika! (Mitrofan, seisoen
paikallaan, kääntyy ympäri). Oikke hyve poika! Ei pysy paikal -- kuin
villi hevone ilma suitti! Marsh! (Mitrofan juoksee pois).

RVA PROSTAKOFF (nauraa mielissään). Lapsi on vielä, vaikka, jo
sulhanen. Täytyy kuitenkin mennä hänen jälkeensä, jott'ei hän
vallattomuudessaan jollakin tapaa suututtaisi meidän rakasta
vierastamme.

VRALMAN. Mene, mene, hyve froua! Sinu silme aina tarvita hene peres.

RVA PROSTAKOFF. Hyvästi nyt, Adam Adamovitsh! (Menee.)


IX Kohtaus.

    Vralman, Kutjeikin ja Tsifirkin.

TSIFIRKIN (nauraen). Siinä vasta narri on!

KUTJEIKIN (nauraen). Viimeisen lopun vintiö!

VRALMAN. Mite te, pöllö, hamppa irviste?

TSIFIRKIN (lyöden Vralmania olalle.) Ja mitä sinä siinä pörhistelet,
saksan sika?

VRALMAN. Ai, ai, rautane kesi!

KUTJEIKIN (lyöden Vralmania olalle.) Kirottu muukalainen, mitä
siansaksaa mongerrat?

VRALMAN (hiljaa). Nyt on liitto! (Ääneen.) Miksi te aina pilkkaa minua?

TSIFIRKIN. Itse syöt jouten toisten leipää etkä anna meidän tehdä
mitään; ja sinä mokoma vielä olet olevinasi!

KUTJEIKIN. Kielesi on pahalta hengeltä riivattu ja sinussa asuu valheen
isä!

VRALMAN (tointuen pelostaan). Kuinka te uskalta olla noin moukka minun
oppinu persona edesse? Mine huuta sotamies avuks.

TSIFIRKIN. Ja me teemme sulle kunniaa -- minä tällä taululla...

KUTJEIKIN. Ja minä katkismuksella...

VRALMAN. Mine kantele frouale teite peele.

    (Tsifirkin uhkaa taululla ja Kutjeikin katkismuksella).

TSIFIRKIN. Tällä halkasen naamalautasi kahtia!

    (Vralman juoksee pakoon.)

KUTJEIKIN. Siltä kirotulta lyön hampaat mäsäksi! (Yht'aikaa.)
TSIFIRKIN. Ähä, jo se pelkuri väistyy?

KUTJEIKIN. Vaan ei itse Belzebub sinua nyt pelasta!

VRALMAN (ovessa). Piti, piti -- moukka! Ota kiinni hennest, jos sine
saa!

TSIFIRKIN. Pääsit pakoon! Mutta kyllä olisit meiltä saanut kuuman
löylyn!

VRALMAN. Mine en yhte pelke teite.

KUTJEIKIN. Paljonko teitä pakanoita siellä on? Tulkaa vaan kaikki tänne
-- kaikki saatte tästä!

 VRALMAN. Ette voittanu yhte meest -- ähä!
 TSIFIRKIN. Kyllä minä kymmentä vastaan! (Huutavat yht'aikaa.)
 KUTJEIKIN. Maan sisään paiskaan joka miehen!

    (Esirippu laskee.)




IV Näytös.


I Kohtaus.

SOFIA (yksin, katsoen kelloa). Enon pitäisi jo pian tulla. (Istuutuen).
Minä odotan häntä tässä (ottaa kirjan ja lukee vähän.) Se on totta.
Silloin on sydän tyytyväinen, kun on puhdas omatunto. (Luettuaan taas
hieman.) Hyveitä täytyy kaikkien rakastaa -- ne ovat onnen perustus
(luettuaan vähän, katsahtaa ylöspäin ja huomattuaan Starodumin, rientää
hänen luokseen).


II Kohtaus.

    Sofia ja Starodum.

STARODUM. Vai olet sinä jo täällä, rakas Sofia!

SOFIA. Täällä minä odotin teitä. Luin sill'aikaa tuota kirjaa.

STARODUM. Mikä kirja se on?

SOFIA. Se on ranskankielinen: Fenelonin teos, tyttöjen kasvatuksesta.

STARODUM. Fenelonin, joka on kirjoittanut myös Telemachin? Hyvä on.
En tunne kirjaasi, mutta lue sitä vaan. Se, joka on kirjoittanut
Telemachin, se ei saata kynällään turmella kenenkään mieltä.
Istukaamme tähän (molemmat istuutuvat). Nyt, kun olemme kahdenkesken,
haluaisin puhua kanssasi tärkeistä asioista, jotka koskevat onneasi ja
tulevaisuuttasi...

SOFIA. Ja minä kuuntelen teitä, kuin isääni, joka tahtoo minulle
kaikkea hyvää.

STARODUM. Sinä olet nyt siinä iässä, jolloin ihminen jo on kypsynyt
nauttimaan sitä onnea, mitä tämä elämä voi tarjota, ja sen vuoksi on jo
aika...


III Kohtaus.

    Samat ja kamaripalvelija.

(Kamaripalvelija tuo kirjeen Starodumille.)

STARODUM. Mistä?

KAMARIPALVELIJA. Moskovasta, erityisen lähetin kantta (menee).

STARODUM (avaa kirjeen ja katsoo allekirjoitusta). Kreivi Tshestanilta!
Ahaa! (Alkaen lukea hän ei näytä oikein saavan selvää.) Sofia kulta,
meneppä hakemaan silmälasini, jotka ovat siellä pöydällä kirjan
välissä.

SOFIA (menee). Heti, eno.


IV Kohtaus.

STARODUM (yksin). Kaiketi hän kirjoittaa samasta asiasta, jota hän
minulle Moskovassa ehdotti. Tosin minä en tunne Milonia, mutta kun
hänen enonsa on minun hyvä ystäväni ja kun kaikki pitävät häntä kelpo
miehenä ... ja jos Sofian sydän vielä on vapaana ... niin miksi ei...


V Kohtaus.

    Starodum ja Sofia.

SOFIA (antaen silmälasit). Tässä on, eno.

STARODUM (lukee). Sain juuri tietää ... on johtamassa Moskovaan erästä
osastoa ... varmaankin tapaa teidät matkallaan. Iloitsen sydämmestäni,
jos satutte hänet näkemään... Olkaa niin hyvä ja ottakaa selko hänen
luonteestaan ja ominaisuuksistaan... (Syrjään.) Tietysti, en minä
muuten suostu heidän liittoonsa... "Te saatte varmaan havaita... Teidän
todellinen ystävänne..." Hyvä on. Tämä kirje koskee sinua. Minä jo
tulin sanoneeksi, että muuan nuori, kelpo mies on minulle ehdotettu...
Saattavatko minun sanani sinut hämille? Rakas Sofia, jo silloin
huomasin, että sinua peloittaa tämä asia. Luottamuksesi minuun...

SOFIA. Eno kulta, minulla ei voi olla mielessä mitään, jota täytyisi
sinulta salata. Kyllä minä kerron sinulle kaikki...


VI Kohtaus.

    Samat, Pravdin ja Milon.

PRAVDIN. Sallikaa minun esittää herra Milon, joka on hyvä ystäväni.

STARODUM (syrjään). Milon!

MILON. Pidän suurena onnena, jos saavutan luottamuksenne ja suosionne.

STARODUM. Onko kreivi Tshestan sukulaisenne?

MILON. Hän on enoni.

STARODUM. Minusta on erittäin hauska saada tehdä tuttavuutta teidän
kaltaisenne miehen kanssa. Teidän enonne on puhunut teistä. Hän on
kertonut erityisistä ansioistannekin...

MILON. Se osoittaa hänen suosiotaan minua kohtaan. Minun iälläni ja
asemassani olisi löyhää ylpeyttä uskoa kaikkea sitä ansaituksi, millä
nuoren miehen intoa rohkaistaan.

PRAVDIN. Olen jo ennakolta varma, että ystäväni saavuttaa suosionne,
jahka opitte häntä lähemmin tuntemaan. Hän on usein käynyt sisar
vainajanne kodissa... (Starodum vilkaisee Sofiaan.)

SOFIA (hiljaa Starodumille, arasti). Ja äiti vainaja rakasti häntä kuin
omaa poikaa.

STARODUM (Sofialle). Se on minusta hyvin hauskaa. (Milonille.) Olen
kuullut, että olette saanut olla sotaretkelläkin. Teidän uljuutenne
siellä...

MILON. Olen täyttänyt vaan velvollisuuteni. Minun ikäni ja arvoni
ei ole vielä sallinut minun osoittaa todellista urhoollisuutta, jos
sellaista minussa onkaan.

STARODUM. Mutta olettehan te taisteluissa panneet henkenne alttiiksi...

MILON. Niin tekivät muutkin.

STARODUM. Te puhutte, niinkuin upseerin tulee puhua -- olette
vaatimaton, mutta sanotte totuuden suoraan. Sellaisista miehistä minä
pidän. (Ottaa Milonia kädestä.) Suo minun äijän sinutella sinua, kuten
tapani on.

MILON. Te kohtelette minua niin ystävällisesti, että uskallan nyt jo
puhua teille asiasta, joka on sydämmeni salaisuus. Teistä riippuu,
saavutanko sen onnen, jota jo kauvan olen kiihkeästi toivonut. Niin,
suoraan sanoen, minä pyydän teiltä vaimokseni sisarenne tytärtä. Hän
ja minä olemme jo kauvan tunteneet toisemme ja myöskin tunnustaneet
toisillemme.

STARODUM (Sofialle, iloisena). Kuinka? Sinun sydämmesi on valinnut
sen, jota minäkin aijon sinulle esittää! Tuossa on sinulle se sulho,
josta puhuin...

SOFIA. Ja minä rakastan häntä koko sydämmestäni.

STARODUM. Te ansaitsette toisenne. (Riemuisena liittäen heidän kätensä
yhteen). Mielelläni annan suostumukseni teidän liittoonne.

 MILON (syleillen Sofiaa). Nyt olen saavuttanut onneni! (Yhtäaikaa.)
 SOFIA (suudellen Starodumin kättä). Olen niin onnellinen!

PRAVDIN. Ja minä iloitsen teidän onnestanne.

STARODUM. Kyllä minäkin olen tyytyväinen.

MILON (suudellen Sofian kättä). Siis vihdoinkin saan sinut omakseni!

SOFIA. Ikuisesti sinua rakastan!


VII Kohtaus.

    Samat ja Skotinin.

SKOTININ. Tässä minä olen.

STARODUM. No, mitäs asiaa sinulla on?

SKOTININ. Onpa minulla oma asiani.

STARODUM. Millä voin sinua auttaa?

SKOTININ. Kolmella sanalla.

STARODUM. Anna kuulla, mitkä ne ovat!

SKOTININ. Syleile minua lujasti ja sano: Sofia on sinun.

STARODUM. Etköhän vaan suotta pyydä -- eiköhän sinun vielä sietäisi
asiaa ajatella?

SKOTININ. En minä koskaan ajattele ja tiedän jo ennakolta, että joll'et
sinäkään rupea ajattelemaan, niin Sofia on minun.

STARODUM. Sepä kumma! Et näy olevan niinkään tuhma, mutta haluat, että
minä antaisin sisareni tyttären vaimoksi miehelle, jota en tunne.

SKOTININ. Kun et tunne, niin sanon. Minä olen Taras Skotinin enkä
ole sukuni ensimmäinen. Skotininien suku on suuri ja vanha. Meidän
esi-isäämme et löytäisi mistään sukuluettelosta.

PRAVDIN (nauraen). Saatte meidät pian uskomaan, että esi-isänne on
Aatamiakin vanhempi.

SKOTININ. Ja entäs sitten, jos vähän olisikin...

STARODUM (nauraen). Se tahtoo sanoa, vaikka esi-isäsi olisikin luotu
kuudentena päivänä, niin sentään vähän ennen Aatamia...

SKOTININ. Ihanko todella? Te siis ajattelette hyvää sukuni vanhuudesta?

STADORUM. Niin peräti hyvää, että ihmettelen, kuinka sinun sijassasi
voisi valita vaimoa muusta kuin Skotinien suvusta.

SKOTININ. No mutta ajatteles nyt, kuinka ihanaa Sofian olisi elää minun
kanssani. Hän on aatelisnainen.

STARODUM. Oletpa sinä mokoma! Senhän vuoksi juuri sinusta ei ole hänen
sulhokseen.

SKOTININ. Mutta sen olen saanut päähäni. Antaa ihmisten haukkua, että
Skotinin nai aatelisneidon -- minä en siitä suutu.

STARODUM. Mutta Sofiasta ei ole yhdentekevää, kun sanotaan, että
aatelisneito meni naimisiin Skotininin kanssa.

MILON. Sellaisesta arvoerosta olisi onnettomuutta teille kummallekin.

SKOTININ. Pyh -- mutta mitäs tuo siinä kiistelee arvosta? (Hiljaa
Starodumille). Aikooko tuokin pyrkiä Sofian mieheksi?

STARODUM (hiljaa Skotininille). Taitaa sillä olla semmoinen aie.

SKOTININ (samoin hiljaa). No sun hitto!

STARODUM (samoin hiljaa). Siinä sitä ollaan.

SKOTININ (ääneen, viitaten Miloniin). Kumpi meistä on narri? Ha-ha-haa?

STARODUM (nauraen). Kyllä näen, kumpi on narri.

SOFIA. Eno kulta, minusta on niin hanskaa, että te olette noin
iloisella tuulella.

SKOTININ (Starodumille). Kas sinua! Aika iloinen sä oletkin. Ja äsken
minä vielä luulin, ett'ei sinun kanssasi voi oikein puhuakaan. Et
sanonut minulle sanaakaan, mutta nyt naurat makeasti minun kanssani.

STARODUM. Sellainen on ihmisluonto, ystäväiseni! Eihän sitä aina olla
samalla päällä.

SKOTININ. Siltä se näyttää. Olinhan minä äsken sama Skotinin, mutta
sinä äkäilit.

STARODUM. Siihen oli muuan syy.

SKOTININ. Syyn kyllä tiedän. Semmoinen minäkin olen. Siellä kotonani,
kun menen katsomaan sikolättiä ja näen sioissa jotakin epäjärjestystä,
silloin aina tulen vihapäälle. Ja samoin sinä -- mutta älä kielittele
-- kun poikkesit tähän taloon, huomasit sisareni kodin olevan kuin
sikolätin -- ja se sinua äköitti.

STARODUM. Sinä olet minua onnellisempi. Minua suututtavat ihmiset.

SKOTININ. Ja minua siat.


VIII Kohtaus.

    Samat, Rva Prostakoff, Prostakoff, Mitrofan ja Jeremejevna.

RVA PROSTAKOFF (tullessaan). Onko kaikki mukana, rakas poikani?

MITROFAN. On, on, älä suotta huolehdi!

RVA PROSTAKOFF (Starodumille). Oletko saanut hyvin levätä, rakas
ystävä? Koko ajan me hiivimme varpaillamme neljännessä huoneessa,
jott'emme sinua häiritsisi; emme tohtineet ovestakaan katsoa; kun sitte
kuuntelimme, olit sinä jo aikoja suvainnut astua tänne. Suo anteeksi...

STARODUM. Hyvä rouva, minusta olisi ollut hyvin harmillista, jos te
olisitte tulleet tänne aikaisemmin.

SKOTININ. Aina sinä, sisko, kuin mikäkin kummitus, tulet perässäni.
Minä tulin tänne omalle asialleni.

RVA PROSTAKOFF. Ensiksi pyydän kaikkia olemaan niin hyvät ja
istumaan. (Muut, paitsi Mitrofan ja Jeremejevna istuutuvat.)
Asia on seuraava. Meidän vanhempiemme rukouksista -- kuinkas me
syntiset voisimme itse saada rukouksemme kuulluiksi! -- niin, meidän
vanhempiemme rukouksista on Jumala meille lahjoittanut rakkaan
Mitrofanin. Me olemme parastamme koettaneet, jotta hänestä tulisi
sellainen, jollaisena hänet nyt näet. Etkö viitsisi nähdä sitä vaivaa,
että tarkastaisit, mitä hän meillä on oppinut?

STARODUM. Tietooni on jo tullut, että hän juuri on päättänyt opintonsa.
Olen kuullut puhuttavan hänen opettajistaan ja arvaan jo ennakolta,
millainen lukumies hänestä on täytynyt tulla Kutjeikinin johdolla
ja millainen matematikko Tsifirkinin johdolla. (Pravdinille.) Tekisi
mieleni tietää, mitä kaikkea se saksalainen on hänelle opettanut.

 RVA PROSTAKOFF. Kaikkia tieteitä. (Yht'aikaa.)
 PROSTAKOFF. Ihan kaikkia.

MITROFAN. Kaikkea, mitä vaan tahdotaan.

PRAVDIN (Mitrofanille). No, esimerkiksi, mitä?

MITROFAN (antaa hänelle kirjan). Kielioppia.

PRAVDIN (otettuaan kirjan). Kyllä näen. Tämä on kielioppi. Mitä te
tiedätte kieliopista?

MITROFAN. Paljon. Nimisanat ja laatusanat ja...

PRAVDIN. No, esimerkiksi, "herra," onko se nimisana vai laatusana?

MITROFAN. Herrako? Mikä herra?

PRAVDIN. Mikä herra tahansa.

MITROFAN. Se on ... se on ... kun ette sano sen herran nimeä, niin
se on kai laatusana. Mutta jos joku sanoisi minulle: herra Mitrofan
Terentjevitsh Prostakoff, niin se on nimisana.

PRAVDIN. Vai niin; jos sitten taas joku osoittaisi sen herran laatua,
sanomalla että se on aika mölhö, niin kaiketi mölhö olisi laatusana.

MITROFAN. Totta kai.

RVA PROSTAKOFF. No mitäs sanotte, arvoisa herra?

PROSTAKOFF. Niin, mitäs sanotte?

PRAVDIN. Ei paremmasta apua. Kielioppia, se osaa kuin hevonen.

MILON. Luultavasti hän on historiassakin yhtä etevä.

RVA PROSTAKOFF. On kyllä, jo pienestä pitäen hän on rakastanut
historioita.

SKOTININ. Mitrofan tulee minuun. En minäkään koskaan niin hyvin saa
unta silmiini, kuin silloin, kun se meidän tallirenkimme kertoo
minulle historioita. Oikein mestari on se vietävä! Mistä ihmeestä se
saakin ne kaikki?

RVA PROSTAKOFF. Mutta ei se sentään vedä vertoja Adam Adamovitshille.

PRAVDIN (Mitrofanille). Kauvaksiko olette päässeet historiassa?

MITROFAN. Ettäkö kuinka kauvas! Millainen mikin historia on. Välistä
lennetään yli maiden ja merien ihan toiseen valtakuntaan saakka.

PRAVDIN. Vai niin! Vai sellaista historiaa se Vralman teille opettaa.

STARODUM. Vralman? Se nimi on minusta ikäänkuin tuttu.

MITROFAN. Ei, ei Vralman kerro historiasta; hän kuuntelee itse yhtä
mielellään kuin minä.

RVA PROSTAKOFF. Niin, he molemmat kuuntelevat, kun heille kertoo meidän
karjapiikamme Havronja.

PRAVDIN. No häneltäkö te molemmat olette oppineet myös geografiaa?

RVA PROSTAKOFF (Mitrofanille). Kuuletko, rakas poikani, mitä tiedettä
se on?

MITROFAN (hiljaa äidille). Mistäs minä tiedän?

RVA PROSTAKOFF (hiljaa Mitrofanille). Älä ole itsepäinen, nyt sinun
pitää osoittaa taitoasi.

MITROFAN (hiljaa äidille). Mutta enhän minä ymmärrä, mitä kysytään.

RVA PROSTAKOFF (Pravdinille). Mikä sen tieteen nimi olikaan?

PRAVDIN. Geografia.

RVA PROSTAKOFF (Mitrofanille). Kuuletko, keorkaafia.

MITROFAN. Entäs sitte? Armahda Jumala, kuinka käyvät kimppuuni!

RVA PROSTAKOFF (Pravdinille). Olkaa niin hyvä ja sanokaa hänelle, mitä
tiedettä se on -- kyllä hän kertoo.

PRAVDIN. Geografia on sama kuin maantieto.

RVA PROSTAKOFF (Starodumille). Mitä hyötyä siitä oikeastaan olisi,
tuosta maantiedosta?

STARODUM. Ensiksikin se hyöty, että kun tarvitsee jonnekin mennä, niin
tietää minne on mentävä.

RVA PROSTAKOFF. Mokoma hyöty! Mitä varten sitte on vosikoita? Se on
niiden asia. Se ainakaan ei kuulu aatelismiehelle. Kun meikäläinen
käskee: vie minut sinne ja sinne, kyllä vosikka vie. Usko minua, se on
kaikki roskaa, mitä Mitrofan ei tiedä.

STARODUM. Sopiihan itseään niinkin lohduttaa.

RVA PROSTAKOFF. Ilman tieteitä eletään ja on eletty. Minunkin
isävainajani oli piiripäällikkönä viisitoista vuotta eikä hän
kuolemaansa saakka osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta osasi koota
vähän omaisuutta ja säästää. Kun hänen luokseen tuli joku sellainen,
jolla oli jotakin pyydettävää isävainajaltani, niin istui tämä
tavallisesti rautaisen arkun kannelle, ja jokaisen pyytäjän jälkeen hän
pisti arkkuunsa jonkun kolikon. Muille en tätä kehu, mutta teiltä en
salaa mitään. Niin, ja senkin voin sanoa, että isävainajani kuoli juuri
tuon saman arkun kannella maaten: niin sanoakseni nälkään. Mitäs siitä
sanotte?

STARODUM. Erittäin ylevä kuvaus. Täytyy todella olla Skotinin, jotta
voisi oikein arvossa pitää niin autuasta loppua.

SKOTININ. Jos tässä kerran tarvitsee todistaa, että oppi on
roskaa, niin ottakaamme setä Vavila Falelejevitsh. Lukemisesta ja
kirjoittamisesta se mies ei kärsinyt puhuttavankaan, mutta sillä vasta
pää oli!

PRAVDIN. No minkälainen?

SKOTININ. Vai ette tiedä, mikä pään koetus hänellä oli nuoruudessaan.
No kuulkaapa. Kerran hän juovuksissa ratsasti portista oman kartanonsa
pihalle. Hän oli iso mies ja portti matala, eikä hän muistanut
kumartua. Arvaahan sen -- hän löi kallonsa poikkipuuta vastaan niin
että koko mies mätkähti maahan selälleen ja hevonen lensi alta
tiehensä. Haluaisin kysyä: Kenen oppineen kallo on niin luja, ett'ei
sellaisesta kolauksesta olisi henki lähtenyt? Mutta setä vainaja, kun
oli päässyt maasta pystyyn, oli vaan kysynyt: onko portti eheä?

MILON. Te itse, herra Skotinin, tunnustatte olevanne oppimaton mies,
mutta tässä tapauksessa, minun mielestäni, teidänkään päänne ei olisi
lujempi kuin jonkun oppineen.

STARODUM (Milonille). Älä vaan lyö vetoa, hyvä ystäväni! Minusta kaikki
Skotininit ovat kovapäisiä.

RVA PROSTAKOFF. Mutta kuulkaapas nyt oikein -- mitä iloa ihmisellä on
oppimisesta? Näemmehän me omin silmin, mitä siitä tulee. Jos joku on
vähän viisaampi kuin muut, niin hänet heti valitaan johonkin virkaan
tai semmoiseen luottamustoimeen.

STARODUM. Ja se, joka on vähän viisaampi, se ei kieltäydy ottamasta
tointa vastaan.

RVA PROSTAKOFF. Ei teitä ymmärrä -- teillä on niin omituinen maku.
Ennen vanhaan jokainen pyrki siihen, että saisi olla rauhassa. Mutta
nyt ovat ihmiset muuttuneet. (Pravdinille). Tekin, hyvä herra,
puuhaatte ja näette vaivaa niin paljon! Ja aina saatte uutta kiusaa --
äskenkin näin tänne tullessani, että teille tuotiin joku kirjakäärö.

PRAVDIN. Minulleko kirjakäärö? Eikä sitä heti anneta käsiini!
(Nousten.) Pyydän anteeksi, että jätän teidät, mutta minulle on kaiketi
tullut virallisia asiakirjoja, joista tahdon viipymättä ottaa selkoa.

STARODUM (nousee ja kaikki nousevat). Mene vaan, ystävä, mutta
emmehän vielä jätä toisillemme hyvästi?

PRAVDIN. Kyllä vielä tapaan teidät. Huomisaamunako te lähdette täältä?

STARODUM. Niin, kello seitsemän aikaan. (Pravdin menee.)

MILON. Huomenna minäkin lähden viemään sotamiehiäni eteenpäin ja
saattamaan teitä matkalla. Nyt on mentävä katsomaan, että kaikki
valmistuu lähtökuntoon.

    (Milon menee, sanoen Sofialle jäähyväiset silmäyksin.)


IX Kohtaus.

    Rva Prostakoff, Prostakoff, Mitrofan, Jeremejevna, Starodum,
    Sofia ja Skotinin.

RVA PROSTAKOFF (Starodumille). No, hyvä ystävä, oletko nyt kylliksi
nähnyt, millainen on Mitrofan?

SKOTININ. No, mitäs sanot -- tokko jo huomaat, millainen mies minä
olen?

STARODUM. Molemmat tunnen niin hyvin, ett'ei paremmasta apua.

SKOTININ. Tuleeko Sofia vaimokseni?

STARODUM. Ei tule.

RVA PROSTAKOFF. Tuleeko Mitrofanista hänen sulhasensa?

STARODUM. Ei tule,

 RVA PROSTAKOFF. Ja miksi ei tule?
 SKOTININ.

STARODUM (vieden molemmat yhteen). Teille kahdelle voin salaisuutena
kertoa, että Sofia jo on kihloissa (menee pois ja antaa Sofialle merkin
tulla hänen jälkeensä).

RVA PROSTAKOFF. Voi sitä ilkiötä!

SKOTININ. Ihan päästään vialla se on!

RVA PROSTAKOFF (kärsimättömästi). Milloinka ne lähtevät?

SKOTININ. Kuulithan sen -- kello seitsemän aamulla.

RVA PROSTAKOFF. Kello seitsemän...

SKOTININ.  Huomenna minäkin herään jokseenkin varhain. Olkoon hän vaan
kuinka viisas tahansa, mutta Skotininista ei niin vähällä päästä eroon.
(Menee pois.)

RVA PROSTAKOFF (juosten edestakaisin, vihaisena ja mietteissään).
Kello seitsemän!... Me nousemme varhemmin ... mitä kerran haluan, sen
minä tahdon... Tulkaa kaikki tänne luokseni!

    (Kaikki rientävät.)

(miehelleen). Katso, että huomenna aamulla kello kuusi vaunut ja
hevoset ovat valmiina takaportaiden edessä. Kuuletko? Älä vaan lyö
laimin!

PROSTAKOFF. Kyllä kuulen, vaimo kulta.

RVA PROSTAKOFF (Jeremejevnalle). Koko yö tulee sinun valvoa Sofian
kamarin oven edessä. Heti kun hän kuuluu heräävän, juokse minun
luokseni!

JEREMEJEVNA. Luottakaa minuun, armollinen rouva.

RVA PROSTAKOFF (Mitrofanille). Sinä, rakas poikani, ole valmiina kello
kuuden aikaan lähtemään ja pane siihen huoneesen, joka on Sofian
kamarin vieressä, kolme renkiä jo hyvissä ajoin, ja eteiseen kaksi
renkiä avuksi.

MITROFAN. Kyllä minä, sen teen.

RVA PROSTAKOFF. Menkää Jumalan nimeen (kaikki menevät). Kyllä tiedän,
mitä on tehtävä. Missä viha, siinä armokin. Kai ukko ensin suuttuu,
mutta täytyyhän hänen pakostakin antaa anteeksi. Ja me otamme omamme.

    (Esirippu laskee.)




V Näytös.


I Kohtaus.

    Starodum ja Pravdin.

PRAVDIN. Niin, nyt on kuvernööri antanut minulle vallan ryhtyä siihen
toimenpiteeseen, jota olin ehdottanut.

STARODUM. Tulee siis vihdoinkin loppu tämän hurjan emännän
aikaansaamista väärinkäytöksistä.

PRAVDIN. Tulee, ja varmaankin pian. Niiden asiakirjain joukossa,
joiden saapumisesta rouva Prostakoff silloin mainitsi, on muun mukana
valtakirja, jolla minä saan ottaa holhoukseni alaiseksi koko tämän
talon niin pian kuin ainoankin kerran vielä ilmestyy jotakin
laittomuutta tai väkivaltaa.

STARODUM. Olen hyvin mielissäni, että asia on niin järjestetty. Teidän
kuvernöörinne näkyy olevan oikeuden mies, joka rohkeasti ryhtyy
parantamaan mädäntyneitä oloja.

PRAVDIN. Sellainen mies juuri onkin tarpeen täällä sisämaassa, jossa
vielä ollaan niin takapajulla... Mutta mitä melua se on?

STARODUM. Nyt on jotakin tekeillä.


II Kohtaus.

    Samat, Milon, Sofia ja Jeremejevna.

MILON (sysää Sofiasta pois Jeremejevnaa, joka on tarttumassa Sofiaan
kiinni; huutaa ihmisille, joita ei näy, kädessä paljastettu miekka).
Älköön kukaan astuko minun luokseni!

SOFIA (heittäytyen Starodumin syliin). Suojele minua!

STARODUM. Mikä nyt on hätänä?

 PRAVDIN. Onko tehty väkivaltaa?
 SOFIA. Oikein vapisen vielä! (Yht'aikaa.)
 JEREMEJEVNA. Nyt olen hukassa!

MILON. Ne heittiöt! Tänne tullessani näin joukon ihmisiä, jotka
raahasivat Sofiaa kainaloista, huolimatta hänen huudoistaan, ja olivat
jo vähällä saada hänet portailta vaunuihin.

SOFIA. Tuossa on pelastajani!

STARODUM. Olipa Jumalan onni!

PRAVDIN (Jeremejevnalle). Sano heti paikalla, minne aijottiin viedä
tämä neiti, tai muuten minä...

JEREMEJEVNA. Vihille, hyvä herra, vihille.

RVA PROSTAKOFF (näyttämön takana). Konnat! Hirtehiset! Joka ikinen on
piestävä kuoliaaksi!


III Kohtaus.

    Samat, Rva Prostakoff, Prostakoff ja Mitrofan.

RVA PROSTAKOFF. Vai tämmöinen emäntä minä olen! (Viitaten Miloniin.)
Kun vieras uhkaa niin ei kukaan enää tottele minua!...

 PROSTAKOFF. Minunko syyni se on? (Yht'aikaa.)
 MITROFAN. Annetaan niille selkään!

RVA PROSTAKOFF. En huoli koko elämästä!

PRAVDIN. Se väkivaltainen teko, jonka nyt minäkin voin todistaa, antaa
(Starodumille) teille, koska olette loukatun eno, ja (Milonille)
teille, koska olette hänen sulhasensa...

RVA PROSTAKOFF. Sulhasensa!

PROSTAKOFF. Se vielä piti!

MITROFAN. Kaikki meni hiiteen!

PRAVDIN. ... oikeuden vaatia, että hänelle tehty loukkaus rangaistaan
mitä ankarimmin. Minä toimitan rouva Prostakoffin heti tuomioistuimen
eteen vastaamaan törkeästä väkivallasta.

RVA PROSTAKOFF (polvistuen). Antakaa anteeksi, hyvä herra!

PRAVAIN. Hänen miehensä ja poikansa eivät voineet olla osaa ottamatta
samaan rikokseen.

 PROSTAKOFF. Syyttä olen syyllinen! (Yhdessä polvistuen.)
 MITROFAN. Anteeksi -- olen syyllinen!

RVA PROSTAKOFF. Voi minua kelvotonta -- mitä olen nyt tehnyt!


IV Kohtaus.

    Samat ja Skotinin.

SKOTININ. No, sisko, olipa se mukava temppu... Häh! Mitä tämä on?
Kaikki meidän väki polvillaan!

RVA PROSTAKOFF (polvillaan). Voi, hyvät herrat, katuvaa ei kukaan
rankaise. Syntiä tein! Älkää musertako minua! (Sofialle.) Rakas Sofia,
anna minulle anteeksi, armahda minua (viitaten mieheensä ja poikaansa)
ja noita orpo raukkoja!

SKOTININ. Oletko enää järjilläsi?

PRAVDIN. Suunne kiinni, Skotinin.

RVA PROSTAKOFF. Kyllä Jumala suo sulle onnea rakkaan sulhosi kanssa.
Miksi tahdot henkeäni?

SOFIA (Starodumille). Eno, minä unhotan äskeisen loukkauksen.

RVA PROSTAKOFF (nostaen käsiään Starodumia kohti), Hyvä isä! Anna
sinäkin anteeksi -- enhän minä ole enkeli, vaan ihminen.

STARODUM. Sen kyllä tiedän, ett'ei ihminen voi olla enkeli, vaan ei
tarvitse olla pirukaan.

MILON. Hänen rikoksensa ja katumuksensa ovat yhtä halveksittavia.

PRAVDIN (Starodumille). Teistä riippuu hänen kohtalonsa.

STARODUM. Minä en tahdo kenenkään turmiota. Minä annan hänelle
anteeksi. (Kaikki nousevat polviltaan).

RVA PROSTAKOFF. Annoit anteeksi! Voi sinua, hyvä isä!... Mutta nyt
minä kerrankin opetan ne kaikki piikani ja renkini! Kyllä minä ne
suorin joka ikisen, niin että pehmiävät! Kyllä minä otan selvän, kuka
päästi Sofian irti! Äläppäs -- senkin vietävät lurjukset! Ikipäivinä en
anna anteeksi tätä pilkkaa!

PRAVDIN. Mistä te tahdotte rangaista väkeänne?

RVA PROSTAKOFF. Sepä kysymys! Enkö minä muka enää saa vapaasti
menetellä oman väkeni kanssa?

PRAVDIN. Te siis luulette olevanne oikeutettu tappelemaan ja lyömään,
milloin vaan mieleenne sattuu?

SKOTININ. Eikö sitten aatelismies saa piiskata palvelijaansa, milloin
vaan haluttaa?

PRAVDIN. Milloin haluttaa! Mutta mikä halu se on? Oletpa sinä oikea
Skotinin! (Rva Prostakoffille). Ei, rouva, kukaan ei saa harjoittaa
tiranniutta.

RVA PROSTAKOFF. Vai ei saa! Siis aatelismieskään ei saisi lyödä
palvelijaansa, milloin niin haluaa! No mitä varten meillä on asetus
aatelin vapaudesta...

STARODUM. Kyllä on mestari selittämään asetuksia!

RVA PROSTAKOFF. Ilkkukaa vaan, mutta ihan tällä hetkellä minä ne
pehmitän joka ainoan... (Pyrkii menemään).

PRAVDIN (pysäyttää hänet). Viipykää vielä hetkinen. (Ottaa esille
paperin ja lausuu juhlallisesti Prostakoffille). Hallituksen
nimessä minä käsken teitä nyt heti kokoomaan kaikki palvelijanne
ja talonpoikanne saamaan tietoa tästä määräyksestä, että niiden
väkivaltaisuuksien ja väärinkäytösten tähden, joihin teidän liiallisen
heikkoutenne johdosta teidän vaimonne on itsensä vikapääksi tehnyt,
hallitus tämän kautta käskee minun ottaa holhouksen alaiseksi teidän
talonne ja tiluksenne.

PROSTAKOFF. Nyt on kaikki hukassa!

RVA PROSTAKOFF. Mitä! Uusi hätä! Mistä, mistä syystä? Olenhan minä
emäntä omassa kodissani...

PRAVDIN. Emäntä kyllä, mutta sellainen, jonka luonnotonta häijyyttä ei
voida sietää hyvin järjestetyssä valtiossa. (Prostakoffille). Menkää!

PROSTAKOFF (menee, lyöden kätensä yhteen). Keltäs tämä tulee,
vaimoseni?

RVA PROSTAKOFF (tuskissaan). Voi, voi tätä kurjuutta!

SKOTININ (syrjään). So, so, so! Noin ne pian käyvät minunkin
kimppuuni. Noin sitä voi joka ainoa Skotinin joutua holhotiksi!
Parasta korjata luunsa, kun vielä hyvällä pääsee.

PRAVDIN (Skotininille). Varo sinäkin itseäsi. Olen kuullut, että
kohtelet sikojasi paljoa paremmin kuin palvelijoitasi...

SKOTININ. Korkeasti kunnioitettu herra! Mutta kuinkas minun sydämmeni
voisi kiintyä ihmisiin... Ajatelkaa itse ... ihmiset minulle
viisastelevat, mutta sikain seassa olen itse viisain.

RVA PROSTAKOFF. Kaikki multa menee! Olen aivan hukassa!

SKOTININ (Starodumille). Olin juuri aikeissa tulla kysymään sulta,
kuinka asian laita oikeastaan on ... tuota noin ... onko sillä
oikein sulhanen...

STARODUM (viitaten Miloniin). Tuossa hän on.

SKOTININ. Vai niin! No ei mulla sitte ole mitään tehtävää. Ei siis
muuta kuin valjastan hevoseni ja...

PRAVDIN. Ja mene sitten sikojesi luo. Mutta älä unhota ilmoittaa
kaikille Skotinineille, mikä heitä uhkaa.

SKOTININ. Totta kai minä varoitan ystäviäni. Kyllä minä kerron heille,
että ihmisiä...

PRAVDIN. ... tulee enemmän rakastaa, tai ainakaan...

SKOTININ. No...

PRAVDIN. ... tai ainakaan ei saa niihin koskea.

SKOTININ (mennessään). Ei saa koskea.


V Kohtaus.

    Rva Prostakoff, Starodum, Pravdin, Mitrofan, Sofia ja Jeremejevna.

RVA PROSTAKOFF (Pravdinille.) Älä syökse minua turmioon! Mitä etua
sulla siitä on? Eikö sitä määräystä voisi jollakin tapaa peruuttaa?
Pannaanko kaikki käskyt toimeen?

PRAVDIN. Minä en riko velvollisuuttani.

RVA PROSTAKOFF. Anna mulle aikaa edes kolme päivää! (Syrjään.) Kyllä
minä vielä näyttäisin...

PRAVDIN. En kolmea tuntiakaan.

STARODUM. Niin juuri, hän voisi kolmessa tunnissa tehdä niin paljon
pahaa, ett'ei koko iässä voisi korjata.

RVA PROSTAKOFF. Mutta kuinkas te itse voisitte ryhtyä hoitamaan
kaikkia pikku asioita?

PRAVDIN. Se on minun asiani.

RVA PROSTAKOFF. Entäs velat? Kuinka te ne suoritatte? Opettajillekaan
ei ole kaikkea maksettu...

PRAVDIN. Opettajille? (Jeremejevnalle.) Täälläkö ne vielä ovat? Tuo ne
tänne!

JEREMEJEVNA. Kai ne ovat täällä. Tuonko ma sen saksalaisenkin?

PRAVDIN. Kutsu kaikki tänne!

    (Jeremejevna menee.)

Älkää olko mistään huolissaan, rouva, minä suoritan kaikille.

STARODUM (nähdessään rouva Prostakoffin masentuneena). Saat nähdä,
rouva, että sinun on paljoa parempi olla, kun et enää pääse tekemään
toisille pahaa.

RVA PROSTAKOFF. Kiitos hyvästä neuvosta! Minne minä sitten kelpaan,
kun en omassa kodissani saa hallita mieleni mukaan?


VI Kohtaus.

    Samat, Jeremejevna, Vralman, Kutjeikin ja Tsifirkin.

JEREMEJEVNA (tuoden opettajat Pravdinin luo). Tässä nyt on koko meidän
joukkomme.

VRALMAN (Pravdinille). Teite korkest kunnialine herra on tahto kutsu
minu tykö.

KUTJEIKIN (Pravdinille). Luoksenne minut kutsutitte.

TSIFIRKIN (Pravdinille). Mitä käskette, arvoisa herra?

STARODUM (on Vralmanin tultua tarkastellut häntä). Kas vaan! Sinähän se
oletkin, Vralman!

VRALMAN (tuntee Starodumin). Ai, ai, ai, ai. Se ole te, minu hyve
herra! Te jaksa hyvin, oikein hyvin!

PRAVDIN. Tunnetteko te hänet?

STADORUM. Tottahan toki: hän on kolme vuotta ollut minulla
tallirenkinä. (Kaikki ihmettelevät.)

PRAVDIN. Sepä on oikea opettaja!

STADORUM. Ja sinäkö täällä opettajana, Vralman? Luulin toki, että olet
kunnon mies etkä ryhdy toisten toimiin.

VRALMAN. Mite mine sille teke? En mine ensimene, en mine möös viimene.
Kolme pitke kuu mine Moskovas kulki ilma mite paikka, ei kuka tahto
otta kuski. Minu teyty sillo nelke koole eli rupe opetta...

PRAVDIN (opettajille). Tultuani nyt hallituksen määräyksestä tämän
talon holhoojaksi, minä päästän teidät kaikki toimestanne vapaiksi.

TSIFIRKIN. Parempaa ei tarvitakkaan!

KUTJEIKIN. Vai suvaitsette meidät päästää! Mutta jos ensin tekisimme
tiliä...

PRAVDIN. No paljonko vaadit?

KUTJEIKIN. Jahka tässä lasketaan -- minun saatavani ei olekkaan niin
pieni. Puolen vuoden opetuksesta, saappaista, jotka olen rikki
kuluttanut näinä kolmena vuotena, tyhjästä odotuksesta, kun monta
kertaa olen saanut suotta tänne tallustella, ja sitten...

RVA PROSTAKOFF. Pohjaton nylkyri! Mitä kaikkea vielä vaadit?

PRAVDIIN. Älkää sekaantuko, rouva, tähän asiaan.

RVA PROSTAKOFF. Jos totta puhutaan: Mitä sinä opetit Mitrofanille?

KUTJEIKIN. Se on hänen asiansa.

PRAVDIN (Kutjeikinille). Hyvä on. (Tsifirkinille). Paljonko ollaan
sinulle velkaa?

TSIFIRKIN. Ei mitään.

RVA PROSTAKOFF. Sille on toiselta vuodelta maksettu kymmenen ruplaa,
mutta toiselta vuodelta se ei ole vielä saanut kopeekkaakaan.

TSIIFIRKIN. Ihan niin -- niitä kymmentä ruplaa vastaan minä olen
kahtena vuonna kuluttanut saappaita, nyt ollaan siis kuitit.

PRAVDIN. Entä opetuksesta?

TSIFIRKIN. Ei mitään.

STADORUM. Miksi ei mitään?

TSIFIRKIN. En ota mitään -- hän ei minulta mitään oppinut.

STARODUM. Mutta siitä huolimatta täytyy sinun saada palkkasi.

TSIFIRKIN. Ei kannata. Olen palvellut keisaria yli kaksikymmentä vuotta
-- siitä palveluksesta olen ottanut palkkaa. Tyhjästä en ole ottanut
enkä ota.

STARODUM. Siinäpä on suora mies. (Starodum ja Milon ottavat
kukkaroistaan rahaa.)

PRAVDIN. Eikö sinua jo hävetä, Kutjeikin?

KUTJEIKIN (luoden katseensa maahan). Häpäisin syntinen itseni.

STARODUM (Tsifirkinille). Tuossa on sulle, hyvä mies, palkkioksi
vaatimattomuudesta.

TSIFIRKIN. Kiitos, arvoisa herra, paljon kiitoksia! Lahjoittaa voi
kukin mielensä mukaan mutta kun en ansaitse, niin en vaadi.

MILON (antaen hänelle rahaa). Tuossa on vielä lisää.

TSIFIRKIN. Kiitos teillekin.

    (Pravdin antaa myös rahaa.)

Mutta mistä hyvästä?

PRAVDIN. Siitä, ett'et ole Kutjeikinin kaltainen.

TSIFIRKIN. Olenhan minä sotilas.

PRAVDIN (Tsifirkinille.) Nyt saat mennä, hyvä mies.

    (Tsifirkin menee.)

Ja sinä, Kutjeikin, tule tänne huomenna ja koeta saada tilisi kuntoon
itse rouvan kanssa.

KUTJEIKIN (juosten pois). Hänenkö itsensä kanssa? Ennen luovun
kaikesta!

VRALMAN (Starodumille). Elke jette minu, vanha hyve renki! Ottaka minu
taas teite tykö!

STARODUM. Mutta ehkä sinä, Vralman, olet jo vieraantunut hevosten
hoidosta.

VRALMAN. Elke sano se, hyve herra -- kun mine oli neite herrasveki
kans, mine oli niinkun hevosi kans.


VII Kohtaus.

    Samat ja kamaripalvelija.

KAMARIPALVELIJA (Starodumille). Vaununne on valmiina.

VRALMAN. Jos herra keske minu ajama...

STARODUM. No mene sitte istumaan ajajaksi! (Vralman menee.)


VIII Kohtaus.

    Rouva Prostakoff, Starodum, Pravdin, Milon, Sofia,
    Mitrofan ja Jeremejevna.

STARODUM (Pravdinille, pitäen Sofiaa ja Milonia kädestä). No, hyvä
ystäväni, me siis lähdemme. Saat siis toivottaa meille...

PRAVDIN. ... kaikkea onnea, jota kunnon ihmiset ansaitsevat.

RVA PROSTAKOFF (syösten syleilemään poikaansa). Sinä yksin olet minulle
jäänyt, rakas Mitrofan kulta!

MITROFAN. Pysy erossa, äiti! Kylläpä sinä tartutkin kiinni...

RVA PROSTAKOFF. Sinäkin -- sinäkin hylkäät minut! Voi sinua
kiittämätöntä! (Pyörtyy.)

SOFIA (rientäen rva Prostakoffin avuksi). Voi, voi -- nyt hän pyörtyi!

STARODUM. (Sofialle). Auta häntä, auta! (Sofia ja Jeremejevna
auttavat.)

PRAVDIN (Mitrofanille). Kelvoton poika! Sinä vielä tahdot viedä
äidiltäsi hengen! Juuri hänen rakkautensa sinuun onkin suurimpana
syynä kaikkeen tähän onnettomuuteen!

MITROFAN. Kyllä kai -- se on vaan noin olevinaan...

PRAVDIN. Suus kiinni, julmuri!

STARODUM (Jeremejevnalle). Kuinka on hänen laitansa?

JEREMEJEVNA (katsoen tarkasti rva Prostakoffin kasvoihin ja lyöden
kätensä yhteen). Jo herää -- jo herää!

PRAVDIN (Mitrofanille). Sinun kanssasi osaan kyllä menetellä tarpeen
mukaan. Saat marssia työhön...

MITROFAN (kättään heilauttaen). Minusta on samantekevä, minne
käsketään.

RVA PROSTAKOFF (toinnuttuaan, epätoivoisesti). Hukassa olen, ihan
hukassa! Poissa on minulta valta! Minne minä nyt kehtaan mennä? Ei
minulla enää ole poikaakaan!

STARODUM (viitaten rva Prostakoffiin). Siinä on ilkeyden huono loppu!

    (Esirippu laskee.)








End of the Project Gutenberg EBook of Alaikäinen, by D von Vizin

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46854 ***