*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46819 ***

VOIMAIHMINEN

Vaiheita Chilen vapaussodasta


Kirj.

JOSEPH CONRAD



Englanninkielest‰ ["Gaspar Ruiz"] suomentanut V. H‰meen-Anttila

Kariston 50 p:n romaaneja N:o 17.



Arvi A. Karisto, H‰meenlinna, 1913.

O.-Y. H‰meenlinnan Uusi Kirjapaino.




Joseph Conrad on puolalaista sukujuurta, syntynyt jouluk. 6 p:n‰
1857, ja varsinaiselta kansalaistoiminnaltaan kauppalaivan kapteeni.
Alituisilla kiertelyill‰‰n maapallon et‰isimmiss‰kin satamissa
on h‰n harvinaisessa m‰‰rin tutustunut maailman eri seutuihin ja
kansoihin, ja se tuntemus on luonut pohjan h‰nen v. 1895 alkaneelle
jokseenkin tuotteliaalle kirjailijatyˆskentelylleen. H‰n on harvinaisen
mielenkiintoinen kertoja, nyky‰‰n sill‰ alalla Englannin etumaisia,
yleens‰ pyrkien esitt‰m‰‰n keskinkertaisilta n‰ytt‰viss‰ luonteissa
olosuhteiden esillepakottamaa suuruutta, suuntautukoonpa se taholle
tai toiselle. H‰n osaa luontevasti eritell‰ ihmisiss‰ ansiot ja viat,
voimakkaat ja heikot piirteet, kuvaustensa n‰ytt‰mˆin‰ k‰ytt‰en enemm‰n
tai v‰hemm‰n outoja oloja. H‰n on julkaissut n‰ytelm‰n, romaaneja ja
novellikokoelmia, joiden viimeksimainittujen joukossa "Voimaihminen" on
ilmestynyt "A Set of Six"-sikerm‰‰n kuuluvana v. 1908.




I


Vallankumouksellinen sota nostaa monia omituisia olentoja esille
huomaamattomuudesta, joka on tavallisten kansalaisten asemana
h‰iriintym‰ttˆm‰ss‰ yhteiskunnassa.

Erityisi‰ yksilˆit‰ kohoaa kuuluisuuteen paheittensa tai hyveittens‰
johdosta, taikka pelk‰st‰‰n tekojensa takia, joilla saattaa olla
tilap‰ist‰ t‰rkeytt‰, ja sitte he unohtuvat. Ainoastaan joidenkuiden
johtajien nimet s‰ilyv‰t aseellisen kiistan p‰‰tytty‰ ja j‰‰v‰t
historiaan, niin ett‰ ne ihmisten suorasanaisesta muistista h‰vitty‰‰n
esiintyv‰t yh‰ kirjoissa.

Kenraali Santierran nimi saavutti tuon kylm‰kiskoisen, paperilla
ja musteella ikuistetun kuolemattomuuden. H‰n oli hyv‰sukuinen
etel‰-amerikalainen, ja h‰nen elinaikanaan julkaistut teokset lukivat
h‰net sen mannermaan vapauttajiin Espanjan sortovallasta.

Tuo pitk‰llinen kamppailu, jota k‰ytiin riippumattomuuden hyv‰ksi
toiselta puolen ja vallan pelastamiseksi toiselta puolen, kehittyi
vuosien kuluessa ja vuorottelevan onnen vaihteissa vimmatuksi
ja ep‰inhimilliseksi ponnisteluksi el‰m‰st‰. Kaikki s‰‰lin ja
armeliaisuuden tunteet kuoleutuivat valtiollisen vihan kiihkoon.
Ja kuten on sodassa tavallista, se kansanjoukko, jolla on v‰himmin
voitettavaa ratkaisusta, k‰rsi enint‰ raskautusta syrj‰isess‰
el‰m‰ss‰‰n ja vaatimattomassa asemassaan.

Kenraali Santierra alotti palveluksensa luutnanttina siin‰
is‰nmaallisessa armeijassa, jonka johdettavakseen ker‰si kuuluisa San
Martin, sittemmin Liman vallottaja ja Perun vapauttaja. Vastik‰‰n
oli Bio-Bio-joen varrella ollut suuri taistelu. Saarretusta
kuninkaallisesta osastosta saatujen vankien joukossa oli muuan sotamies
nimelt‰ Gaspar Ruiz. Roteva rakenne ja iso p‰‰ tekiv‰t h‰net huomatuksi
vankikumppaniensa parissa. Mies tunnettiin erehtym‰ttˆm‰sti. Muutamia
kuukausia aikaisemmin oli h‰net huomattu kadonneeksi tasavaltalaisten
joukkojen riveist‰ tuollaisen kahakan j‰lkeen, joita sattui tihe‰‰n
ennen suurta taistelua. Ja jouduttuaan nyt kiinni ase k‰dess‰
kuningaspuoluelaisten joukosta ei h‰n voinut odottaa muuta kohtaloa
kuin tulla ammutuksi karkurina.

Gaspar Ruiz ei kuitenkaan ollut luopio; h‰nen mielens‰ saattoi tuskin
olla kyllin vire‰ harkitsemaan kavalluksen etuja tai vaaroja. Miksi
olisi h‰n vaihtanut puoluetta? H‰net oli vain siepattu vangiksi, h‰n
oli k‰rsinyt kovaa kohtelua ja kaikenlaista puutetta. Kumpaisellakaan
puolella ei osotettu hell‰tuntoisuutta vastustajia kohtaan. Tuli
p‰iv‰, jolloin h‰net muutamien muiden vangittujen kapinoitsijain
mukana komennettiin kuninkaallisten joukkojen eturiviin. Musketti oli
tyˆnnetty h‰nelle k‰teen. H‰n oli ottanut sen. H‰n oli marssinut.
H‰n ei tahtonut julmaa r‰‰kk‰yst‰ kuolintavakseen eik‰ senvuoksi
kielt‰ytynyt marssimasta. H‰n ei ymm‰rt‰nyt sankaruutta, mutta h‰nen
aikomuksenaan oli heitt‰‰ muskettinsa pois ensi tilaisuudessa.
Sill‰v‰lin oli h‰n lataillut ja laukoillut, jotta joku Espanjan
kuninkaan aliupseeri ei olisi ensim‰isen vastaanhangottelun
johdosta ampunut h‰nen p‰‰t‰ns‰ m‰s‰ksi. H‰n yritti selitell‰ n‰it‰
alkeellisia perusteita vartionsa kersantille, se piti silm‰ll‰ h‰nt‰
ja pariakymment‰ muuta sellaista karkuria, jotka oli summamutikassa
tuomittu ammuttavaksi.

Se tapahtui linnotuksen nelikulmaisella pihalla patterien takana,
jotka vallitsevat Valparaison ulkosatamaa. Upseeri, joka oli
todentanut h‰net Ruiziksi, oli mennyt matkaansa h‰nen vastav‰itteit‰‰n
kuuntelematta. H‰nen tuomionsa oli v‰‰j‰‰m‰tˆn; h‰nelt‰ oli k‰det
kytketty tiukasti sel‰n taakse; h‰nen ruumiinsa oli kauttaaltaan
hell‰n‰ monista muskettien kolhaisuista, joilla h‰nt‰ oli hoputeltu
tukalalla taipaleella vangitsemispaikalta linnotuksen portille. T‰m‰
oli ainoata j‰rjestelm‰llist‰ huomaavaisuutta, mit‰ saattue oli
osottanut vangeilleen nelip‰iv‰isell‰ matkalla vedest‰ kˆyh‰n seudun
halki. Satunnaisten jokien yli ment‰ess‰ sallittiin heid‰n h‰t‰isesti
lipoa janoonsa vett‰ kuin koirat. Iltasin viskattiin joitakuita
lihanrippeit‰ heid‰n keskeens‰, kun he ihan menehdyksiss‰‰n lys‰htiv‰t
pys‰hdyspaikkansa kivetylle kamaralle.

Seistess‰‰n linnan pihalla varhain aamulla, kun h‰nt‰ oli tuimasti
ajettu koko yˆ, tunsi Gaspar Ruiz kurkkuansa kurovan ja kielens‰
kummallisesti paisuneeksi.

Ja paitsi polttavan janon tunnetta tajusi Gaspar Ruiz sekavaa
suuttumusta, jota h‰n ei kyennyt oikein ilmaisemaan, ik‰‰nkuin ei h‰nen
henkinen tarmonsa olisi mitenk‰‰n vet‰nyt vertoja h‰nen ruumiinsa
voimakkuudelle.

Toiset tuomitun ryhm‰n vangit tuijottelivat p‰‰ painuksissa
hellitt‰m‰ttˆm‰sti maahan. Mutta Gaspar Ruiz hoki yh‰: "Mink‰t‰hden
min‰ olisin kuningaspuoluelaiseksi karannut? Mit‰ varten min‰ olisin
karannut? Sanokaa, Estaban!"

H‰n oli k‰‰ntynyt kersanttiin, joka sattui olemaan kotoisin samalta
tienoolta kuin h‰nkin. Mutta kersantti vain kerran kohautti laihoja
olkap‰it‰ns‰ eik‰ sen enemp‰‰ v‰litt‰nyt takanansa kumisevasta ‰‰nest‰.
Oli todellakin kummallista, ett‰ Gaspar Ruiz olisi karannut. H‰nen
omaisensa olivat liian halvassa asemassa, tunteakseen suurestikaan
mink‰‰nlaisen hallitusmuodon haittoja. Ei ollut olemassa mit‰‰n
syyt‰, miksi Gaspar Ruiz olisi halunnut omalla toiminnallaan
kannattaa Espanjan kuninkaan valtaa. Eik‰ ollut h‰n myˆsk‰‰n ollut
erityisen innokas ponnistelemaan sen kukistamiseksi. H‰n oli yhtynyt
vapausmiehiin mit‰ j‰rjestelm‰llisimm‰ll‰ ja luonnollisimmalla tavalla.
Joukko is‰nmaan yst‰vi‰ saapui er‰‰n‰ aamuna varhain h‰nen is‰ns‰
maatilalle, saarsi talon, keih‰sti vahtikoirat ja pisti lihoiksi
pulskimman lehm‰n ihan k‰den k‰‰nteess‰, "_Viva la Libertad_!"-huutojen
raikuessa. Pitk‰llisen ja virkist‰v‰n unen j‰lkeen puhui heid‰n
upseerinsa innostuneesti ja kaunopuheisesti vapaudesta. Kun he
poistuivat illalla, ottaen mukaansa muutamia is‰ Ruizin parhaita
hevosia omien rampautuneiden ratsujensa sijalle, l‰ksi Gaspar Ruiz
heid‰n matkassaan, sitte kun kaunopuheinen upseeri oli painavasti
kutsunut h‰nt‰ samaan joukkoon.

V‰h‰n j‰lkeenp‰in tuli kuninkaallinen osasto rauhottamaan piirikuntaa,
poltti maatalon, vei saaliinaan loput hevoset ja karjan ja siten
riistetty‰‰n vanhalta pariskunnalta kaiken maallisen omaisuuden j‰tti
heid‰t istumaan pensaan juurelle el‰m‰n arvaamattoman kalliin lahjan
nautintoon.




II


Tuomittuna karkurin kuolemaan ei Gaspar Ruiz ajatellut syntym‰seutuansa
eik‰ vanhempiansa, joille h‰n oli ollut hyv‰ poika luonteensa s‰veyden
ja raajojensa tavattoman voimakkuuden johdosta. Viimeksimainitusta
tuotti h‰nen is‰lleen viel‰ suurempaa etua k‰yt‰nnˆss‰ h‰nen
tottelevainen luonnonlaatunsa. Gaspar Ruizilla oli mukautuva sielu.

Mutta vastahakoisuus p‰iviens‰ p‰‰tt‰miseen kavaltajana oli nyt
yllytt‰nyt sen jonkunlaiseen puolitajuiseen kapinaan. H‰n ei ollut
kavaltaja. H‰n sanoi taas kersantille: "Te tied‰tte, ett‰ min‰ en
karannut, Estaban. Tied‰tteh‰n, ett‰ min‰ j‰in j‰ljemm‰ puiden suojaan
kolmen muun kanssa pid‰ttelem‰‰n vihollista, osaston juostessa pakoon!"

Luutnantti Santierra, joka ei siihen aikaan ollut juuri muuta kuin
poika ja oli viel‰ tottumaton sotatilan verisiin j‰rjettˆmyyksiin, oli
viivyskellyt l‰hettyvill‰ ik‰‰nkuin lumoutuneena katselemaan noita
miehi‰, jotka aiottiin piammiten ampua -- "esimerkin vuoksi", kuten
_commandante_ oli sanonut.

Suomatta vangille katsettakaan puhutteli kersantti nuorta upseeria
ylimielisesti hymyillen.

"Kymmenenk‰‰n miest‰ ei olisi riitt‰nyt h‰nen vangitsemisekseen, _mi
teniente_. Ja p‰‰llep‰‰tteeksi palasivat ne kolme muuta osastoon pime‰n
tultua. Miksi olisi h‰n, haavottumattomana ja kaikista v‰kevimp‰n‰,
j‰tt‰nyt sen tekem‰tt‰?"

"Minun voimani eiv‰t merkitse mit‰‰n suopungilla varustettua
ratsumiest‰ vastaan", intti Gaspar Ruiz kiihke‰sti. "H‰n laahasi minua
hevosensa per‰ss‰ puolen penikulman matkan."

T‰lle p‰tev‰lle syylle kersantti vain nauroi halveksivasti. Nuori
upseeri kiirehti tavottamaan _commandantea_.

Tovin kuluttua saapui paikalle linnan ajutantti. H‰n oli risaiseen
univormuun puettu karkea, luiseva mies. ƒnkk‰ilev‰ ‰‰ni soperteli
latuskaisista, kelmeist‰ kasvoista. Kersantti kuuli h‰nelt‰, ett‰
tuomitut miehet ammuttaisiin vasta p‰iv‰nlaskun aikana. H‰n pyysi
silloin m‰‰r‰yst‰, miten menetell‰ heid‰n suhteensa sill‰v‰lin.

Ajutantti t‰hysteli ‰ke‰sti pitkin pihaa ja sanoi sitte, viitaten
pienen luolamaisen vartiohuoneen oveen -- koppiin p‰‰si valoa ja ilmaa
yhdest‰ tukevien rautakankien sulkemasta ikkunasta: "Ajakaa ne hylyt
tuonne."

Kersantti puristi lujemmin sauvaa, jota h‰n kantoi arvonsa tunnuksena,
ja pani toimeen k‰skyn rivakasti ja innokkaasti. H‰n hosui Gaspar
Ruizia, jonka liikkeet olivat hitaita, p‰‰h‰n ja hartioihin. Gaspar
Ruiz seisoi tuokion alallaan iskujen sadellessa, miettiv‰sti purren
huultansa kuin aprikoimista antavaan pulmaan syventyneen‰ -- sitte h‰n
kiirehtim‰tt‰ seurasi toisia. Ovi lukittiin, ja ajutantti vei mukanaan
avaimen.

Puoleltap‰ivin oli kuumuus k‰ynyt siet‰m‰ttˆm‰ksi matalassa
holvikomerossa, joka oli sullottu tukehduttavan t‰yteen. Vangit
likist‰ysiv‰t ikkuna-aukkoa kohti, rukoillen vartijoiltaan vesitilkkaa;
mutta sotamiehet pysyiv‰t veltoissa asennoissaan lojumassa, miss‰ muuri
soi hiukankin siimest‰, vahdin istuessa selk‰ ovea vasten poltellen
savuketta ja tuon tuostakin j‰rkeilev‰sti kohautellen silm‰kulmiaan.
Gaspar Ruiz oli vastustamattomalla voimalla tyˆntynyt ikkunan ‰‰reen.
H‰nen tilava rintansa tarvitsi enemm‰n ilmaa kuin muiden; h‰nen leve‰t
kasvonsa, leuka alipienaan painuneena, pist‰ysiv‰t rautakankiin
kiinni ja n‰yttiv‰t kannattelevan muita kasvoja, jotka ahtautuivat
ylˆs hengitystilan puutteessa. Vaikertavat pyytelyt olivat muuttuneet
ep‰toivoisiksi huudoiksi, ja janoisten miesten surkea h‰lin‰ pakotti
pihan poikki kulkevan nuoren upseerin huikkaamaan, saadakseen sanansa
kuuluviin.

"Mink‰t‰hden ette anna vangeille vett‰?"

Kummastuneen viattomaksi tekeytyen puolustausi kersantti
huomautuksella, ett‰ olivathan kaikki nuo miehet tuomittuja kuolemaan
muutaman tunnin kuluttua.

Luutnantti Santierra polki jalkaa. "Heid‰t on tuomittu kuolemaan,
muttei kidutukseen", huusi h‰n. "Antakaa heille heti vett‰."

H‰nen suuttumuksensa sai sotamiehet jalkeille, ja muskettinsa siepaten
nousi vahti asentoon.

Mutta kun oli saatu k‰siin pari sankoa ja k‰yty kaivolla, huomattiin
mahdottomaksi pujottaa niit‰ rautakankien liian ahtaista raoista
sis‰lle. Janon sammuttamisen toiveiden esiintyess‰ k‰viv‰t niiden
kirkaukset syd‰nt‰s‰rkeviksi, jotka tallattiin maahan rynnistyksess‰
ikkuna-aukkoa kohti. Mutta kun sotamiehet, jotka olivat nostaneet
sangot ikkunaan, taas neuvottomina laskivat ne maahan, oli pettymyksen
ulvahdus viel‰ kamalampi.

Vapausarmeijan sotamiehet eiv‰t olleet kentt‰leileill‰ varustettuja.
Saatiin k‰sille pieni tinapikari, mutta sen l‰hent‰minen aukkoon
aiheutti sellaisen rynnistyksen, sellaisen raivon ja kivun kirkunan
ikkunaan sulloutuneiden kasvojen takana s‰tkiv‰ss‰ raajakasassa, ett‰
luutnantti Santierra huudahti h‰t‰isesti: "Ei, ei -- teid‰n t‰ytyy
avata ovi, kersantti."

Hartioitaan kohauttaen selitti kersantti, ettei h‰nell‰ ollut oikeutta
avata ovea, vaikka h‰nell‰ olisi ollut avainkin. Mutta avainta h‰nell‰
ei ollut. Sit‰ talletti varusv‰en ajutantti. Nuo miehet tuottivat
paljon tarpeetonta vaivaa, koska heid‰n t‰ytyi kumminkin kuolla p‰iv‰n
laskiessa. Mink‰t‰hden heit‰ ei oltu ammuttu heti aamusella, sit‰ ei
h‰n voinut k‰sitt‰‰.

Luutnantti Santierra seisoi vasiten selin ikkunaan. H‰nen
hartaasta pyynnˆst‰‰nh‰n _commandante_ oli lyk‰nnyt telotuksen.
T‰m‰ suosionosotus oli suotu h‰nelle sen johdosta, ett‰ h‰n oli
ylh‰ist‰ syntyper‰‰ ja ett‰ h‰nen is‰ll‰‰n oli huomattu asema
tasavaltalaisen puolueen johtajien joukossa. Luutnantti Santierra
luuli ylip‰‰llikˆn k‰yv‰n linnotuksessa johonkin aikaan ehtoop‰iv‰ll‰
ja toivoi yksinkertaisesti, ett‰ h‰nen lapsellinen v‰lityksens‰
saisi tuon ankaran kenraalin armahtamaan ainakin muutamia noista
rikollisista. Tunteitten vastakuohussa ilmeni h‰nen auttamishalunsa
nyt paheksuttavana ja joutavana sekaantumisena. H‰nest‰ tuntui
p‰iv‰nselv‰lt‰, ettei kenraali suostuisi edes kuuntelemaan h‰nen
anomustaan. H‰n ei mitenk‰‰n voisi pelastaa noita miehi‰, ja h‰n oli
vain toimittanut vastuulleen k‰rsimykset, jotka olivat lis‰‰ntyneet
heid‰n kovaan kohtaloonsa.

"Menk‰‰ siis heti hakemaan avain ajutantilta", sanoi luutnantti
Santierra.

Kersantti pudisti p‰‰t‰ns‰ ujonlaisesti hymyillen ja luoden
syrj‰silm‰yksen Gaspar Ruizin liikkumattomiin ja ‰‰nettˆmiin kasvoihin,
jotka tuijottelivat rautakankien v‰litse toisten laihojen, v‰‰ntyneiden
ja kirkuvien kasvojen alapuolelta.

H‰nen arvoisuutensa ajutantti, jupisi kersantti, oli ottamassa
ettonettaan; ja jos h‰net, kersantti, p‰‰stett‰isiinkin h‰nen
arvoisuutensa luokse, saattoi h‰n odottaa tulokseksi ainoastaan
hengellek‰yp‰‰ selk‰saunaa h‰nen arvoisuutensa levon julkeasta
h‰iritsemisest‰. H‰n teki puolustelevan liikkeen k‰sill‰‰n ja seisoi
hievahtamattomana, kainosti katsoen taas ruskeihin varpaihinsa.

Luutnantti Santierra hehkui suuttumuksesta, mutta ep‰rˆitsi. H‰nen
siev‰t soikeat kasvonsa, sile‰t kuin tytˆn, punehtuivat h‰vett‰v‰st‰
pulasta. Sen laatu tuntui h‰nest‰ kovin nˆyryytt‰v‰lt‰. H‰nen
haiveneton yl‰huulensa vapisi; h‰n n‰ytti olevan puhkeamaisillaan joko
raivonpurkaukseen tai masennuksen kyyneliin.

Viitt‰kymment‰ vuotta myˆhemmin kenraali Santierra, vallankumousp‰ivien
kunnianarvoisa j‰‰nnˆs, kykeni hyvin muistamaan nuoren luutnantin
tunteet. Luovuttuaan kokonaan ratsastuksesta ja havaittuaan tyˆl‰‰ksi
k‰vell‰ puutarhansa rajoja ulommaksi piti kenraali suurimpana
hauskuutenaan kestit‰ talossaan satamaan ankkuroineiden ulkomaalaisten
sotalaivojen upseereita. Englantilaisia h‰n suosi etusijassa, entisin‰
asekumppaneinaan. Kaikenarvoiset englantilaiset laivastomiehet
vastaanottivat h‰nen vieraanvaraisuuttaan uteliaina, syyst‰ ett‰
h‰n oli tuntenut loordi Cochranen ja tuon erinomaisen merisoturin
johtamassa is‰nmaallisessa laivastossa ottanut osaa pid‰tys- ja
sulkemistoimiin Callaon edustalla -- n‰m‰ seikkailut ovatkin noiden
vapaustaistelujen loistavimpia muistoja ja tuottivat loppumatonta
kunniaa englantilaisten sotakunnolle. H‰n tuli hyv‰nlaisesti toimeen
kieliss‰, t‰m‰ viimeisi‰ vapausarmeijasta eloonj‰‰neit‰. Pitk‰n
valkoisen parran silitys, aina kun h‰nelt‰ puuttui joku ranskalainen
sana, antoi h‰nen muistelmiensa s‰vylle huoletonta arvokkuutta.




III


"Niin, hyv‰t yst‰v‰t", kertoili h‰n vierailleen, "mik‰s auttoi! Olin
vasta seitsem‰ntoista t‰ytt‰nyt, maailmallista kokemusta vailla, ja
saanut arvoni yksinomaan is‰ni loistavan is‰nmaallisuuden ansiosta,
Jumala h‰nen sielulleen rauhan suokoon. K‰rsin suunnatonta nˆyryytyst‰,
en niin suuresti tuon k‰skynalaiseni tottelemattomuuden takia,
sill‰ kersantti oli lopultakin vastuussa vangeista, vaan etup‰‰ss‰
siit‰ kiusaannuksesta, ett‰ minua nuorella i‰ll‰ni pelotti itse
l‰hte‰ pyyt‰m‰‰n ajutantilta avainta. Olin aikaisemmin kokenut h‰nen
raakaa ja pisteli‰st‰ puhetapaansa. Ollen aivan jokap‰iv‰inen mies,
ainoana ansionansa hurjamielinen urheus, pani h‰n minut tuntemaan
halveksumistansa ja vastenmielisyytt‰‰n ensim‰isest‰ p‰iv‰st‰ alkaen,
jona yhdyin linnotuksen varusv‰ken‰ k‰ytettyyn pataljoonaani. Siit‰ oli
vasta kaksi viikkoa! Olisin astunut h‰nt‰ vastaan miekka k‰dess‰, mutta
minua arkailutti h‰nen ivansa ilkkuva tˆrkeys.

"En muista olleeni niin surkeana koko el‰m‰ss‰ni, ennen tai j‰lkeen.
Herkk‰tuntoisuuteni kidutus oli niin suuri, ett‰ min‰ toivottelin
kersanttia kaatuvaksi kuolleena jalkoihini ja ‰llistelevi‰ sotamiehi‰
muuttumaan patsaiksi ja noitakin poloisia, joille pyytelyni olivat
toimittaneet hetkellisen armahduksen, toivottelin nyt kuolleiksi, koska
en voinut h‰pe‰tt‰ katsella heit‰. Heid‰n pime‰st‰ s‰ilytyspaikastaan
tuli lˆyhk‰‰v‰‰ kuumuutta kuin tuulahduksena helvetist‰. Ne
ikkuna-aukkoon tunkeutuneet, jotka olivat kuulleet mit‰ oli tekeill‰,
pilkkasivat minua ep‰toivonsa katkeruudessa, ja muuan mies, joka
ep‰ilem‰tt‰ oli menett‰nyt j‰rkens‰, kehotti minua innokkaasti
k‰skem‰‰n sotamiesten ampua ikkunaan. H‰nen mieletˆn puheliaisuutensa
s‰rki syd‰nt‰ni. Ja jalkani olivat kuin lyijy‰. Ei ollut saapuvilla
ket‰‰n ylemp‰‰ upseeria, johon olisin voinut vedota. Minulla ei ollut
edes sen vertaa mielenlujuutta, ett‰ olisin muitta mutkitta mennyt
matkoihini.

"Pahotteluni puuduttamana seisoin selin ikkunaan. ƒlk‰‰ luulkokaan, ett‰
t‰t‰ kaikkea kesti kauvan. Kuinka kauvan kenties? Minuutin? Jos mittasi
sielullisen k‰rsimyksen mukaan, niin se tovi oli kuin sata vuotta --
pitempi aika kuin on ollut koko el‰m‰ni siit‰ asti. Ei, varmaankaan ei
sit‰ kest‰nyt edes minuuttia. Kurjien vankien k‰he‰ kirkuna kuoleutui
heid‰n kuiviin kurkkuihinsa, ja sitten ‰kki‰ puhui ‰‰ni, levollisesti
mutiseva kumea ‰‰ni. Se pyysi minua k‰‰ntym‰‰n.

"Se ‰‰ni, _senjores_, l‰ksi Gaspar Ruizin p‰‰st‰. H‰nen ruumiistaan
en n‰hnyt mit‰‰n. Joitakuita vankikumppaneita oli kiivennyt h‰nen
selk‰‰ns‰. H‰n kannatteli heit‰. H‰n r‰pytteli silmi‰‰n, katsomatta
minuun. Se ja huulten liikkuminen tuntui olevan h‰nen kaikkena
mahdollisenaan noin kytketyss‰ tilassa. Ja k‰‰ntyess‰ni t‰m‰ p‰‰,
joka n‰ytti inhimillist‰ kokoa isommalta monien muiden alapuolelta
paistaessaan, kysyi minulta, halusinko todella sammuttaa vankien janon.

"Min‰ myˆnsin kiihke‰sti ja astuin ihan l‰helle ikkunaa. Olin kuin
lapsi, enk‰ tiennyt mit‰ oli tulossa. Mieleni kaipasi viihdytyst‰
avuttomuudessani ja tuskittelussani.

"'Onko teill‰ valta, _senjor teniente_, kirvottaa siteist‰ ranteeni?'
kysyi minulta Gaspar Ruizin p‰‰.

"H‰nen kasvonpiirteens‰ eiv‰t ilmaisseet mit‰‰n huolestumista, mit‰‰n
toivoa; h‰nen raskaat silm‰luomensa r‰v‰hteliv‰t silmille, jotka
katselivat ohitseni suoraan pihalle.

"Puhuin kuin ilke‰ss‰ unessa sopertaen: 'Mit‰ tarkotatte? Ja miten voin
yltt‰‰ k‰siksi rannesiteisiinne?'

"'Yrit‰n sovittaa', sanoi h‰n; ja sitte tuo iso tuijottava p‰‰
vihdoinkin liikkui, ja kaikki aukkoon sulloutuneet hurjat kasvot
katosivat, sortuen alas. H‰n oli pudistanut pois kuormansa yhdell‰
liikkeell‰, niin v‰kev‰ oli h‰n.

"Ja h‰n ei ollut ainoastaan pudistanut sit‰ pois, vaan p‰‰si erilleen
tungoksesta ja katosi n‰kyvist‰ni. Hetkiseksi ei ket‰‰n n‰kynyt
ikkunassa. H‰n oli heilahtanut ymp‰ri, puskien ja hartioillaan
tyˆnnellen sek‰ siten raivaten itselleen tilaa ainoalla tavalla, jolla
se k‰vi p‰ins‰ k‰sien ollessa sidottuina sel‰n taakse.

"Lopulta h‰n, selk‰ edell‰ ikkuna-aukkoon tyˆntyen, ojensi rautakankien
lomasta minua kohti ranteensa, jotka oli kˆytetty monella kierroksella.
Turvonneet ja solmusuoniset k‰det n‰yttiv‰t muodottomilta karhun
k‰p‰lilt‰. N‰in h‰nen kumaran selk‰ns‰. Se oli tavattoman leve‰. H‰nen
‰‰nens‰ oli kuin h‰r‰n mˆrin‰‰.

"'Leikatkaa, _senjor teniente_. Leikatkaa!'

"Vedin miekkani, uuden tylsym‰ttˆm‰n miekkani, jota ei oltu viel‰
mihink‰‰n k‰ytetty, ja katkaisin nahkanuoran kierteet. T‰m‰n tein
ihan koneellisesti, ik‰‰nkuin sen uskon pakottamana, jota mies oli
her‰tt‰nyt mieless‰ni. Kersantti n‰ytti olevan huudahtamaisillaan,
mutta h‰mm‰stys lamautti h‰nelt‰ ‰‰nen, ja h‰n j‰i seisomaan suu auki
kuin ‰killisen tyls‰mielisyyden yll‰tt‰m‰n‰.

"Pistin miekkani huotraan ja k‰‰nnyin sotamiehiin. Pelj‰styneen
odotuksen s‰vy oli tullut heid‰n tavallisen haluttoman unteluutensa
sijalle. Kuulin Gaspar Ruizin ‰‰nen huutavan kopissa, mutta sanoja
en erottanut selv‰sti. Luultavasti lis‰si h‰nen voimakkuutensa
vaikutusta se, ett‰ h‰net nyt n‰htiin vapain k‰sivarsin: tarkotan sit‰
henkist‰ vaikutusta, joka tiet‰m‰ttˆmien ihmisten keskuudessa kuuluu
poikkeuksellisiin ruumiillisiin voimiin. Itse asiassa ei h‰n ollut
pahemmin pelj‰tt‰v‰ kuin ennen, k‰sivarsiensa ja k‰siens‰ puutumisen
takia, jota kesti jonkun aikaa.

"Kersantti oli saanut puhelahjansa takaisin. 'Kautta kaikkien
pyhimysten!' huusi h‰n, 'meid‰n tulee pakko hankkia ratsumies taas
kytkem‰‰n h‰net suopungilla, jos tahdomme saada h‰net telotuspaikalle.
H‰nt‰ ei pysty taltuttamaan sen v‰hempi kuin hyv‰ _enlazador_ hevosen
sel‰ss‰. Teid‰n arvoisuutenne suvaitsi tehd‰ kovin hullun tempun.'

"Minulla ei ollut mit‰‰n sanottavana. Olin itsekin ihmeiss‰ni ja
lapsellisen utelias n‰kem‰‰n, mit‰ tapahtuisi. Mutta kersantti
ajatteli, miten vaikeaksi k‰visi pit‰‰ kurissa Gaspar Ruizia sitte kun
rangaistushetki oli k‰siss‰.

"'Tai kenties', pitkitti kersantti kiusaantuneesti, 'joudumme ampumaan
h‰net, kun h‰n rynt‰‰ ulos ovea avattaessa'. H‰n aikoi edelleen purkaa
huoliansa tuomion kunnollisesta t‰yt‰ntˆˆnpanosta, mutta keskeytti
puheensa ‰killisell‰ huudahduksella, sieppasi viereiselt‰ sotamiehelt‰
musketin ja seisoi valppaana, katse kohdistettuna ikkunaan."




IV


Gaspar Ruiz oli kohottautunut ikkunalaudalle ja istuutunut siihen,
jalat paksua sein‰‰ vasten ja polvet hiukan koukussa. Ikkuna ei
ollut aivan kyllin leve‰ h‰nen raajojensa pituudelle. Nolostuneelle
havaitsemukselleni n‰ytti silt‰, ett‰ h‰n tahtoi pit‰‰ koko ikkunan
yksin hallussaan. H‰n n‰ytti ottavan mukavan asennon. Sis‰puolelta
ei kukaan uskaltanut l‰hesty‰ h‰nt‰ nyt, kun h‰n kykeni iskem‰‰n
nyrkeill‰‰n.

"'_Por Dios_!' kuulin kersantin jupisevan vieress‰ni, 'min‰ lasketankin
luodin h‰nen kalloonsa nyt ja suoriudun koko pulasta. H‰n on hengilt‰
tuomittu mies.'

"Vilkaisin h‰neen vihaisesti. 'Kenraali ei ole vahvistanut tuomiota',
sanoin -- vaikka syd‰mess‰ni hyvin tiesin, ett‰ ne olivat vain turhia
sanoja. Tuomiohan ei kaivannut mit‰‰n vahvistusta. 'Teill‰ ei ole
oikeutta ampua h‰nt‰, jollei h‰n yrit‰ paeta', lis‰sin lujasti.

"'Mutta _sangre de Dios_!' kiljaisi kersantti, kohottaen musketin
olkaansa vasten, 'h‰n on juuri pakotouhussa. Katsokaa!'

"Mutta ik‰‰nkuin olisi Gaspar Ruiz lumonnut minut lˆin min‰ musketin
ylˆsp‰in, ja luoti lensi kattojen yli jonnekin. Kersantti kolautti
aseensa maahan ja tuijotteli. H‰n olisi voinut k‰ske‰ sotamiesten
ampua, mutta sit‰ h‰n ei tehnyt. Ja jos h‰n olisi k‰skenytkin, niin
h‰nt‰ ei olisi luullakseni toteltu juuri silloin.

"Jalat sein‰‰ vasten ja karvaiset k‰det rautakankeen kiertynein‰ istui
Gaspar alallaan. Se oli huolellinen asento. Mit‰‰n ei tapahtunut v‰h‰‰n
aikaan. Ja ‰kki‰ valkeni meille, ett‰ h‰n oli suoristamassa kumaraa
selk‰‰ns‰ ja vet‰m‰ss‰ k‰sivarsiaan kokoon. Huulet olivat v‰‰ntyneet
irviin. Seuraavana ilmiˆn‰ havaitsimme, ett‰ takorautainen kanki oli
alkanut verkalleen taipua h‰nen valtaisesta kiskomisestaan. Aurinko
paahtoi t‰ydelt‰ ter‰lt‰‰n h‰nen kyyristynytt‰, vavahtelematonta
vartaloaan. Hikipisarat pusertuivat ryˆppyn‰ h‰nen otsalleen.
Katsellessani rautakangen k‰yristymist‰ huomasin hiukan verta
tiukkuvan h‰nen kynsiens‰ alta. Sitte h‰n hellitti. Tuokion pysyi
h‰n lyyhistyneen‰, p‰‰ riipuksissa, uneliaasti katsellen jyhkeit‰
k‰mmeni‰‰n. H‰n ihan n‰ytti torkahtaneenkin. ƒkki‰ h‰n k‰‰nn‰hti
taaksep‰in ikkunalaudalla, laski paljaat jalkapohjansa toista
keskitankoa vasten ja taivutti senkin, p‰invastaiseen suuntaan kuin
edellisen.

"Niin suuri oli h‰nen voimakkuutensa, joka t‰ss‰ tapauksessa huojensi
tuskallisia tunteitani. Ja mies ei n‰ytt‰nyt tehneen mit‰‰n.
Lukuunottamatta jalkojen k‰ytt‰miseksi tapahtunutta asennonmuutosta,
joka h‰tk‰hdytti meit‰ kaikkia nopeudellaan, j‰i muistiini pelkk‰
liikkumattomuus. Mutta h‰n oli v‰‰nt‰nyt rautakanget leve‰lle
toisistaan. Ja nyt saattoi h‰n tyˆnty‰ ulos, jos tahtoi; mutta
h‰n pudotti s‰‰rens‰ sis‰puolelle ja olkansa yli katsoen viittasi
sotamiehille. 'Ojentakaa t‰nne vett‰', h‰n sanoi. 'Min‰ annan heille
kaikille juoda.'

"H‰nen pyyntˆ‰‰n noudatettiin. Hetkiseksi arvelin miehen ja sangon
katoavan kiihke‰n rynn‰kˆn painosta; luulin heid‰n repiv‰n h‰net maahan
hampaillaan. Vangit tekiv‰tkin rynn‰kˆn, mutta pit‰en sankoa syliss‰‰n
torjui h‰n poloisten hyˆkk‰yksen pelkill‰ potkuilla. Kivusta kiljuvina
poukkoilivat he taaksep‰in, ja sotamiehet nauroivat, tuijotellessaan
ikkunaan.

"He nauroivat kaikin kylki‰‰n pidellen, paitsi kersantti, joka oli
synkk‰n‰ ja yrme‰n‰. H‰n pelk‰si vankien nousevan kapinaan ja karkaavan
ulos -- ja se olisi ollut paha esimerkki. Mutta se oli turhaa huolta,
ja min‰ seisoin itse ikkunan edess‰, paljastettu miekka k‰dess‰. Kun
Gaspar Ruizin j‰ntevyys oli heid‰t riitt‰v‰sti taltuttanut, saapuivat
he yksitellen kurkottamaan kaulansa ja laskemaan huulensa sangon
laidalle, jota v‰kev‰ mies kallisti heit‰ kohti sylist‰‰n erinomaisen
armeliaana, hell‰n‰ ja s‰‰littelev‰n‰ s‰vylt‰‰n. Tuo n‰enn‰inen
suopeus johtui luonnollisesti siit‰, ett‰ h‰n varoi l‰ikytt‰m‰st‰
vett‰, ja h‰nen istuvasta asennostaan ikkunalaudalla; sill‰ jos
joku viipyi huulet kiinni sangon laidassa sitte kun Gaspar Ruiz oli
sanonut: 'olet saanut kylliksi', ei tuntunut v‰hint‰k‰‰n hellyytt‰
tai armahtavaisuutta jalan survaisussa, jolla h‰net ‰hkyen ja kaksin
kerroin v‰‰nn‰ht‰neen‰ sinkautettiin tyrm‰n taustalle, miss‰ h‰n
tˆlm‰si kumoon pari kolme muuta ennen kuin itse kellahti nurin. He
tulivat h‰nen luokseen uudestaan ja yh‰ uudestaan; n‰ytti silt‰ kuin
olisivat he aikoneet juoda kaivon kuiviin ennen kuolonvaellustaan;
mutta sotamiehi‰ huvitti niin suuresti Gaspar Ruizin j‰rjestelm‰llinen
puuha, ett‰ he reippaina kanniskelivat vett‰ ikkunaan.

"Kun ajutantti ilmestyi ruokalevoltaan, syntyi t‰st‰ jutusta metakkaa,
sen takaan. Ja pahinta oli, ett‰ odottamamme kenraali ei laisinkaan
saapunut linnotukseen sin‰ p‰iv‰n‰."

Kenraali Santierran vieraat lausuivat yksimielisesti pahottelunsa
siit‰, ett‰ noin voimakas ja k‰rsiv‰llinen mies ei ollut pelastunut.

"H‰n ei pelastunut minun v‰lityksell‰ni", sanoi kenraali. "Vangit
vietiin telotettavaksi puolta tuntia ennen p‰iv‰nlaskua. Vastoin
kersantin aavistelua ei Gaspar Ruiz tuottanut mit‰‰n pulaa. Ei
tarvinnut toimittaa ket‰‰n ratsumiest‰ lannistamaan h‰nt‰ suopungilla,
niinkuin olisi h‰n ollut villi h‰rk‰. Luullakseni marssi h‰n k‰det
vapaina sidottujen kumppaniensa joukossa. Min‰ en n‰hnyt. Min‰ en ollut
paikalla. Minut oli pantu arestiin siit‰ syyst‰, ett‰ olin sekaantunut
vankivartion velvollisuuksiin. H‰m‰r‰n tullen, kun surkeissani
v‰rjˆttelin majassani, kuulin kolme yhteislaukausta ja luulin Gaspar
Ruizin ainiaaksi h‰vinneen tietopiirist‰ni. H‰n kaatui muiden
mukana. Mutta kuitenkin jouduimme viel‰ kuulemaan h‰nest‰, vaikka
kersantti kerskui vihlaisseensa h‰nelt‰ niskan poikki miekallaan,
h‰nen maatessaan kasvot maata vasten henkitoreissaan tai hengettˆm‰n‰
teurastettujen kasassa. T‰m‰n sanoi h‰n tehneens‰ varmemmaksi
vakuudeksi, jotta maailma p‰‰sisi eroon niin vaarallisesta petturista.

"Tunnustan teille, _senjores_, ett‰ ajattelin tuota rotevaa miest‰
jonkinlaisin kiitollisuuden ja ihailunkin tuntein. H‰n oli k‰ytt‰nyt
voimakkuuttaan kunniallisesti. H‰nen sielussaan ei siis ollut mit‰‰n
rajuutta ruumiin j‰ntevyyden vastineena."




V


Gaspar Ruiz, joka kykeni helposti taivuttamaan erilleen vankilansa
raskaat rautakanget, vietiin muiden mukana umpim‰hk‰iseen telotukseen.
"Jokaisella luodilla on maalinsa", sanoo sananlasku. Sananlaskujen
kaikkena ansiona on suppea ja kuvannollinen ilmaisumuoto. Mielemme
yll‰tys on niiden vaikuttavana tehona. Toisin sanoen, meid‰t saa
uskotelluksi ‰llistys.

Meid‰t yll‰tt‰‰ muoto, ei sis‰ltˆ. Sananlaskut ovat taidon tuotteita
-- halvan taidon. Yleens‰ ne eiv‰t ole tosia, elleiv‰t satu suorastaan
olemaan typeri‰ selviˆit‰, kuten: "parempi puoli kannikkaa kuin
leiv‰ttˆmyys", tai: "n‰lk‰inen syˆ j‰nist‰kin". Jotkut sananlaskut
ovat kerrassaan ‰lyttˆmi‰, toiset siveellisesti tuomittavia. Suuren
ven‰l‰isen kansan yksinkertaisesta syd‰mest‰ sukeutunut v‰ite: "ihminen
laukaisee, Jumala kuulan kantaa", on hurskasta kataluutta ja jyrk‰ss‰
ristiriidassa laupiaasta Jumalasta omaksutun yleisen k‰sityksen kanssa.
Kˆyhien, viattomien ja avuttomien Suojelijalle olisi todellakin
ep‰johdonmukaista toimintaa kuulan kantaminen esim. jonkun is‰n
syd‰meen.

Gaspar Ruiz oli lapseton, h‰nell‰ ei ollut vaimoa, eik‰ h‰n ollut
koskaan rakastunut. H‰n oli tuskin milloinkaan puhutellutkaan naista,
paitsi ‰iti‰ns‰ ja talon i‰llist‰ neekeripalvelijatarta, jonka
kurttuinen hipi‰ oli tuhankarvainen ja kuihtunut vartalo vanhuuden
koukistama. Jos jotkut noista musketeista viidentoista askeleen
matkalta ammutut luodit olivat erityisesti aiottuja Gaspar Ruizin
syd‰meen, niin ne osuivat kaikki harhaan maalistaan. Yksi sent‰‰n
sipaisi palan h‰nen korvastaan, ja toinen nirhasi olkap‰‰t‰.

Purppuraiseen valtamereen painuva punainen ja pilvetˆn aurinko
katseli tulisella tuijotuksellaan Kordillerien vuoriston
j‰ttil‰ismuuria, joka oli sen loistavan sammumisen arvokkaana
todistajana. Mutta mahdoton on ajatellakaan, ett‰ se olisi n‰hnyt
noiden muurahaispienten ihmisten puuhailua heid‰n j‰rjettˆmiss‰
ja mit‰ttˆmiss‰ tappamis- ja kuolemiskoettelemuksissaan, joiden
perusteet olivat yleens‰kin lapsellisia, mutta lis‰ksi vaillinaisesti
ymm‰rrett‰vi‰. Se valaisi kuitenkin ampumajoukkueen selki‰ ja
tuomittujen kasvoja. Jotkut n‰ist‰ olivat vaipuneet polvilleen,
toiset pysyiv‰t seisaallaan, muutamat k‰‰nsiv‰t p‰‰ns‰ ojennetuista
pyssynpiipuista poisp‰in. Gaspar Ruiz seisoi tanakasti, heit‰ kaikkia
kookkaampana, iso pˆrrˆinen p‰‰ painuksissa. Alhaalla kilottava aurinko
huikaisi h‰nt‰ hiukan, ja h‰n piti itse‰ns‰ jo kuolleena miehen‰.

H‰n kaatui ensim‰isest‰ laukauksesta. H‰n kaatui syyst‰ ett‰ ajatteli
olevansa hengetˆn. H‰n m‰tk‰hti raskaasti maahan. T‰r‰hdys kummastutti
h‰nt‰. "En taida kuollut ollakaan", tuumi h‰n itsekseen, kuullessaan
telotusjoukkueen lataavan uudestaan aseitansa k‰skysanan johdosta.
Silloin kajasti h‰nelle ensi kertaa pelastuksen toive. H‰n j‰i virumaan
pitkin pituuttaan, kankein j‰senin, kahden ruumiin painamana, jotka
olivat kaatuneet poikittain h‰nen selk‰ns‰ yli.

Sotamiesten ampuessa kolmannen yhteislaukauksensa teurastettujen
hiukan liikahteleviin kasoihin oli aurinko kadonnut n‰kyvist‰, ja
melkein heti kun ulappa tummui, levisi iltah‰m‰r‰ nuoren tasavallan
rannikolle. Alankomaan h‰myn yl‰puolella pysyiv‰t Kordillerien lumiset
huiput pitk‰n aikaa valoisina ja tulipunaisina. Sotamiehet istuutuivat
tupakalle, ennenkuin marssivat takaisin linnotukseen.

Paljastettu miekka k‰dess‰‰n k‰yskenteli kersantti yksin‰‰n
loitommaksi, pitkin ruumisrivi‰. H‰n oli hyv‰syd‰minen mies ja
t‰hyili, n‰kyikˆ miss‰‰n liikahdusta tai j‰senen v‰rv‰hdyst‰, siin‰
s‰‰liv‰isess‰ mieless‰, ett‰ h‰n syˆksee s‰il‰ns‰ k‰rjen v‰hint‰kin
elonmerkki‰ osottavaan kaatuneeseen. Mutta n‰ist‰ ei ainoakaan suonut
h‰nelle tilaisuutta t‰m‰n armeliaan aikomuksen toteuttamiseen. Ei
lihaskaan vavahtanut koko joukossa, eiv‰t Gaspar Ruizinkaan lihakset,
h‰nen yritt‰ess‰‰n n‰ytt‰‰ muita elottomammalta naapuriensa veren
tahraamana ja kuolleeksi tekeytyneen‰.

H‰n makasi kasvot maassa. Kersantti tunsi h‰net koosta, ja ollen
itse hyvin pienikasvuinen katseli h‰n kateellisena ja halveksivana
noin suuren voiman loppua. H‰nest‰ oli se erityinen sotamies aina
tuntunut vastenmieliselt‰. Vaistomaisen ‰keyden valtaamana sivalsi
h‰n Gaspar Ruizia niskaan pitk‰n haavan, ep‰m‰‰r‰isesti ollen siten
varmistautuvinaan tuon v‰kev‰n miehen kuolemasta, ik‰‰nkuin olisi
voimakas ruumiinrakenne kyennyt paremmin vastustamaan luoteja. Sill‰
kersantti ei ollenkaan ep‰illyt, ett‰ Gaspar Ruiz oli saanut monta
reik‰‰ ruumiiseensa. Sitte h‰n asteli edelleen ja marssi piankin pois
miehinens‰, j‰tt‰en ruumiit variksien ja korppien huostaan.

Gaspar Ruiz oli pid‰tt‰nyt kiljahduksen, vaikka h‰nest‰ oli tuntunut
kuin olisi h‰nelt‰ p‰‰ isketty irti; ja pime‰n tullen h‰n pudisti pois
ruumiit, joiden paino oli ollut tukala ja ryˆmi matkaansa tasangon
yli nelinkontan. Juotuaan matalasta purosta pitkin siemauksin kuin
haavottunut peto kˆmpi h‰n pystyyn ja hoippui eteenp‰in sekap‰isen‰ ja
tyls‰n‰, ik‰‰nkuin eksyneen‰ selke‰n yˆn t‰htien tuikkeeseen. Pieni
talo n‰ytti nousevan maasta h‰nen edess‰‰n. H‰n kompuroi kuistille ja
kolkutti oveen nyrkill‰‰n. Ei n‰kynyt valon pilkahdustakaan. Gaspar
Ruiz olisi voinut luulla asukkaiden paenneen sielt‰, niinkuin monista
muista ymp‰ristˆn taloista, jollei h‰nen jyskytykseens‰ olisi vastattu
s‰ttivin huudahduksin. H‰nen kuumeisessa ja heikontuneessa tilassaan
tuntui tuo vihainen ‰r‰htely kuuluvan kummalliseen, unimaiseen
harha-aistimusten sarjaan, joka alkoi h‰nen aavistamattomasta
kuolemantuomiostaan ja johti siet‰m‰ttˆm‰n janontunteen j‰lkeen
laukauksiin jotka oli t‰hd‰tty h‰neen viidentoista askeleen p‰‰st‰,
kunnes h‰nelt‰ oli kaula katkaistu yhdell‰ iskulla. "Avatkaa ovi!"
huusi h‰n. "Avatkaa Jumalan nimess‰!"

Raivokas ‰‰ni ilkkui sis‰puolelta: "Tulkaa sis‰lle, tulkaa sis‰lle.
T‰m‰ talo kuuluu teille Koko t‰m‰ maa kuuluu teille. Tulkaa ja ottakaa
se."

"Jumalan rakkauden t‰hden", mutisi Gaspar Ruiz.

"Eikˆ koko maa ole teid‰n is‰nmaanmiesten omaa?" kirkui ‰‰ni oven
toiselta puolelta. "Ettekˆ ole is‰nmaanmies?"

Gaspar Ruiz ei tiennyt. "Olen haavottunut", sanoi h‰n tyls‰sti.

Talossa tuli hiljaista. Gaspar Ruiz menetti toivonsa sis‰llep‰‰syst‰
ja laskeutui pitk‰kseen kuistille ihan oven eteen. H‰n ei huolehtinut
rahtuakaan siit‰, miten h‰nen k‰visi. Kaikki h‰nen tietoisuutensa
tuntui keskittyneen niskaan, jota s‰jˆili tuimasti. H‰nen
v‰linpit‰m‰ttˆmyytens‰ kohtalostaan oli todellista.

Aamu sarasti, kun h‰n havahtui kuumeisesta torkahduksesta; ovi,
johon h‰n oli kolkuttanut pime‰ss‰, oli nyt selki selj‰ll‰‰n, ja
kynnyksen yli kumartui nuori nainen, ojennetuin k‰sivarsin pysytellen
tasapainossa. Selj‰ll‰‰n lojuen tuijotti Gaspar Ruiz h‰neen. Kasvot
olivat vaaleat ja silm‰t hyvin tummat; hiukset valuivat sysimustina
suortuvina pitkin valkoisia poskia; huulet olivat t‰ytel‰iset ja
punaiset. H‰nen takanaan n‰ki haavottunut toisen p‰‰n ja sen pitk‰t
harmaat hiukset sek‰ laihat ryppyiset kasvot ja k‰det, jotka olivat
h‰t‰‰ntyneesti liittyneet ristiin leuan alle.




VI


"Min‰ tunsin ne ihmiset ulkon‰ˆlt‰", kertoili kenraali Santierra
vierailleen p‰iv‰llispˆyd‰n ‰‰ress‰. "Tarkotan sit‰ v‰ke‰, jolta
Gaspar Ruiz sai suojaa. Is‰ oli vanha espanjalainen, varakas mies,
joka oli joutunut h‰viˆˆn vallankumouksen takia. H‰nen maatilansa,
kaupunkitalonsa, talletuksensa, kaikki maallinen omaisuutensa oli
otettu takavarikkoon julistuksen perusteella, sill‰ h‰n oli meid‰n
itsen‰isyytemme katkera vastustaja. Oltuaan suuressa arvossa pidetty
ja vaikutusvaltainen varakuninkaan neuvoskunnan j‰sen tuli h‰nest‰
v‰h‰p‰tˆisempi henkilˆ kuin h‰nen omat orjansa, jotka meid‰n kunniakas
vallankumouksemme vapautti. H‰nell‰ ei ollut edes varoja paetakseen
maasta, kuten monien muiden espanjalaisten oli onnistunut tehd‰.
On mahdollista, ett‰ h‰n kuljeskelussaan perikadon kohtaamana ja
kodittomana, ainoana rasituksenaan henkens‰, jonka h‰n oli saanut pit‰‰
v‰liaikaisen hallituksen armosta, oli vain mutkattomasti k‰vellyt
tuohon rapistuneeseen tiilikivirakennukseen. Se oli yksin‰inen
paikka. Taloon ei n‰kynyt kuuluvan edes koiraa. Mutta vaikka katossa
oli aukkoja kuin parin kanuunankuulan puhkaisemina, olivat puiset
ikkunaluukut tukevat ja kaikin ajoin tiukasti ummessa.

"Matkani vei minut usein pitkin polkua, joka sivuutti tuon viheli‰isen
_ranchon_. Ratsastin linnotuksesta kaupunkiin harva se ilta
huokailemaan er‰‰n naisen ikkunan alla, jota rakastin, silloin. Kun on
nuori -- ymm‰rr‰tteh‰n... H‰n oli hyv‰ is‰nmaanyst‰v‰, sen vakuutan.
_Caballeros_, uskokaa tai ‰lk‰‰, valtiollinen kiihtymys oli siihen
aikaan niin suuri, ett‰ kuningaspuoluelaisen naisen sulojen olisi
varmastikin ollut mahdoton tenhota minua..."

Pˆyd‰n ymp‰rilt‰ kuuluva leikkis‰n ep‰uskoisuuden sorina keskeytti
kenraalin, ja sen kest‰ess‰ h‰n siveli valkoista partaansa totisena.

"_Senjores_", intti h‰n, "kuningaspuoluelainen oli meid‰n ‰rtyneille
tunteillemme hirviˆ. T‰m‰n huomautan teille, jotta minua ei ep‰ilt‰isi
v‰h‰isimm‰st‰k‰‰n hellyydest‰ tuon kuningaspuoluelaisen tyt‰rt‰
kohtaan. Ja tunteenihan olivatkin suuntautuneet toisaanne, kuten
sanottu. Mutta min‰ en voinut olla huomaamatta h‰nt‰ niin‰ harvoina
kertoina, jolloin h‰n seisoi kuistilla ulko-oven ollessa auki.

"Se vanha kuningaspuoluelainen, tiet‰k‰‰s, oli p‰hk‰hullu. Valtiolliset
vastoink‰ymiset sek‰ t‰ydellinen kukistuminen ja h‰viˆ olivat
h‰mment‰neet h‰nen j‰rkens‰. Osottaakseen ylenkatsettaan meid‰n
is‰nmaanmiesten saavutuksille oli h‰n nauravinaan vankeuttansa,
tiluksiensa menetyst‰, talojensa polttamista ja sit‰ kurjuutta, mihin
h‰n oli joutunut naisv‰kens‰ kanssa. T‰m‰ naureskelu oli h‰nell‰
kehittynyt vallitsevaksi mieleenlyˆttym‰ksi, niin ett‰ h‰n alkoi
hohottaa ja hihkua heti kun vain n‰ki jonkun vieraan. Se oli h‰nen
hulluutensa muotona.

"Min‰ en luonnollisesti ollut mill‰nik‰‰n mielipuolen h‰lyst‰, sill‰
asiamme menestys oli her‰tt‰nyt meiss‰ amerikalaisissa ylemmyyden
tunnetta. Luulen tosiaan halveksineeni h‰nt‰ syyst‰ ett‰ h‰n oli
vanha kastilialainen, Espanjassa syntynyt ja kuningaspuoluelainen. Ne
eiv‰t tietenk‰‰n olleet kunnollisia perusteita miehen huonoksumiseen,
mutta kautta vuosisatojen olivat Espanjassa syntyneet osottaneet
halveksivansa meit‰ amerikalaisia -- yht‰ hyv‰‰ syntyper‰‰ kuin hekin
-- pelk‰st‰‰n syyst‰ ett‰ me olimme heid‰n m‰‰ritelm‰ns‰ mukaan
siirtolaisia. Meit‰ oli pidetty nˆyryytetyss‰ asemassa ja pantu
tuntemaan alemmuutemme seurael‰m‰ss‰. Ja nyt oli meid‰n vuoromme.
Turvallisesti saimme me is‰nmaanmiehet ilmaista samoja tunteita, ja
ollen nuori vapaustaistelija ja vapaustaistelijan poika, halveksuin
min‰ tuota vanhaa espanjalaista enk‰ senvuoksi ottanut huomioon h‰nen
r‰iv‰yst‰‰n, vaikka se loukkasikin tunteitani. Toiset eiv‰t kenties
olisi olleet niin suvaitsevaisia.

"H‰n tapasi alottaa huikealla huikkauksella -- 'min‰ n‰en
is‰nmaanmiehen! Taas tulee yksi sellainen' -- aikaa ennen kuin saavuin
talon kohdalle. Naurunhohotusten keskeyttelem‰t j‰rjettˆm‰t s‰ttimiset
kaikuivat v‰liin s‰hisev‰n k‰hein‰. Sulaa hulluutta kaikki, mutta min‰
tunsin arvoni vaativan pid‰tt‰m‰‰n hevoseni k‰velyyn, vilkaisemattakaan
taloon p‰in, niinkuin olisi tuon miehen herjaava h‰ly kuistilla ollut
mit‰ttˆm‰mp‰‰ kuin rakin luskutus. Aina ratsastin ohi, s‰ilytt‰en
korskean v‰linpit‰m‰ttˆmyyden s‰vyn kasvoillani.

"Se oli kyll‰ sangen arvokasta; mutta minun olisi ollut parempi pit‰‰
silm‰ni auki. Sota-aikana ei soturi saisi koskaan ajatella olevansa
vapaa palvelusvuorolta, ja olletikaan jos se sota on kapinaliikett‰,
jolloin vihollinen ei ole toisen ovella, vaan ihan huoneissa.
Sellaisina aikoina poistaa vihaksi paatuva kiihkeiden vakaumusten
hehku kunnian ja inhimillisyyden pid‰kkeet monilta miehilt‰ sek‰
herkk‰tuntoisuuden ja pelon sulut joiltakuilta naisilta. Ja kun naiset
kerran heitt‰v‰t sukupuolensa arastelun ja erist‰ytymisen, tulevat
he vilkkaan ‰lyns‰ ja s‰‰lim‰ttˆm‰n ‰keytens‰ rajuuden johdosta
vaarallisemmiksi kuin aseistetut j‰ttil‰iset."

Kenraalin ‰‰ni kohosi, mutta h‰nen iso k‰tens‰ siveli valkoista
partaa kahteen kertaan, ja se kuvasti kunnianarvoisaa tyyneytt‰.
"_Si senjores!_ Naiset ovat valmiita nousemaan meille miehille
saavuttamattomaan hell‰n kiintymyksen korkeuteen tai vaipumaan
sellaiseen alennuksen kuiluun, joka h‰mm‰stytt‰‰ miehisi‰
ennakkok‰sityksi‰. Puhun tietysti poikkeuksellisista naisista..."

Muuan vieraista huomautti, ett‰ h‰n ei ollut viel‰ milloinkaan tavannut
naista, joka ei olisi kyennyt k‰‰ntym‰‰n aivan poikkeukselliseksi
tunteisiinsa voimakkaasti vaikuttavissa olosuhteissa. "Tuollainen
huimap‰isyyden ylemmyys, mik‰ heill‰ on meihin verraten", lopetti
keskeytt‰j‰, "tekee heist‰ ihmiskunnan mielenkiintoisemman puoliskon".

Vakavasti kuunnellut kenraali nyˆkk‰si kohteliaaksi myˆntymykseksi.
"_Si. Si_. Olosuhteiden johdosta ... aivan. He voivat aikaansaada
suunnattoman paljon pahaa joskus ihan aavistamattomalla tavalla. Sill‰
kuka olisi osannut kuvitella, ett‰ nuori tyttˆ, h‰viˆlle joutuneen
ja ainoastaan vihollistensa ylenkatseen johdosta henkiink‰‰n j‰‰neen
kuningaspuoluelaisen tyt‰r, pystyisi tuottamaan kuolemaa ja h‰vityst‰
kahdelle vauraalle maakunnalle ja aiheuttamaan raskaita huolia
vallankumouksen johtajille juuri heid‰n menestyksens‰ hetkell‰!" H‰n
pys‰htyi antaakseen sen ihmeen tunkeutua mieleemme.

"Kuolemaa ja h‰vityst‰", jupisi joku kummastuneena; "sep‰ kamalaa!"

Vanha kenraali katsahti ymp‰rilleen ja pitkitti kertomustaan, "Niin.
Sotaa nimitt‰in -- turmiota. Mutta minusta, joka olen n‰hnyt h‰net ja
puhellut h‰nen kanssaan, tuntuu viel‰ luonnottomammalta se keino, jolla
h‰n sai vallan tuottaa t‰t‰ tuhoa etel‰isell‰ rajallamme. Se seikka
her‰tti minussa j‰rkytt‰v‰‰ ‰llistyst‰, jota kaikki el‰m‰nkokemukseni
runsaasti viidenkymmenen vuoden ajalta ei ole laisinkaan heikent‰nyt."
H‰n silm‰si vieraitaan kuin varmistautuakseen tarkkaavaisuudestamme
ja jatkoi, ‰‰nens‰ s‰vyn muuttuessa: "Min‰ olen, kuten tied‰tte,
tasavaltalainen, vapausmiehen poika. Verraton ‰itini -- Jumala h‰nen
sielulleen rauhan suokoon -- oli ranskatar, kiihke‰n tasavaltalaisen
tyt‰r. Poikana taistelin vapauden puolesta; aina olen uskonut ihmisten
tasa-arvoisuuteen; ja heid‰n veljeytens‰ taasen on mielest‰ni viel‰kin
varmempi totuus. Katsokaa, miten tuimaa vimmastusta he osottavat
erimielisyyksiss‰‰n! Ja mit‰ tied‰tte maailmassa katkeramman kiukkuista
kuin veljesten riidat?"

Huomautuksessa ei ilmennyt v‰h‰ist‰k‰‰n ivan s‰vy‰, joten seurue ei
saanut hymyillyksi t‰lle ihmiskunnan veljeyden k‰sitykselle. P‰in
vastoin tuntui puhujan ‰‰ness‰ kaihomielisyytt‰, luonnollista miehelle,
joka oli s‰ve‰n‰ ja hyv‰syd‰misen‰ joutunut velvollisuuden pakosta,
vakaumuksen ja v‰ltt‰m‰ttˆmyyden ajamana, esitt‰m‰‰n osaansa armottoman
v‰kivallan kohtauksissa.

Kenraali oli n‰hnyt paljon veljesvihoja. "Niinp‰ niin. Ei ole
ep‰ilyst‰k‰‰n heid‰n veljeydest‰‰n", vahvisti h‰n. "Kaikki miehet ovat
veljeksi‰ ja sellaisina tuntevat toisensa melkein liiaksi. Mutta" --
ja vanhassa patriarkallisessa p‰‰ss‰, jota verhosivat hopeanharmaat
hapset, v‰l‰htiv‰t mustat silm‰t leikkis‰sti -- "jos olemmekin kaikin
veljeksi‰, eiv‰t kaikki naiset ole sisariamme".

Nuoremmista vieraista kuultiin er‰‰n mutisevan tyytyv‰isyytt‰‰n sen
tosiasian johdosta. Mutta kenraali jatkoi harkitun vakavasti: "He ovat
kovin toisenlaisia! Tarina kuninkaasta [kuningas Kofetuan rakkaustarina
on englantilaisen ritariromantiikan tunnetuimpia piirteit‰. Suom.],
joka otti kerj‰l‰istytˆn valtaistuimensa jakajaksi, saattaa olla
kyll‰kin kaunis silt‰ kannalta kuin me miehet ajattelemme itsest‰mme ja
rakkaudesta. Mutta ett‰ nuori tyttˆ, ylv‰‰st‰ kauneudestaan kuuluisa
ja viel‰ hiljakkoin varakuninkaan palatsin tanssiaisissa yleisesti
ihailtu, ottaisi kumppanikseen _guasson_, tavallisen maalaisen, se on
siet‰m‰tˆnt‰ meid‰n mielipiteellemme naisista ja heid‰n rakkaudestaan.
Se on mielettˆmyytt‰. Niin k‰vi kuitenkin. Mutta t‰ytyy sanoa, ett‰
h‰nen tapauksessaan se oli vihan eik‰ rakkauden mielettˆmyytt‰."

Ritarillisen oikeudentunnon nimess‰ esitetty‰‰n t‰m‰n puolustuksen
vaikeni kenraali toviksi. "Ratsastin talon ohi melkein joka p‰iv‰",
alotti h‰n taas, "ja t‰llaista tapahtui sis‰ll‰. Mutta miten se
kehittyi, sit‰ ei yksik‰‰n ihminen kykene oivaltamaan. Tytˆn
toivottomuuden t‰ytyi olla tuskastunut yli kaikkien rajojen, ja Gaspar
Ruiz oli mukautuva mies. H‰n oli ollut kuuliainen soturi. H‰nen
voimakkuutensa oli kuin maassa makaava valtainen kivenj‰rk‰le, valmis
lingottavaksi suuntaan tai toiseen poimijansa k‰dell‰.

"On selv‰‰, ett‰ h‰n kertoi vaiheensa ihmisille, joilta sai
tarvitsemansa suojan. Ja h‰n kaipasikin kipe‰sti apua. H‰nen
haavansa ei ollut vaarallinen, mutta h‰n oli henkipatto. Vanha
kuningaspuoluelainen oli nauravan hulluutensa pimitt‰m‰, mutta molemmat
naiset j‰rjestiv‰t haavottuneelle piilopaikaksi yhden niist‰ mˆkeist‰,
joita oli hedelm‰puiden joukossa talon takana. Se hˆkkeli, ylt‰kyllin
raikasta vett‰ kuumekohtauksien ahdistaessa ja muutamia s‰‰liv‰isi‰
sanoja -- siin‰ kaikki, mit‰ he kykeniv‰t antamaan. Arvatenkin sai h‰n
osuutensa ruuasta, mit‰ oli tarjolla. Ja niukastihan sit‰ tietysti
oli: hyppysellinen paahdettua maissia, kulhollinen papuja kenties, tai
leiv‰nkannikka ja muutamia viikunoita. Sellaiseen puutteeseen olivat
nuo ylpe‰t ja ennen varakkaat ihmiset joutuneet."




VII


Kenraali Santierra osasi oikeaan oletuksessaan. Juuri senlaatuista oli
apu, jota talonpoikainen Gaspar Ruiz sai kuningasmieliselt‰ perheelt‰,
sitte kun tyt‰r oli avannut heid‰n viheli‰isen turvapaikkansa oven
‰‰rim‰iseen h‰t‰‰n ahdistetulle. Tytt‰ren synkk‰ p‰‰tt‰v‰isyys hallitsi
is‰n hulluutta ja ‰idin vapisevaa h‰mminki‰.

H‰n oli kysynyt kynnyksen eteen sortuneelta tuntemattomalta: "Kuka
teit‰ haavotti?"

"Sotamiehet, _senjora_", oli Gaspar Ruiz heikolla ‰‰nell‰ vastannut.

"Is‰nmaanmiehet?"

"Miksi?"

"Karkaamisesta", voihkasi toinen, nojautuen sein‰‰n tytˆn tummien
silmien tarkastelemana. "Minut j‰tettiin kuolleeksi tuonne."

Tyttˆ ohjasi h‰net talon l‰pi pieneen savesta ja ruo'oista kyh‰ttyyn
mˆkkiin, joka oli peittynyt metsittyneen hedelm‰puutarhan pitk‰‰n
heinikkˆˆn. Haavottunut vaipui maissinolkikasalle nurkkaan ja huokasi
raskaasti.

"Kukaan ei hae teit‰ t‰‰lt‰", sanoi tyttˆ, katsellen h‰nen
avuttomuuttaan. "Yksik‰‰n ei tule l‰hellemme. Meid‰tkin on j‰tetty
kuolleiksi -- t‰nne."

Mies liikahti levottomasti likaisella olkil‰j‰ll‰‰n, ja niskan
kirvellys pusersi h‰nelt‰ houreisen voihkauksen.

"N‰yt‰n min‰ viel‰ Estabanille, ett‰ olen elossa", jupisi h‰n.

H‰n vastaanotti tytˆn avun ‰‰neti, ja monet kivun p‰iv‰t kuluivat
verkalleen. Tytˆn k‰ynnit mˆkiss‰ tuottivat haavottuneelle huojennusta
ja liittyiv‰t kuumeisiin unelmiin enkeleist‰, jotka saapuivat h‰nen
sairasvuoteensa ‰‰reen, sill‰ Gaspar Ruiz oli saanut valaistusta
uskontonsa salaper‰isiss‰ kysymyksiss‰ -- ja olipa kyl‰n pappi yksin
vaivoin opettanut h‰nelle hiukan luku- ja kirjotustaitoakin. H‰n
odotteli hoitajatartaan k‰rsim‰ttˆm‰sti ja tunsi syv‰‰ mielipahaa,
kun n‰ki h‰nen poistuvan pime‰st‰ hˆkkelist‰ ja katoavan kirkkaaseen
p‰iv‰paisteeseen. Siin‰ kovin heikkona viruessaan huomasi h‰n
kykenev‰ns‰ melkoisen selv‰sti kuvittelemaan esille tytˆn kasvot,
kun ummisti silm‰ns‰. Ja t‰m‰n kyvyn keksiminen vieh‰tti h‰nen
toipumisaikansa pitki‰ yksin‰isi‰ hetki‰. Myˆhemmin, alkaessaan saada
voimansa takaisin, hiipaili h‰n h‰m‰r‰n tullen majastansa talon luo ja
istuskeli puutarhan puoleisen oven kynnyksell‰.

Sekap‰inen is‰ k‰yskenteli omassa huoneessaan edes takaisin,
katkonaisesti mutisten ja naurahdellen itsekseen. K‰yt‰v‰ss‰ istui
tuolilla ‰iti huokaillen ja voihkien. Karkeaan hiukioimeen vaatetukseen
puettuna ja valjut laihat kasvot puolittain k‰tkeytynein‰ halpaan
_mantaan_ seisoi tyt‰r nojaillen oven pihtipieleen. Kyyn‰sp‰‰t polviin
tuettuina ja p‰‰ k‰sien varassa puheli Gaspar Ruiz matalalla ‰‰nell‰
noille kahdelle naiselle.

Puutteen yhteinen kurjuus olisi k‰‰nt‰nyt katkeraksi ilveilyksi
yhteiskunnallisen aseman erilaisuuden tahallisesti yritetyn
yll‰pit‰misen. Gaspar Ruizin yksinkertainen sielu tajusi t‰m‰n. Oltuaan
kuningaspuoluelaisten vankina tiesi h‰n uutisia ihmisist‰, joita he
tunsivat. H‰n kertoili heid‰n vaiheitaan, ja kun h‰n kuvaili taistelua,
jossa h‰net oli toistamiseen otettu vangiksi, valittivat naiset
puolueensa k‰rsim‰‰ iskua ja salaisten toiveittensa h‰viˆt‰.

Gaspar Ruizilla ei ollut mit‰‰n puoluekantaa. Mutta h‰n tunsi
syv‰llist‰ kiintymyst‰ nuoreen tyttˆˆn. Haluten osottautua h‰nen
alentuvaisuutensa arvoiseksi kerskui h‰n hiukan ruumiillisista
voimistaan. H‰nell‰ ei ollut muuta ylv‰stelt‰v‰‰. Tuon ominaisuuden
johdosta kohtelivat kumppanit h‰nt‰ yht‰ suurella huomaavaisuudella,
selitti h‰n, kuin olisi h‰n ollut kersantti, sek‰ leiriss‰ ett‰
taistelussa.

"Sain aina miten monta vain halusin seuraamaan itse‰ni minne hyv‰ns‰,
_senjorita_. Minusta olisi pit‰nyt tehd‰ upseeri, koska osaan lukea ja
kirjottaa."

H‰nen takanaan ‰‰nn‰hti vaitelias vanha rouva voihkaisevan huokauksen
tuon tuostakin; j‰rkens‰ menett‰nyt is‰ marssi kamarissaan jupisten ja
hohotellen; ja Gaspar Ruiz kohotti tuolloin t‰llˆin katseensa n‰iden
ihmisten tytt‰reen.

H‰n silm‰ili tyttˆ‰ uteliaasti syyst‰ ett‰ t‰m‰ oli el‰v‰ olento,
mutta myˆskin pelonsekaisen kunnioittavasti ja silti tuttavallisesti,
niinkuin h‰n oli kirkoissa katsellut pyhimysten elottomia ja
voimallisia patsaita, joiden suojelusta anotaan vaaroissa ja
vaikeuksissa. H‰nen asemansa oli kovin vaikea.

H‰n ei voinut ikuisesti piileksi‰ puutarhassa. H‰n tiesi myˆs varsin
hyvin, ett‰ ennen kuin h‰n olisi p‰‰ssyt puoltakaan p‰iv‰matkaa
millek‰‰n suunnalle, sieppaisi h‰net kiinni joku tienoolla
parveilevista ratsuv‰en patrulleista ja toisi johonkin niist‰
leireist‰, joihin Perun vapauttajaksi ryhtynyt is‰nmaallinen armeija
oli kokoontunut. Siell‰ h‰net lopulta tunnettaisiin Gaspar Ruiziksi
-- kuningaspuolueeseen yhtyneeksi karkuriksi -- ja ep‰ilem‰tt‰
telotettaisiin tehokkaasti t‰ll‰ kertaa. Maailmassa ei n‰kynyt olevan
mit‰‰n sijaa viattomalle Gaspar Ruizille. Ja t‰t‰ ajatellessaan h‰nen
yksinkertainen sielunsa antautui karvaaseen synkkyyteen ja katkeruuteen.

H‰nest‰ oli tehty v‰kisin sotamies. H‰n ei pit‰nyt sotilas-urasta. Ja
h‰n oli ollut asialleen hyv‰ sotamies kuten vanhemmilleen hyv‰ poikakin
s‰veytens‰ ja voimakkuutensa johdosta. Mutta nyt ei kumpaisellakaan
ollut k‰yt‰ntˆ‰. H‰net oli riistetty vanhemmiltaan, eik‰ h‰n voinut
en‰‰ olla sotamiehen‰k‰‰n -- ei ainakaan kunnon sotamiehen‰. Kukaan
ei tahtonut kuulla h‰nen selityksi‰‰n. Kuinka kohtuutonta! Kerrassaan
kohtuutonta!

Ja murheellisesti mutisten selosti h‰n kiinnijoutumistaan ja uutta
vangitsemistaan kahdenteenkymmenenteen kertaan. Sitte h‰n kohotti
katseensa oviaukossa seisovaan ‰‰nettˆm‰‰n tyttˆˆn. "_Si, senjorita_",
pahotteli h‰n syv‰‰n huoaten, "v‰‰ryys on saattanut vaivaisen hengen
ruumiissani ihan arvottomaksi minulle ja kaikille muillekin. Enk‰ pid‰
v‰li‰, kuka sen riist‰‰ minulta."

Er‰‰n‰ iltana, h‰nen siten huokuessa haavottuneen sielunsa valitusta,
alentui tyttˆ huomauttamaan, ett‰ jos h‰n olisi mies, ei h‰n pit‰isi
arvottomana mit‰‰n el‰m‰‰, jossa oli j‰ljell‰ koston mahdollisuus.

H‰n n‰ytti puhuvan itsekseen. H‰nen ‰‰nens‰ oli matala. Gaspar Ruiz
nautti vienosta, ik‰‰nkuin haaveellisesta ‰‰nest‰, tuntien siit‰
kummallista riemastusta, jotakin parhaan viinin lailla l‰mmitt‰v‰‰
rinnassaan.

"Totta, _senjorita_", sanoi h‰n, hitaasti kohottaen kasvonsa h‰nt‰
kohti; "Estabanille pit‰‰ n‰ytt‰‰, ett‰ min‰ en lopultakaan ole
kuollut".

Hullun is‰n jupina oli aikaa tauonnut; huokaileva ‰iti oli vet‰ytynyt
johonkin tyhj‰‰n huoneeseen. Talossa oli kaikki hiljaista kuten
ulkopuolellakin, kirkkaana kuin p‰iv‰ helotti kuutamo mustien varjojen
t‰plitt‰m‰ss‰ pensastuneessa puutarhassa. Gaspar Ruiz n‰ki donna
Erminian tummien silmien katsovan alas h‰neen.

"Hm! Kersantti", ‰‰nn‰hti tyttˆ v‰h‰ksyv‰sti.

"Ka, h‰n haavotti minua miekallaan", selitti toinen sen ylenkatseen
h‰mment‰m‰n‰, joka n‰ytti paistavan h‰nen valjuista kasvoistaan.

Tyttˆ musersi h‰net katseellaan. H‰nen tahtoessaan tulla ymm‰rretyksi
oli t‰m‰ tahto niin voimakas, ett‰ se her‰tti Gaspar Ruizin tajuamaan
lausumattomiakin asioita.

"Mit‰ muuta odotitte minun tekev‰n?" huudahti h‰n kuin ‰kki‰ ep‰toivoon
ahdistettuna. "Onko minulla voimia enemp‰‰n? Olenko min‰ kenraalina
johtamassa armeijaa? -- min‰ vaivainen syntinen, jota lopuksi piti
teid‰n ruveta halveksimaan."




VIII


"_Senjores_", kertoili kenraali vierailleen, "vaikka ajatuksissani
silloin asui rakkaus lumouksineen, vaikutti tuon talon n‰keminen
minuun aina vastenmielisesti, etenkin kuutamolla, kun sen suljetut
ikkunaluukut ja aution yksin‰isyyden leima tuntuivat kaamealta. Silti
k‰ytin edelleenkin rotkon reunaa myˆten kulkevaa polkua, koska se oli
oikotie. Hullu kuningaspuoluelainen herjasi ja nauroi minua joka ilta
suunnattomaksi mielihyv‰kseen; mutta jonkun ajan kuluttua h‰n lakkasi
ilmestym‰st‰ kuistille, ik‰‰nkuin kyll‰styneen‰ v‰linpit‰m‰ttˆmyyteeni.
En tied‰, miten h‰net saatiin herke‰m‰‰n. Mutta Gaspar Ruizin
oleskellessa talossa olisi ollut helppo pid‰tt‰‰ h‰net v‰kisinkin.
Varovaisuus vaati heit‰ nyt v‰ltt‰m‰‰n kaikkea, mik‰ saattoi ‰rsytt‰‰
minua. Niin ainakin arvelen.

"Vaikka Chilen s‰ihkyvin silm‰pari olikin minut tenhonnut, niin huomasin
vanhuksen poissaolon viikkokauden kuluttua. N‰in meni taas muutamia
p‰ivi‰. Aloin ajatella, ett‰ nuo kuningasmieliset olivat kenties
l‰hteneet jonnekin muuanne. Mutta er‰‰n‰ iltana, kiirehtiess‰ni
kaupunkia kohti, n‰in taas jonkun kuistilla. Se ei ollut mielipuoli,
vaan h‰nen tytt‰rens‰. H‰n seisoi pidellen puupylv‰‰st‰, solakkana ja
valjuna, isot silm‰t puutteen ja surun painamina syv‰lle kuoppiinsa.
Katselin h‰nt‰ tiukasti, ja h‰n kohtasi tuijotukseni omituisella,
kysyv‰ll‰ silm‰yksell‰. Kun sitten ohitse ratsastettuani k‰‰nsin p‰‰ni,
n‰ytti h‰n kokoavan rohkeutensa ja toden totta viittasi minua takaisin.

"Min‰ tottelin, _senjores_, melkein ajattelematta, niin suuri oli
h‰mm‰stykseni. Viel‰ suuremmaksi k‰vi se kuullessani, mit‰ h‰nell‰
oli sanottavaa. H‰n alotti kiitt‰m‰ll‰ minua is‰ns‰ heikkouden
suvaitsemisesta, niin ett‰ minua h‰vetti. Olin tahtonut osottaa
ylenkatsetta enk‰ suopeutta! Jokainen sana varmaankin poltti
h‰nen huuliansa, mutta h‰n ei kertaakaan horjahtanut s‰ve‰st‰ ja
surumielisest‰ arvokkuudesta, joka vastoin tahtoanikin saavutti
kunnioitukseni. _Senjores_, meiss‰ ei ole naisen vastusta. Mutta tuskin
uskoin korviani, kun h‰n p‰‰si varsinaiseen kerrottavaansa. Kaitselmus,
lopetti h‰n, n‰ytti s‰ilytt‰neen henkiin tuon v‰‰ryytt‰ k‰rsineen
sotilaan, joka nyt luotti upseerikunniaani ja s‰‰liv‰isyyteeni.

"'V‰‰ryytt‰ k‰rsinyt mies', virkoin min‰ kylm‰kiskoisesti. 'No, samaa
ajattelen min‰kin: ja te olette suojelleet puolueenne vihollista'.

"'H‰n oli onneton kristitty, joka Jumalan nimess‰ rukoili apua
ovellamme, _senjor_' vastasi h‰n yksinkertaisesti.

"Aloin ihailla tyttˆ‰. 'Miss‰ h‰n on nyt?' kysyin j‰yk‰sti.

"Mutta h‰n ei taipunut vastaamaan siihen tiedustukseen. Erinomaisen
viekkaasti ja miltei pirullisen hienotuntoisesti sai h‰n muistutetuksi
minulle ylpeytt‰ni loukkaamatta, miten onnistumattomasti olin yritt‰nyt
pelastaa vartiohuoneeseen teljettyjen vankien henke‰. H‰n tietysti
tunsi koko jutun. Gaspar Ruiz, sanoi h‰n, rukoili minua hankkimaan
nimelleen suojeluskirjan itse kenraali San Martinilta. H‰nell‰ oli muka
t‰rke‰ ilmotus teht‰v‰n‰ ylip‰‰llikˆlle.

"_Por Dios_, hyv‰t herrat, h‰n pani minut uskomaan tuon kaiken, ollen
esiintyvin‰‰n mies-paran pelkk‰n‰ puhetorvena. Kohtuuttoman menettelyn
murjomana odotti muka Gaspar Ruiz saavansa minulta osakseen yht‰ paljon
jalomielisyytt‰ kuin oli h‰nelle osottanut kuningasmielinen perhe,
jolta h‰n oli saanut turvapaikan.

"Haa! Se oli hyvin ja ylv‰‰sti sanottu minunlaiselleni nuorukaiselle.
Pidin h‰nt‰ suurena. Voi, h‰n oli vain leppym‰tˆn!

"Lopuksi ratsastin matkaani hyvin innostuneena hommasta, vaatimatta edes
n‰hd‰kseni Gaspar Ruizia, jonka p‰‰ttelin oleksivan talossa.

"Mutta tyynemmin harkitessani aloin n‰hd‰ muutamia vaikeuksia, joiden
kohtaamiseksi minulla ei ollut kylliksi luottamusta itseeni. Ei ollut
helppo l‰hesty‰ ylip‰‰llikkˆ‰ sellaisella kertomuksella. Pelk‰sin
huonoa menestyst‰. Vihdoin katsoin paremmaksi esitt‰‰ asian oman
divisionani kenraalille, Roblesille, perheeni yst‰v‰lle, joka oli
hiljakkoin m‰‰r‰nnyt minut ajutantikseen.

"Mutkattomasti otti h‰n sen heti k‰sist‰ni.

"'Talossa! tietysti on mies talossa', sanoi h‰n halveksivasti. 'Sinun
olisi pit‰nyt menn‰ miekka k‰dess‰ sis‰lle ja vaatia h‰nt‰ antautumaan,
sen sijaan ett‰ pakisit kuningasmielisen tytˆn kanssa kuistilla. Nuo
ihmiset olisi pit‰nyt h‰‰t‰‰ tiehens‰ aikaa sitten. Kuka tiet‰‰,
kuinka monta vakoojaa on majaillut heid‰n luonaan ihan leirimme
keskell‰? Suojeluskirja ylip‰‰llikˆlt‰! Sen miekkosen julkeutta! Ha!
ha! Nyt sieppaamme h‰net t‰n‰ yˆn‰, ja sitten otamme ilman mit‰‰n
suojeluskirjaa selville, mit‰ h‰nell‰ on niin ylen t‰rke‰t‰ sanottavaa.
Ha, ha, ha!'

"Kenraali Robles -- rauha h‰nen sielulleen -- oli lyhyt, pˆn‰kk‰ mies,
tuima ja rattoisa, pyˆreiss‰ silmiss‰ kova tuijotus. Surkeuteni
n‰hdess‰‰n h‰n lis‰si:

"'No, no, _chico_ -- lupaan sinulle h‰nen henkens‰, jollei h‰n tee
vastarintaa. Ja se ei ole luultavaa. Emmeh‰n toki nitist‰ hyv‰‰
soturia, jos asiasta muulla p‰‰see. Maltas! Olen utelias n‰kem‰‰n
voimaihmist‰si. Veitikalle ei kelpaa v‰hempi kuin kenraali -- hyv‰, h‰n
saakoon kenraalin puhutellakseen. Ha! ha! L‰hdenp‰ itse pyyntiin, ja
sin‰ tulet tietysti mukaan.'

"Ja se tehtiin samana yˆn‰. Aikaisin illalla piiritettiin hiljaisesti
talo ja puutarha. Myˆhemm‰ll‰ l‰ksimme kenraali ja min‰ tanssiaisista,
joihin olimme ottaneet osaa kaupungissa, ja ratsastimme kevytt‰ laukkaa
taipaleelle. Pys‰hdyimme v‰h‰n matkan p‰‰h‰n talosta; palvelusupseeri
piteli hevosiamme. Hiljainen vihellys varoitti pitkin rotkon reunaa
vartioitsevia miehi‰, ja me astuimme hiljaa kuistille. Saarrettu talo
n‰ytti kuutamossa autiolta.

"Kenraali koputti ovelle. Tuokion kuluttua kysyi sis‰lt‰ naisen ‰‰ni,
kuka koputti. P‰‰llikkˆni tˆlm‰si minua lujasti kyyn‰sp‰‰ll‰‰n. Min‰
‰hk‰isin.

"'Min‰ t‰‰ll‰ olen, luutnantti Santierra', sopersin kuin
tukehtumaisillani. 'Avatkaa.'

"Ovi avautui hitaasti. N‰hdess‰‰n toisen miehen olevan mukanani alkoi
ohutta vahakynttil‰‰ pitelev‰ tyttˆ per‰yty‰ vitkallisesti edell‰mme,
varjostaen valoa k‰dell‰‰n. H‰nen j‰hmettyneet, valjut kasvonpiirteens‰
n‰yttiv‰t aavemaisilta. Min‰ astuin sis‰‰n kenraali Roblesin per‰ss‰.
H‰nen katseensa olivat t‰hd‰tyt minuun. Tein p‰‰llikkˆni sel‰n takana
avuttoman liikkeen, yritt‰en samalla kertaa antaa tyynnytt‰v‰‰ s‰vy‰
kasvoilleni. Yksik‰‰n meist‰ kolmesta ei ‰‰nn‰ht‰nytk‰‰n.

"Olimme huoneessa, jonka lattia ja sein‰t olivat paljaat. Siell‰ oli
j‰re‰tekoinen pˆyt‰ ja pari tuolia, ei yht‰‰n mit‰‰n muuta. Vanha
vaimo, jonka harmajat hiukset riippuivat hajallaan, v‰‰nteli k‰si‰‰n
meid‰n ilmestyess‰mme esille. ƒ‰nek‰s naurun r‰h‰hdys kajahteli
tyhj‰ss‰ talossa kovin h‰tk‰hdytt‰v‰n‰ ja kaameana. T‰llˆin yritti
vanha vaimo p‰‰st‰ ohitsemme.

"'Ket‰‰n ei ulos huoneesta', sanoi kenraali Robles minulle.

"Heilautin oven kiinni, kuulin s‰pin raksahtavan, ja nauru heikkeni
korvissamme.

"Ennen kuin sen enemp‰‰ enn‰tettiin virkkaa huoneessa kuulin
h‰mm‰styksekseni et‰isen ukkosen jymy‰.

"Huoneeseen tullessani oli minulla selv‰ vaikutelma kauniista ja
selke‰st‰ kuutamoyˆst‰; pilven hattaraakaan ei ollut n‰kynyt taivaalla.
En voinut uskoa korviani. Minut oli aikaisin l‰hetetty ulkomaille
opiskelemaan, joten en ollut tutustunut synnyinmaani kammottavimpaan
luonnonilmiˆˆn. Sanomattomaksi ihmetyksekseni n‰in p‰‰llikkˆni silmien
kuvastavan kauhistusta. ƒkki‰ tunsin p‰‰t‰ni huimaavan! Kenraali
horjahti raskaasti minua vasten; tyttˆ n‰ytti huojuvan keskilattialla,
vahakynttil‰ kirposi h‰nen k‰dest‰‰n ja sammui; korviani vihlaisi
vanhan vaimon kime‰ kirkaus: '_Misericordia!_' Pilkkopime‰ss‰ kuulin
laastin rapisevan seinist‰ lattialle. Onneksi ei katto ollut laastittu.
Pidelless‰ni oven s‰pist‰ kuulin kattotiilien ryskeen taukoavan p‰‰ni
yll‰. T‰r‰hdys oli p‰‰ttynyt.

"'Ulos talosta! Ovi! Pakoon, Santierra, pakoon!' kiljui kenraali.
Tied‰tteh‰n, _senjores_, etteiv‰t meid‰n maassamme urhoollisimmatkaan
h‰pe‰ pelkoa, jolla maanj‰ristys j‰rkytt‰‰ ihmisen kaikkia aisteja.
Siihen ei koskaan totu. Uudistunut kokemus vain kartuttaa tuon
nimettˆm‰n kauhun valtaa.

"Se oli minun ensim‰inen maanj‰ristykseni, ja olin levollisin heist‰
kaikista. K‰sitin ulkopuolelta kuuluneen jysk‰hdyksen johtuneen siit‰,
ett‰ kuisti oli sortunut puupylv‰ineen ja ulkonevine tiilikattoineen.
Seuraava t‰r‰hdys kenties tuhoaisi talon. Tuo ukkosenjymy l‰heni taas.
Kenraali rynt‰ili ymp‰ri huonetta, tavotellen kai ovea. H‰n rapisteli
kuin yritellen kavuta ylˆs seini‰, ja selv‰sti kuulin h‰nen rukoilevan
useitakin pyhimyksi‰ avukseen. 'Ulos, ulos, Santierra!' karjui h‰n.

"Ainoastaan tytˆn ‰‰nt‰ en kuullut.

"'Kenraali', huusin min‰, 'en saa ovea hievahtamaankaan. Me olemme
teljetyt huoneeseen.'

"En tuntenut h‰nen ‰‰nt‰‰n siin‰ sadatuksen ja ep‰toivon huudossa, joka
puhkesi h‰nelt‰. Tied‰n maassani -- etenkin niiss‰ maakunnissa, joissa
maanj‰ristyksi‰ sattuu useimmin -- monia ihmisi‰, jotka eiv‰t suostu
syˆm‰‰n, nukkumaan, rukoilemaan tai edes istuutumaan korttipˆyt‰‰n
suljetuin ovin. Vaarana ei ole ajan hukka, vaan se seikka, ett‰ seinien
liikkuminen saattaa likist‰‰ oven kerrassaan avaamattomaksi. N‰in oli
meille k‰ynyt. Me olimme loukussa, ja kenelt‰k‰‰n emme voineet odottaa
apua. Maassani ei ole ainoatakaan, joka astuisi rakennukseen maan
vapistessa. Ei ole koskaan ollut -- paitsi yksi: Gaspar Ruiz.

"H‰n oli tullut jostakin lymykolostaan talon ulkopuolelta ja kiivennyt
luhistuneen kuistin hirsien yli. Tulevaista tuhoa ilmottavan
kamalan, maanalaisen jyrin‰n yli kuulin mahtavan ‰‰nen huutavan
j‰ttil‰iskeuhkoin: 'Erminia!' Maanj‰ristys on suuri s‰‰tyerotusten
tasottaja. Ker‰sin kaiken p‰‰tt‰v‰isyyteni kohtauksen kauhua vastaan.
'H‰n on t‰‰ll‰' huikkasin takaisin. Minulle vastasi ik‰‰nkuin
raivostuneen pedon karjahdus -- sill‰v‰lin kun p‰‰t‰ni pyˆrrytti,
hengitykseni salpautui ja tuskan hiki kihoili otsalleni.

"H‰n jaksoi nostaa raskaan kannatuspylv‰‰n aseekseen. Pidellen sit‰
kainalossaan kuin peist‰, mutta molemmin k‰sin, h‰n vimmatusti rynnisti
muurinmurtajan voimalla heiluvaa rakennusta vasten, murtaen auki oven
ja hyˆk‰ten p‰‰t‰pahkaa sis‰lle meid‰n kuukertuneiden ruumiittemme yli.
Kenraali ja min‰ kavahdimme jalkeille ja s‰nt‰simme ulos yhtaikaa,
katsahtamatta kertaakaan taaksemme ennen kuin p‰‰simme tien toiselle
puolelle. Tarraten kiinni toisiimme n‰imme sitte talon ‰killisesti
muuttuvan muodottomaksi kasaksi miehen takana, joka hoippui meit‰
kohti, kantaen naista syliss‰‰n. H‰nen pitk‰ musta tukkansa riippui
kantajaa melkein jalkoihin. Kunnioittavasti laski h‰n kantamuksensa
kohoilevalle maalle, ja kuutamo paistoi pelastetun ummistuneille
silmille.

"_Senjores_, me p‰‰simme vaivoin ratsaille. Jaloilleen nousten
hyp‰hteliv‰t hevosemme rajusti, sotamiesten pitelemin‰, jotka olivat
juoksujalkaa saapuneet joka taholta. Kukaan ei silloin ajatellut Gaspar
Ruizin kiinniottoa. Ihmisten ja el‰inten silm‰t kiiluivat hurjasta
pelosta. Kenraalini l‰hestyi Gaspar Ruizia, joka seisoi liikkumattomana
kuin patsas vartioiden tyttˆ‰. H‰n antoi pudistaa itse‰‰n hartioista,
siirt‰m‰tt‰ katsettaan tytˆn kasvoista.

"'_Que guape!_' huusi kenraali h‰nen korvaansa. 'Sin‰ olet maailman
uljain mies. Olet pelastanut henkeni. Min‰ olen kenraali Robles. Tule
asuntooni huomenna, jos Jumala armossaan sallii meid‰n n‰hd‰ sen
p‰iv‰n.'

"Toinen ei hievahtanutkaan -- ik‰‰nkuin kuurona, tunteettomana,
tajuamattomana.

"Me ratsastimme pois kaupunkia kohti, huolissamme omaisistamme,
yst‰vist‰mme, joiden kohtaloa tuskin uskalsimme ajatellakaan.
Sotamiehet juoksivat hevostemme vieress‰. Kaikki unohdettiin koko maata
kohdanneen onnettomuuden lamaannuksessa."

Gaspar Ruiz n‰ki tytˆn avaavan silm‰ns‰. Silm‰luomien kohoaminen
n‰ytti her‰tt‰v‰n h‰net horroksista. He olivat yksin‰‰n; kodittomien
ihmisten kauhun- ja h‰t‰huudot kuuluivat rannikkoalangoilta
et‰isen‰ ja suunnattomana kohuna, tunkeutuen kuiskeen tavoin heid‰n
yksin‰isyyteens‰.

Pelastettu kohosi nopeasti seisaalle, luoden pelokkaita katseita joka
taholle. "Mit‰ nyt?" huudahti h‰n heikosti ja tirkisti Gaspar Ruizia
kasvoihin. "Miss‰ olen?"

Sanaakaan hiiskumatta painoi toinen p‰‰ns‰ alas.

"... Kuka sin‰ olet?"

Gaspar Ruiz polvistui hitaasti h‰nen eteens‰ ja kosketti h‰nen karkean,
mustan poijihameensa helmaa. "Orjasi", sanoi h‰n.

Tyttˆ sai silloin n‰kyviins‰ rauniokasan, joka oli ollut talo;
ep‰selv‰sti h‰‰mˆtti se pˆlypilvest‰. "Voi!" parkaisi h‰n, painaen
k‰dell‰‰n otsaansa.

"Min‰ kannoin sinut ulos tuolta", kuiskasi pelastaja h‰nen jalkainsa
juuressa.

"Ja he?" kysyi tyttˆ tuskaisesti nyyhkytt‰en.

Gaspar Ruiz nousi, tarttui h‰nt‰ k‰teen ja talutti h‰net hell‰sti
rauniokasaa kohti jonka oli maanvierem‰ puolittain peitt‰nyt. "Tule ja
kuuntele", h‰n sanoi.

Rauhallinen kuu n‰ki heid‰n kompuroivan kivien, hirsien ja tiilien
kasaamalle rˆykkiˆlle, josta oli tullut hautakumpu. He painoivat
korvansa rakoja vasten, kuullakseen jonkun voihkaisun tai huokauksen.

Viimein virkkoi Gaspar Ruiz: "He kuolivat nopeasti. Sin‰ olet yksin."

Tyttˆ istuutui katkenneen hirren p‰tk‰lle ja laski toisen k‰sivartensa
kasvoilleen. Kumppani odotti -- mutta l‰hensi sitte huulensa h‰nen
korvaansa. "Menk‰‰mme", kuiskasi h‰n.

"En koskaan -- en koskaan l‰hde t‰‰lt‰", huudahti tyttˆ, kohottaen
k‰tens‰ p‰‰n yli.

Gaspar Ruiz kumartui h‰nen ylitseen, ja tytˆn kohotetut k‰sivarret
putosivat h‰nen hartioilleen. H‰n kohotti tytˆn syliins‰, suoristi
ryhtins‰ ja alkoi k‰vell‰, katsellen suoraan eteens‰.

"Mit‰ teet?" kysyi toinen heikosti.

"Pakenen vihollisiani", vastasi sotilas, edes vilkaisematta keve‰‰n
kantamukseensa.

"Minun kanssani?" huokasi tyttˆ avuttomasti.

"En ikin‰ ilman sinua", vastasi Gaspar Ruiz. "Sin‰ olet v‰kevyyteni."

H‰n painoi tytˆn rintaansa vasten. H‰nen kasvonsa olivat totiset ja
askeleensa vakaat. Tuhoutuneiden kylien raunioissa puhkeavat tulipalot
hohtelivat punaisina pilkkuina tasangolla, ja kolkkona sorinana
kaikuivat h‰nen korvissaan et‰iset valitukset, huudot: _Misericordia!
Misericordia!_ H‰n asteli edelleen, juhlallisena ja maltillisena,
ik‰‰nkuin kantaen jotakin pyh‰‰, haurasta ja kallisarvoista.

Aika-ajoin notkui maa h‰nen jalkainsa alla.




IX


Koneellisen huolellisin liikkein ja hajamielisen n‰kˆisen‰ sytytti
vanha kenraali Santierra pitk‰n ja paksun sikaarin.

"Kesti monta tuntia ennen kuin saimme l‰hetetyksi patrullin takaisin
rotkolle", jatkoi h‰n. "Olimme tavanneet kolmanneksen kaupunkia
luhistuneena, muun osan j‰rkkyneen‰; yhteinen onnettomuus oli syˆssyt
yht‰l‰iseen h‰t‰‰nnykseen kaikki asukkaat, rikkaat ja kˆyh‰t. Toisten
teeskennelty reippaus oli r‰ike‰n‰ vastakohtana toisten ep‰toivolle.
Yleisess‰ sekasorrossa joukko hurjaluontoisia varkaita, jotka eiv‰t
pelj‰nneet Jumalaa tai ihmisi‰, koitui vaaraksi niille, jotka olivat
saaneet kotinsa h‰viˆst‰ pelastetuksi joitakin arvokapineita. Huudellen
'_Misericordia!_' ‰‰nekk‰‰mmin kuin kukaan muu jokaisen t‰r‰hdyksen
tullessa ja lyˆden rintojaan toisella k‰dell‰‰n n‰m‰ roistot rosvosivat
onnettomia uhreja toisella, h‰ik‰ilem‰tt‰ murhaakaan.

"Kenraali Roblesin divisiona oli kaikin voimin ryhtynyt suojelemaan
kaupungin tuhoutuneita osia noiden ep‰inhimillisten heittiˆiden
tihutˆilt‰. K‰skyl‰isupseerin velvollisuuksien pid‰ttelem‰n‰ p‰‰sin
vasta aamulla varmistautumaan oman perheeni turvallisuudesta. ƒitini
ja sisareni olivat hengiss‰ pelastuneet tanssisalista, johon olin
heid‰t j‰tt‰nyt aikaisin illalla. Muistan nuo kaksi tyttˆ‰ -- Jumala
heid‰n sieluilleen rauhan suokoon -- kuin n‰kisin heid‰t t‰ll‰
hetkell‰, tuhoutuneen talomme puutarhassa, kalpeina, mutta toimeliaina,
auttelemassa muutamia kovaonnisia naapureitamme, tahrautuneissa
tanssipuvuissaan ja sortuneiden seinien tomu hiuksille kerrostuneena.
ƒidill‰ni oli horjumaton sielu heikossa ruumiissaan. Puolittain
verhoutuneena kallisarvoiseen shaaliin lep‰si h‰n puutarhalavitsalla
koristealtaan ‰‰ress‰, jonka suihkul‰hde oli sin‰ yˆn‰ ainiaaksi
lakannut lirisem‰st‰.

"Minulla oli tuskin ollut aikaa syleill‰ heit‰ kaikkia suunnattomassa
riemastuksessani, kun p‰‰llikkˆni saapui paikalle ja l‰hetti minut
muutamien sotamiesten kanssa rotkolle noutamaan voimaihmist‰ni, kuten
h‰n sanoi, ja valjua tyttˆ‰.

"Mutta siell‰ ei ollut ket‰‰n noudettavaksemme. Maanvierem‰ oli
peitt‰nyt talon rauniot; paikalla oli pelkk‰ multakumpu, josta siell‰
t‰‰ll‰ n‰kyi hirrenp‰it‰.

"Siten olivat vanhan kuningasmielisen pariskunnan koettelemukset
p‰‰ttyneet. Valtainen ja vihkim‰tˆn hauta oli niellyt heid‰t el‰v‰lt‰,
heid‰n onnettomassa niskuroimisessaan kansan vapautumistahtoa vastaan.
Ja heid‰n tytt‰rens‰ oli tipo tiess‰‰n.

"Ett‰ Gaspar Ruiz oli vienyt h‰net mukanaan, sen k‰sitin hyvin. Mutta
kun t‰t‰ tapausta ei oltu ennakolta otettu lukuun, ei minulla ollut
mit‰‰n m‰‰r‰yst‰ heid‰n takaa-ajostaan. Eik‰ minulla totisesti
ollut siihen haluakaan. En en‰‰ luottanut v‰litykseeni. Se ei ollut
koskaan tuottanut menestyst‰ eik‰ edes n‰ytt‰nyt kunniakkaalta. H‰n
oli mennyt matkoihinsa. No, menkˆˆn. Ja h‰n oli vienyt mukanaan
tuon kuningasmielisen tytˆn! Se sopi oivallisesti. _Vaya con Dios_.
Nyt ei ollut aika piitata karkurista, jonka olisi syyst‰ tai syytt‰
pit‰nyt olla kuollut, ja tytˆst‰, jonka olisi ollut parempi pysy‰
syntym‰ttˆm‰n‰.

"Marssitin siis mieheni takaisin kaupunkiin.

"Muutamien p‰ivien kuluttua, kun j‰rjestys oli palautettu, muuttivat
kaikki huomattavammat perheet Santiagoon, minunkin. Meill‰ oli siell‰
komea talo. Samalla kertaa siirrettiin Roblesin divisiona uuteen
asemapaikkaan l‰helle p‰‰kaupunkia. T‰m‰ muutos soveltui hyvin minun
kotoisiin ja lemmentunteisiini.

"Er‰‰n‰ iltana, jokseenkin myˆh‰‰n, kutsuttiin minut p‰‰llikkˆni
luo. Tapasin kenraali Roblesin asunnossaan lep‰ilem‰ss‰, univormu
riisuttuna, ja siemailemassa raakaa konjakkia pikarista --
varokeinoksi, kuten h‰nell‰ oli tapana selitt‰‰, unettomuutta vastaan,
jota moskiitojen puremat tuottivat. H‰n oli kelpo soturi, ja h‰n antoi
minulle k‰yt‰nnˆllist‰ kuten tietopuolistakin sotataidon opetusta.
Varmaankin on Jumala ollut armollinen h‰nen sielulleen, sill‰ h‰nen
vaikuttimensa eiv‰t milloinkaan olleet muuta kuin is‰nmaallisia, jos
h‰n olikin kiivasluontoinen. Moskiitoverkkojen k‰ytt‰mist‰ h‰n taasen
piti hentomielisen‰, h‰pe‰llisen‰ -- soturille sopimattomana.

"Huomasin ensi silm‰yksell‰, ett‰ h‰nen jo melkoisesti punehtuneilla
kasvoillaan oli erinomaisen hyv‰ntuulinen ilme.

"'Ahaa, _senjor teniente_', huusi h‰n kovaa, kun tervehdin ovelta.
'Katsopas! Sinun voimaihmisesi on taas sukeltanut esiin.'

"H‰n ojensi minulle kokoontaitetun kirjeen, jonka n‰in osotetuksi
'Tasavaltalaisten armeijan ylip‰‰llikˆlle'.

"'T‰m‰n', pitkitti kenraali Robles kaikuvalla ‰‰nell‰‰n, 'tyˆnsi joku
poika vartiosoturin kouraan p‰‰kortteerin edustalla, miehen seistess‰
siin‰ kai hempukkaansa ajatellen -- sill‰ ennen kuin h‰n ‰lysi mit‰‰n
oli poika kadonnut markkinav‰en sekaan, ja h‰n v‰itt‰‰, ettei h‰n
henke‰ns‰k‰‰n pelastaakseen kykenisi tuntemaan nulikkaa.'

"P‰‰llikkˆni kertoi minulle edelleen, ett‰ sotamies oli antanut kirjeen
vartion kersantille ja ett‰ se oli lopulta joutunut ylip‰‰llikkˆmme
k‰siin. H‰nen ylh‰isyytens‰ oli suvainnut ottaa omin silmin
huomatakseen sen sis‰llˆn. Sitten oli h‰n kahdenkeskisen‰ luottamuksena
kertonut asian kenraali Roblesille.

"Kirjett‰, _senjores_, en en‰‰ kykene tarkalleen muistamaan. N‰in
Gaspar Ruizin nimikirjotuksen. H‰n oli h‰ik‰ilem‰tˆn miekkonen.
Maanj‰ristyksest‰ oli h‰n temmannut itselleen sielun, muistattehan. Ja
se sielu nyt oli sanellut tuon kirjeen lauselmat. Sen s‰vy oli hyvin
itsen‰inen. Muistan sen tuntuneen minusta silloin erityisen ylv‰‰lt‰
-- arvokkaalta. Se oli ehdottomasti donna Erminian kirje. Nyt minua
v‰risytt‰‰ kirjeen kaksimielisyyden oveluus. Gaspar Ruiz saatiin
valittamaan v‰‰ryytt‰, jonka uhriksi h‰n oli joutunut. H‰n vetosi
aikaisemmin osottamaansa uskollisuuteen ja urheuteen. Pelastuttuaan
kuolemasta Kaitselmuksen ihmeellisell‰ v‰lityksell‰ ei h‰n voinut
ajatella mit‰‰n muuta kuin maineensa puhdistamista. T‰h‰n -- kirjotti
h‰n -- ei h‰n voinut toivoa kykenev‰ns‰ riveiss‰, yh‰ ep‰luulon
alaiseksi j‰‰v‰n‰ huonoon huutoon tulleena sotamiehen‰. H‰nell‰ oli
tilaisuutta antaa vaikuttava todistus uskollisuudestaan. Ja h‰n lopetti
ehdottamalla ylip‰‰llikˆlle kohtausta puoliyˆn hetkell‰ vastap‰‰t‰
rahapajaa sijaitsevalla torilla. Merkiksi piti kolmasti iske‰
tuluksilla valkeata; se ei ollut liiaksi silm‰‰npist‰v‰ tunnus, mutta
riitti kuitenkin tekem‰‰n asian selv‰ksi.

"San Martin, suuri vapauttaja, piti rivakoista ja rohkeista miehist‰.
Sit‰paitsi oli h‰n oikeudentuntoinen ja s‰‰liv‰inen. Kerroin h‰nelle
mit‰ miehest‰ tiesin ja sain k‰skyn tulla h‰nen mukaansa m‰‰r‰yˆn‰.
Merkit vaihdettiin sovittuun tapaan. Oli keskiyˆ, ja koko kaupunki
oli pime‰n‰ ja hiljaisena. Lev‰ttiin verhoutuneina tapasivat molemmat
miehet toisensa keskell‰ laajaa toria, ja hienotuntoisesti pysytellen
loitompana kuuntelin heid‰n ‰‰ntens‰ sorinaa hyvinkin tunnin. Sitte
kenraali kutsui minua l‰hemm‰ksi, ja tullessani kuulin San Martinin,
joka oli kohtelias sek‰ ylh‰isille ett‰ alhaisille, tarjoavan Gaspar
Ruiz'ille p‰‰kortteerin vieraanvaraisuutta siksi yˆt‰. Mutta sotamies
kielt‰ysi sanoen, ettei h‰n ansainnut sit‰ kunniaa, ennen kuin oli
tehnyt jotakin.

"'Teid‰n ylh‰isyytenne ei sovi ottaa tavallista karkuria vieraaksenne',
huomautti h‰n naurahtaen, astui hitaasti takaperin ja h‰visi yˆhˆn.

"Ylip‰‰llikkˆ virkkoi minulle, kun k‰‰nnyimme pois: 'H‰nell‰ oli joku
matkassaan, Ruiz-yst‰v‰ll‰mme. N‰in vilahdukselta kaksi henkilˆ‰. Se
oli h‰iritsem‰tˆn kumppani.'

"Min‰kin olin huomannut toisen haamun yhtyv‰n Gaspar Ruizin katoavaan
varjoon. Se n‰ytti lyhytkasvuiselta miehelt‰, jolla oli yll‰‰n _poncho_
ja p‰‰ss‰‰n iso hattu. Ja min‰ kummastelin ‰lyttˆm‰sti, kenen h‰n
olikaan rohjennut ottaa uskotukseen. Minun olisi pit‰nyt arvata, ettei
se saattanut olla muu kuin tuo kohtalokas tyttˆ -- sen pahempi!

"Miss‰ Gaspar Ruiz piilotteli h‰nt‰, sit‰ en tied‰. H‰nell‰ oli -- kuten
tuli j‰lkeenp‰in tiedoksi -- eno pikku rihkamakauppiaana Santiagossa.
Kenties sai orpo sielt‰ suojan ja hoivan. Joka tapauksessa oli
h‰nen el‰m‰ns‰ kyllin kˆyh‰‰, katkeroittaakseen h‰nen ylpeytt‰ns‰
ja pit‰‰kseen vireill‰ h‰nen mielenkarvauttaan ja vihaansa. Varmaa
on, ett‰ h‰n ei seurannut Gaspar Ruizia urotyˆss‰, jonka t‰m‰ otti
ensim‰iseksi suoritettavakseen. Aikeena ei ollut sen v‰h‰isempi yritys
kuin sotatarvevaraston h‰vitt‰minen, jonka espanjalaiset viranomaiset
olivat salaa ker‰nneet etel‰ss‰ Linares-nimiseen kaupunkiin.
Gaspar Ruizille uskottiin vain pieni joukkue johdettavaksi, mutta
he osottivat ansainneensa San Martinin luottamuksen. Vuodenaika
ei ollut suotuisa. Heid‰n t‰ytyi uida tulvineiden jokien yli. He
n‰yttiv‰t kuitenkin nelist‰neen yˆt‰ p‰iv‰‰, edeten nopeammin kuin
tieto heid‰n partioretkest‰‰n ja suunnaten kulkunsa suoraan kaupunkia
kohti, sataviisikymment‰ kilometri‰ syv‰lle vihollisen maahan, kunnes
p‰iv‰n sarastaessa karauttivat sen kaduille miekka k‰dess‰, yll‰tt‰en
pikku varusv‰en. Se pakeni ryhtym‰tt‰ vastarintaan, j‰tt‰en useimmat
upseerinsa Gaspar Ruizin haltuun.

"Suuri ruutir‰j‰hdys lopetti varastohuoneiden tulipalon, jonka
partioretkel‰iset olivat siekailematta sytytt‰neet. Vajaan kuuden
tunnin kuluttua olivat he ratsastamassa takaisin samaa huimaa vauhtia;
he eiv‰t olleet menett‰neet ainoatakaan miest‰. Niin kelpo sotamiehi‰
kuin he olivatkin, ei sellaista tekoa saada suoritetuksi viel‰
paremmatta johtajatta.

"Olin p‰iv‰llisell‰ p‰‰kortteerissa, kun Gaspar Ruiz itse toi tiedon
menestyksest‰‰n. Ja se oli raskas isku kuningaspuolueen joukoille.
Todisteeksi n‰ytti h‰n meille varusv‰en lipun. H‰n otti sen
viittansa alta ja heitti pˆyd‰lle. Mies oli kerrassaan muuttunut;
h‰nen kasvojensa ilmeess‰ oli jotakin ylv‰stelev‰‰ ja uhkaavaa. H‰n
seisoi kenraali San Martinin tuolin takana ja katseli ylpe‰sti meit‰
kaikkia. H‰nell‰ oli ympyri‰inen sininen lakki p‰‰ss‰, hopeap‰‰rmeell‰
reunustettu, ja me n‰imme kaikki leve‰n valkoisen arpijuovan h‰nen
p‰iv‰npaahtamassa niskakuopassaan.

"Joku kysyi h‰nelt‰, miten h‰n oli menetellyt vangittujen espanjalaisten
upseerien suhteen.

"H‰n kohautti halveksivasti olkap‰it‰‰n. 'Kannattaako sit‰ nyt
kysy‰k‰‰n! Sissisodassa ei oteta vankeja rasituksekseen. Annoin heid‰n
menn‰ -- ja t‰ss‰ ovat heid‰n miekankannikkeensa.'

"H‰n viskasi kimpullisen niit‰ pˆyd‰lle lipun p‰‰lle. Silloin kenraali
Robles, jonka saattolaisena min‰ olin siell‰, tokaisi kovalla, k‰re‰ll‰
‰‰nell‰‰n: 'Vai niin! Sittep‰, uljas yst‰v‰, ette viel‰ tied‰, mill‰
tavoin tulisi johdella t‰llaista sotaa. Teid‰n olisi pit‰nyt tehd‰
n‰in.' Ja h‰n sivalsi k‰sisyrj‰ll‰ kurkkuaan.

"Voi, _senjores!_ Oli liiankin totta, ett‰ t‰t‰ kamppailua, laatuaan
niin sankarillista, molemmin puolin tahrattiin julmuudella.
Kenraali Roblesin sanojen her‰tt‰m‰ sorina ei suinkaan kuulostanut
yksimieliselt‰. Mutta jalomielinen ja urhea San Martin kiitti
tuota ihmisellist‰ toimenpidett‰ ja osotti Ruizille sijan oikealla
puolellaan. Nousten sitte seisaalle, t‰ysin‰inen lasi k‰dess‰, esitti
h‰n maljan: "_Caballeros_ ja asetoverit, juokaamme kapteeni Gaspar
Ruizin terveydeksi.' Ja tyhjennetty‰mme lasimme jatkoi ylip‰‰llikkˆ:
'Aion uskoa h‰nelle etel‰isen rajamme vartioimisen, sill‰v‰lin kun me
l‰hdemme vapauttamaan Perussa asuvia velji‰mme. H‰n, jota vihollinen
ei kyennyt pys‰hdytt‰m‰‰n iskem‰st‰ vastustajiansa suoraan syd‰meen,
osaa kyll‰ suojella rauhallista v‰estˆ‰, jonka j‰t‰mme taaksemme, kun
l‰hdemme pyh‰‰n teht‰v‰‰mme.' Ja h‰n syleili Gaspar Ruizia, joka oli
‰‰neti istunut h‰nen vieress‰‰n.

"Kun myˆhemm‰ll‰ kaikin nousimme pˆyd‰st‰, l‰hestyin min‰ armeijan
uusinta upseeria onnitteluineni. 'Ja, kapteeni Ruiz', lis‰sin, 'kenties
kerrotte miehelle, joka on aina uskonut nuhteettomaan kunniaanne, mihin
donna Erminia sin‰ yˆn‰ joutui?'

"H‰nen katsantonsa muuttui t‰st‰ yst‰v‰llisest‰ kysymyksest‰ni. H‰n loi
minuun silm‰kulmiensa alta _guasson_, maalaisen, raskaan ja ilmeettˆm‰n
katseen. '_Senjor teniente_', sanoi h‰n k‰he‰sti ja ik‰‰nkuin hyvin
apeana, '‰lk‰‰ kysykˆ minulta _senjoritasta_, sill‰ mieluummin olen
laisinkaan ajattelematta h‰nt‰ teik‰l‰isten seurassa ollessani.'

"Otsaansa rypist‰en katseli h‰n ymp‰ri huonetta, joka oli t‰ynn‰
tupakoitsevia ja juttelevia upseereja. Luonnollisesti mukauduin.

"N‰m‰ olivat viimeiset sanat, mit‰ kuulin h‰nen lausuvan pitk‰n pitk‰‰n
aikaan. Ja seuraavana p‰iv‰n‰ me l‰ksimme meritse vaivaloiselle
retkellemme Peruun ja kuulimme sitte Gaspar Ruizin toimista ainoastaan
omien taisteluittemme lomassa. H‰net oli m‰‰r‰tty etel‰isen maakuntamme
sotilassuojelijaksi. H‰n ker‰si itselleen sissijoukon. Mutta h‰nen
leppeytens‰ voitettua vihollista kohtaan pahastutti siviilikuvernˆˆri‰,
joka oli muodollisuuksiin piintynyt, rauhaton ja ep‰luuloinen mies.
H‰n l‰hetti hallitukselle ep‰edullisia raportteja Gaspar Ruizista;
er‰s sellainen ilmotti, ett‰ h‰n oli julkisesti ja prameasti viett‰nyt
h‰it‰ns‰ kuningasmielisen naisen kanssa. Noin eriluonteisten miesten
t‰ytyi ehdottomasti riitaantua. Vihdoin alkoi siviilikuvernˆˆri moittia
h‰nen toimettomuuttaan ja vihjailla kavalluksesta, mik‰ ei muka olisi
kummeksittavaa sellaisesta entisyydest‰ tunnetussa miehess‰. Gaspar
Ruiz sai t‰st‰ tiedon. H‰nen raivonsa leimahti, ja h‰nen vierell‰‰n
aina v‰ijyv‰ nainen osasi kyll‰ kannustaa sit‰ kavalin sanoin. En
tied‰, l‰hettikˆ hallitus todellakin k‰skyn vangita h‰net, kuten h‰n
j‰lkeenp‰in valitti. Varmalta n‰ytt‰‰, ett‰ siviilikuvernˆˆri alkoi
houkutella juoniinsa h‰nen upseerejaan ja ett‰ Gaspar Ruiz huomasi sen.

"Er‰‰n‰ iltana, kun kuvernˆˆrin luona vietettiin _tertulliaa_, ilmestyi
Gaspar Ruiz kuuden luotetun saattolaisen keralla ratsain kaupunkiin
ja karautti kuvernˆˆrintalon ovelle. H‰n astui saliin aseissa,
hattu p‰‰ss‰. Kun kuvernˆˆri pahastuneena astui h‰nt‰ vastaan,
sieppasi h‰n onnetonta vyˆt‰isist‰, kantoi h‰net pois tyrmistyneiden
vieraitten joukosta kuin lapsen ja paiskasi h‰net alas ulkoportaita
kadulle. Gaspar Ruizin vihainen puserrus riitti nitist‰m‰‰n hengen
j‰ttil‰iselt‰kin; mutta h‰nen ratsumiehens‰ laukaisivat viel‰
pistoolinsa kuvernˆˆrin ruumiiseen, sen viruessa hievahtamattomana
portaiden juurella".




X


"T‰m‰n -- kuten h‰n sanoi -- oikeudenmukaisen rankaisunsa suoritettuaan
Ruiz meni Rio Blancon yli, mukanaan isompi osa v‰ke‰ns‰, ja linnotti
tyyssijakseen er‰‰n kukkulan. H‰nt‰ vastaan ajattelemattomasti
l‰hetetty komppania s‰‰nnˆllist‰ sotav‰ke‰ saarrettiin ja tuhottiin
melkein viimeiseen mieheen. Toisia retkikuntia j‰rjestettiin paremmin,
mutta niill‰k‰‰n ei ollut menestyst‰.

"N‰iden veristen kahakkain aikana alkoi h‰nen vaimonsa ensin esiinty‰
ratsun sel‰ss‰ h‰nen oikealla puolellaan. Jatkuvasta onnestaan
ylpistyneen‰ ja itseluottamusta saaneena ei Ruiz en‰‰ rynn‰nnyt
sissiens‰ etunen‰ss‰, vaan j‰i korskeasti -- niinkuin armeijan
liikkeit‰ johtava kenraali -- taamma jollekin yl‰nteelle vankan ratsun
selk‰‰n ja liikkumattomaksi, sielt‰ l‰hetellen k‰skyj‰‰n. Donna
Erminia n‰htiin tuon tuostakin h‰nen vierell‰‰n, ja kauvan aikaa
luultiin h‰nt‰ mieheksi. Siihen aikaan puhuttiin paljon salaper‰isest‰
valkeakasvoisesta p‰‰llikˆst‰, jonka ansioksi meid‰n joukkojemme
tappiot luettiin. H‰n ratsasti kuin intiaaninainen, kahareisin,
k‰ytt‰en leve‰lierist‰ miehen hattua ja mustaa _ponchoa_, viittaa.
J‰lkeenp‰in, heid‰n suurimman menestyksens‰ p‰ivin‰, t‰m‰ _poncho_
kirjailtiin kullalla, ja h‰n kantoi silloin myˆskin Don Antonio de
Leyva-paran miekkaa.

"T‰m‰ vanha chilel‰inen upseeri oli onnettomuudekseen joutunut
saarroksiin pienen joukkonsa kanssa; ampumavarojen loppuessa oli
h‰n saanut surmansa arauko-intiaanien k‰siss‰, ne kun olivat Gaspar
Ruizin liittolaisia ja auttajia. Sit‰ surullista tapausta muisteltiin
kauvan j‰lkeenp‰in 'Saaren verisaunana'. Kovaonnisen upseerin miekan
lahjotti donna Erminialle arauko-p‰‰llikkˆ Peneleo, sill‰ noihin
intiaaneihin oli niin suuresti tehonnut h‰nen katsantonsa, h‰nen
kasvojensa kalmankalpeus, johon ei mik‰‰n s‰‰ n‰kynyt pystyv‰n, ja
h‰nen tyyni v‰linpit‰m‰ttˆmyytens‰ luotisateessa, ett‰ he pitiv‰t
h‰nt‰ yliluonnollisena olentona tai ainakin noitana. T‰m‰ taikausko
suuresti lis‰si Gaspar Ruizin arvoa ja vaikutusvaltaa noiden
tiet‰m‰ttˆmien ihmisten keskuudessa. Donna Erminia varmaankin tunsi
maistavansa t‰ydellisesti kostoansa sin‰ p‰iv‰n‰, jona h‰n ripusti
kupeelleen Don Antonio de Leyvan miekan. H‰n ei siit‰ milloinkaan
luopunut, paitsi pukeutuessaan naisasuunsa -- k‰ytt‰‰ h‰n ei sit‰
kyll‰k‰‰n tahtonut tai voinut, mutta h‰nt‰ miellytti sen heiluminen
sivullaan tasavallan aseiden h‰v‰istyksen ainaisena muistuttajana ja
vertauskuvana. H‰nen oli mahdoton saada kyll‰‰ns‰. Eik‰ k‰ynytk‰‰n
pys‰htyminen sill‰ polulla, jolle h‰n oli johdattanut Gaspar Ruizin.
Pelastuneet vangit -- ja niit‰ ei ollut monta -- kertoivat, miten h‰n
kykeni muutamin harvoin sanoin muuttamaan miehens‰ kasvojen ilmeen
ja elvytt‰m‰‰n h‰nen vaimentuvan ‰k‰ns‰. He kertoivat, miten aina
kahakan j‰lkeen, jokaisesta partioretkest‰ tai muusta menestyneest‰
hankkeesta suoriuduttua, Gaspar Ruiz ratsasti vaimonsa luo ja katsoi
h‰nt‰ kasvoihin. N‰iden korskea tyyneys ei koskaan lientynyt. H‰nen
syleilyns‰, _senjores_, oli varmaankin kylm‰ kuin patsaan. Ruiz yritti
sulattaa h‰nen j‰ist‰ syd‰nt‰‰n l‰mpim‰ss‰ verivirrassa. Muutamat
englantilaiset meriupseerit, jotka k‰viv‰t h‰nen luonaan siihen aikaan,
panivat t‰hdelle h‰nen lumoutumisensa omituisuuden."

Kuulijakuntansa kummastuksen ja uteliaisuuden havaitessaan pys‰htyi
kenraali Santierra toviksi.

"Niin -- englantilaiset meriupseerit", toisti h‰n. "Ruiz oli
myˆntynyt vastaanottamaan heid‰t j‰rjest‰‰kseen joidenkuiden
teid‰n kansallisuuteenne kuuluvien vankien vapauttamisen. H‰nen
vallitsemallaan alueella, merenrannikolta Kordillereille, oli lahti,
johon laivat siihen aikaan poikkesivat noutamaan puita ja vett‰,
kierretty‰‰n Kap Hornin. Siell‰ h‰n, houkutellen miehistˆn maihin,
sieppasi ensin valaanpyyntipriki _Hersalian_ ja j‰lkeenp‰in valtasi
yll‰tyksell‰ kaksi muuta laivaa, englantilaisen ja amerikalaisen.

"H‰nen huhuttiin silloin haaveilevan oman laivaston perustamista.
Mutta se oli tietysti mahdotonta. Kuitenkin h‰n miehitti prikin
osalla sen entist‰ v‰estˆ‰ ja pani alukseen upseerin sek‰ useita omia
miehi‰‰n, l‰hett‰en heid‰t Chiloe-saaren espanjalaisen kuvernˆˆrin luo,
mukanaan selostus h‰nen asetˆist‰‰n ja avunpyyntˆ sodan pontevammaksi
jatkamiseksi kapinoitsijoita vastaan. Kuvernˆˆri ei voinut paljoakaan
tehd‰ h‰nen hyv‰kseen; l‰hetti h‰n sent‰‰n kaksi keve‰‰ kentt‰tykki‰,
kohteliaan ylistyskirjeen, kuninkaallisten joukkojen everstinvaltuuden
ja ison espanjalaisen lipun. Suurin juhlamenoin kohotettiin t‰m‰
lippu h‰nen talonsa katolle liehumaan arauko-maan syd‰mess‰. Eikˆh‰n
vain lienekin donna Erminia sin‰ p‰iv‰n‰ v‰hemmin j‰ykk‰n‰ hymyillyt
_guasso_-puolisolleen.

"Rannikollamme liikkuvan englantilaisen laivaston vanhempi upseeri
teki n‰iden anastusten johdosta huomautuksia meid‰n hallituksellemme.
Mutta Gaspar Ruiz kielt‰ysi ryhtym‰st‰ sovitteluihin meid‰n kanssamme.
Silloin saapui lahteen englantilainen fregatti, ja sen kapteeni,
mukanaan l‰‰k‰ri ja kaksi luutnanttia, matkusti suojeluskirjan nojalla
sis‰maahan. Heid‰t otettiin hyvin vastaan; kolme p‰iv‰‰ olivat he
sissip‰‰llikˆn vieraina. Hallitustalossa pidettiin jonkunlaista
sotilaallista raakalaisj‰rjestyst‰. Se oli sisustettu ja kalustettu
rajakaupungeista tuodulla saaliilla. Ensin p‰‰stess‰‰n p‰‰suojamaan
n‰kiv‰t he h‰nen vaimonsa lep‰ilem‰ss‰ -- h‰n ei ollut silloin oikein
terve -- ja Gaspar Ruiz istui makuusijan jalkop‰‰ss‰. H‰nen hattunsa
oli lattialla, ja k‰tens‰ oli h‰n laskenut miekankahvaan.

"Koko tuon ensim‰isen keskustelun aikana ei h‰n ollenkaan siirt‰nyt
isoja k‰si‰‰n miekankahvasta, paitsi kerran j‰rjest‰‰kseen vaimonsa
peitteit‰ hellin, huolellisin kosketuksin. He huomasivat, ett‰ milloin
hyv‰ns‰ donna Erminia puhui, kiinnitti Gaspar Ruiz katseensa h‰neen
ja oli jotenkuten odottavan ja j‰nnittyneen tarkkaavainen, n‰kˆj‰‰n
unohtaen maailman ja omankin olemassaolonsa. J‰‰hyv‰iskemujen aikana,
joissa donna oli makuusijallaan lev‰ten saapuvilla, puhkesi Gaspar
Ruiz valituksiin saamastansa kohtelusta. Kenraali San Martinin
l‰hdetty‰ oli h‰net piiritetty urkkijoilla, siviilivirkamiehet
olivat h‰nt‰ panetelleet, h‰nen palveluksiaan ei oltu otettu lukuun,
chilel‰inen hallitus oli uhannut h‰nen vapauttaan ja henke‰ns‰kin.
H‰n nousi pˆyd‰st‰, asteli rajusti edes takaisin huoneessa sadatuksia
jyr‰ytellen ja istuutui sitte leposohvalle vaimonsa jalkojen viereen,
rinta kohoilevana, katse lattiaan t‰hd‰ttyn‰. Donna lep‰si puolittain
istuvassa asennossa sel‰ll‰‰n, p‰‰ pieluksilla, silm‰t melkein ummessa.

"'Ja nyt min‰ olen kunnioitettu espanjalainen upseeri', lis‰si h‰n
levollisella ‰‰nell‰.

"Englantilaisen fregatin kapteeni k‰ytti silloin tilaisuutta
ilmottaakseen h‰nelle s‰ve‰sti, ett‰ Lima oli kukistunut ja ett‰
espanjalaiset olivat tehdyn sopimuksen perusteella vet‰ytym‰ss‰ pois
koko mantereelta.

"Gaspar Ruiz kohotti p‰‰t‰ns‰, ja ep‰rˆim‰tt‰, hillityn kiivaasti
puhuen, vakuutti h‰n jatkavansa taistelua Chile‰ vastaan viimeiseen
veripisaraan asti, vaikka koko Etel‰-Amerikaan ei j‰isi ainoatakaan
espanjalaista sotilasta. Kun h‰n oli lopettanut tuon hullun sanelmansa,
kohotti h‰nen vaimonsa pitk‰n valkoisen k‰tens‰ ja silitti juuri
silm‰nr‰p‰yksen ajan sormenp‰ill‰‰n h‰nen polveaan.

"Juhla-aterian j‰lkeen viipyiv‰t upseerit en‰‰ puolisen tuntia,
jollaikaa tuo hurjan sissijoukon tuima p‰‰llikkˆ osottausi
ylenpalttisen herttaiseksi ja hyv‰ntahtoiseksi. H‰n oli ollut
vieraanvarainen ennenkin, mutta n‰ytti silti kuin ei h‰n olisi voinut
kyllikseen pit‰‰ huolta vieraittensa mukavasta ja turvallisesta
matkustamisesta takaisin laivaan.

"Mik‰‰n, sanottiin minulle, ei olisi voinut olla suurempana vastakohtana
h‰nen ‰skeiselle rajuudelleen tai tavanmukaiselle harvapuheiselle
j‰ykkyydelleen. Ik‰‰nkuin odottamattoman onnen riemastuttamana
yli kaikkien rajojen innostui h‰n leppe‰‰n ja syd‰melliseen
huomaavaisuuteen. H‰n syleili upseereja kuin velji‰‰n, melkein
kyynelsilmin. Vapautetut vangit saivat kukin kultarahan. Viime hetkess‰
h‰n ‰kki‰ ilmotti, ett‰ h‰nen piti toki luovuttaa kauppalaivojen
kapteeneille kaikki heid‰n yksityinen omaisuutensa takaisin. T‰m‰
aavistamaton jalomielisyys aiheutti jonkun verran viivytyst‰ seurueen
l‰htˆvalmistuksissa, ja heid‰n ensim‰inen p‰iv‰matkansa oli hyvin lyhyt.

"Myˆh‰‰n illalla ratsasti Gaspar Ruiz vartion saattamaan heid‰n
leiritulilleen, tuoden mukanaan viinilaatikoilla s‰lytetyn muulin.
H‰n sanoi tulleensa kulauttamaan piiskaryypyn englantilaisten
yst‰viens‰ kanssa, joita h‰n ei en‰‰ el‰m‰ss‰‰n tulisi n‰hneeksi. H‰n
kertoili omia urotˆit‰‰n, naureli kuin poika, lainasi englantilaisten
muulikuormaston johtajalta kitaran, ja istuen jalat ristiss‰ allaan
ylen hienolla lev‰till‰‰n, joka oli levitetty hehkuvan nuotiohiiloksen
eteen, lauloi h‰n vienolla ‰‰nell‰ talonpoikaisen lemmenlaulun. Sitte
h‰nen p‰‰ns‰ painui rintaa vasten, h‰nen k‰tens‰ valahtivat maahan;
kitara kier‰hti h‰nen polveltaan -- ja syv‰ hiljaisuus seurasi leiriss‰
leppym‰ttˆm‰n sissip‰‰llikˆn lemmenlaulua, miehen, joka oli syˆssyt
niin monet meik‰l‰iset itkem‰‰n h‰vitettyj‰ koteja ja t‰rveltyj‰
lemmentarinoita.

"Ennen kuin kukaan kykeni ‰‰nn‰ht‰m‰‰nk‰‰n kavahti h‰n jalkeille ja
huusi hevostaan.

"'_Adios_, yst‰v‰t!' toivotti h‰n. 'Jumalan haltuun. Min‰ pid‰n teist‰.
Ja kertokaa Santiagossa, ett‰ Espanjan kuninkaan everstin Gaspar Ruizin
ja Chilen tasavaltalaisten vareksien v‰lill‰ vallitsee sota viimeiseen
hengenvetoon asti -- sota! sota! sota!'

"H‰nen vartionsa huikkasi: 'Sota! sota! sota!' kun he ratsastivat
matkaansa; ‰‰nten ja kavioiden kapseen kaiku kuoleutui piankin laakson
et‰isyyteen.

"Nuo kaksi nuorta englantilaista upseeria olivat vakuutettuja siit‰,
ett‰ Ruiz oli mielipuoli. Miten te sen sanottekaan? -- kaira heltynyt?
Mutta l‰‰k‰ri, tarkkasilm‰inen ja j‰rkev‰ skotlantilainen, sanoi
minulle, ett‰ se oli aivan erikoista lajia hullaannusta. Tapasin h‰net
useita vuosia j‰lkeenp‰in, mutta h‰n muisti sen kokemuksensa el‰v‰sti.
H‰n mainitsi minulle myˆs mielipiteen‰‰n, ett‰ tuo nainen ei johtanut
Gaspar Ruizia verisen petoksen tekoihin suoranaisella houkuttelulla,
vaan her‰tt‰m‰ll‰ ja pit‰m‰ll‰ vireill‰ h‰nen yksinkertaisessa
sielussaan polttavaa korjaamattoman v‰‰ryyden tunnetta. Kenties,
kenties. Mutta min‰ sanoisin, ett‰ h‰n valutti puolet kostonhimoista
sieluaan tuon miehen vahvaan tomumajaan, niinkuin voipi tyhj‰‰n
pikariin kaataa p‰ihtymyst‰, hulluutta, myrkky‰.

"Jos Gaspar Ruiz halusi sotaa, niin sit‰ h‰n sai toden teolla, kun
voitollinen armeijamme alkoi palata Perusta. J‰rjestelm‰llisi‰
toimia suunniteltiin t‰t‰ vaivalla saadun itsen‰isyytemme kunnian
ja menestyksen tahraa vastaan. Kenraali Robles johti, tunnetulla
horjumattomalla ankaruudellaan. Julmia pelotuskeinoja k‰ytettiin
molemmin puolin, ja taisteluissa ei annettu ainoallekaan armoa.
Voitettuani ylennykseni Perun tanterilla olin nyt esikunnassa
kapteenina.

"Gaspar Ruiz joutui ahtaalle; samaan aikaan kuulimme er‰‰lt‰
pakolaispapilta, joka oli siepattu seurakunnastaan ja kiid‰tetty
satanelj‰kymment‰ kilometri‰ vuoristoon kastetoimitukseen, ett‰ heille
oli syntynyt tyt‰r. Tapauksen kunniaksi, arvatenkin, Gaspar Ruiz
suoritti pari loistavaa partioretke‰ ihan joukkojemme takana ja hajotti
osastot, jotka oli l‰hetetty katkaisemaan h‰nelt‰ paluutiet‰. Kenraali
Robles oli saada halvauskohtauksen raivosta. H‰n sai muuta unettomuuden
syyt‰ kuin moskiittojen puremat, mutta sit‰ vastaan, _senjores_, eiv‰t
konjakkipikarilliset auttaneet sen enemp‰‰ kuin silkka vesi. H‰n alkoi
piikitell‰ ja ahdistella minua voimaihmisest‰ni, ja k‰rsim‰ttˆmin‰
lopettamaan t‰m‰n nolon sotaretken lienemme me kaikki nuoret upseerit
k‰yneet huimaluontoisiksi ja taipuvaisiksi antautumaan tarpeettomiin
vaaroihin teht‰viss‰mme.

"Verkalleen, ik‰‰nkuin tuuma tuumalta, olivat kolonnimme kuitenkin
tunkeutumassa Gaspar Ruizin kimppuun, vaikka h‰n oli saanut
nostatetuksi koko arauko-intiaanien kansan meit‰ vastaan. Sitte vuoden
tai v‰h‰n enemm‰nkin kuluttua kuuli hallituksemme asiamiestens‰
ja vakoojiensa v‰lityksell‰, ett‰ h‰n oli lyˆtt‰ytynyt liittoon
Carrerasin kanssa, joka niin sanottuna diktaattorina hallitsi niin
sanottua Mendozan tasavaltaa vuorten toisella puolella. Oliko Gaspar
Ruizilla kaukokatseinen valtiollinen tarkotus vai halusiko h‰n vain
varata taatun turvapaikan vaimolleen ja lapselleen, hellitt‰m‰ttˆm‰sti
jatkaessaan meit‰ vastaan k‰ym‰‰ns‰ yll‰tys- ja teurastussotaa, sit‰
en osaa sanoa. Liitto oli kuitenkin tositapaus. Joutuneena tappiolle
yrityksess‰‰n meid‰n etenemisemme ehk‰isemiseksi, tunkeutuessamme
merenrannikolta p‰in, h‰n per‰ytyi vikkel‰sti kuten aina ja valmistausi
uuteen ankaraan ja vaaralliseen koitokseen, ensi tyˆkseen l‰hett‰en
vaimonsa ja pikku tytt‰rens‰ Pequenja-vuoriston yli, joka oli Mendozan
etel‰rajana."




XI


"No niin, valtiollisten aatteiden ja vapaamielisyyden valepuvussa
oli Carreras kunnoton roisto, ja Mendozan onneton valtio oli h‰nen
puolueekseen ker‰ytyneiden varkaiden, rosvojen, kavaltajien ja
murhaajien saaliina. H‰nell‰ oli ylev‰ ulkomuoto, mutta h‰n oli tyyten
vailla s‰‰li‰, kunniallisuutta ja omaatuntoa. H‰n ei tavotellut
muuta kuin hirmuvaltaa, ja vaikka h‰n oli aikonut k‰ytt‰‰ Gaspar
Ruizia kataliin vehkeisiins‰, oivalsi h‰n kuitenkin pian, ett‰
Chilen hallituksen leppyminen vastasi paremmin h‰nen tarkotuksiaan.
Minua h‰vett‰‰ sanoa, ett‰ h‰n teki hallituksellemme ehdotuksen
h‰nen kunniaansa luottaneen soturin vaimon ja lapsen luovuttamisesta
erin‰isill‰ ehdoilla vihollisille ja ett‰ t‰m‰ tarjous otettiin vastaan.

"Ollessaan matkalla Pequenja-solan kautta Mendozaan kavalsi donna
Erminian se saattue, joka oli Carrerasin miehist‰ annettu h‰nen
suojeluksekseen, luovuttaen h‰net upseerille, joka piti hallussaan
chilel‰ist‰ linnotusta yl‰ngˆll‰, Kordillerien p‰‰jonon juurella. T‰m‰
tunnoton teko olisi voinut k‰yd‰ kalliiksi minulle, sill‰ min‰ olinkin
vankina Gaspar Ruizin leiriss‰, h‰nen saadessaan tiedon tapauksesta.
Minut oli saatu kiinni er‰‰ll‰ tiedusteluretkell‰; h‰nen henkivartionsa
intiaanit olivat keih‰st‰neet v‰h‰lukuisen ratsumies-saattueeni.
Min‰ pelastuin samasta kohtalosta, kun h‰n tunsi viime hetkess‰
kasvonpiirteeni. Yst‰v‰ni varmaankin luulivat minut kuolleeksi, enk‰
koko aikana pit‰nytk‰‰n henke‰ni suuren arvoisena. Mutta voimaihminen
kohteli minua eritt‰in hyvin, syyst‰ -- sanoi h‰n -- ett‰ min‰ olin
aina uskonut h‰nen viattomuuteensa ja yritt‰nyt auttaa h‰nt‰, silloin
kun h‰nt‰ v‰‰ryys vainosi.

"'Ja nyt', takasi h‰n minulle, 'saatte n‰hd‰, ett‰ min‰ puhun aina
totta. Te olette turvassa.'

"En pit‰nyt oloani kovinkaan turvallisena, kun minut er‰‰n‰ iltana
kutsuttiin h‰nen luokseen. H‰n harppoi edes takaisin kuin vimmastunut
peto, karjuen: 'Petetty! Petetty!'

"H‰n astahti k‰det nyrkiss‰ luokseni. 'Voisin katkaista kaulasi.'

"'Antaako se teille vaimonne takaisin?' sanoin niin levollisesti kuin
kykenin.

"'Ja lapseni!' ulvahti h‰n kuin mielettˆm‰n‰. H‰n heitt‰ysi tuolille ja
nauroi kamalaan, meluisaan tapaan. 'Oh, ei, te olette turvassa.'

"Vakuutin h‰nelle, ett‰ myˆskin h‰nen vaimonsa henki oli taattu, mutta
min‰ en ilmaissut sit‰ vakaumustani, ett‰ h‰n ei ollut en‰‰ milloinkaan
n‰kev‰ vaimoaan. Voimaihminen tahtoi sotia viimeiseen asti, ja sen
sodan loppuna saattoi olla ainoastaan h‰nen kuolemansa.

"H‰n loi minuun omituisen, selitt‰m‰ttˆm‰n katseen ja istui mutisten
ajatuksettomasti: 'Heid‰n k‰siss‰‰n. Heid‰n k‰siss‰‰n.'

"Pysyin hisahtamattomana kuin hiiri kissan edess‰.

"ƒkki‰ h‰n kavahti seisaalle. 'Mit‰ min‰ t‰‰ll‰ teen?' h‰n huudahti,
avasi oven ja kiljaisi ulos k‰skyn satuloida ja nousta ratsaille.
'Mit‰ se onkaan?' sopersi h‰n, astuen luokseni. 'Pequenja-linnotus --
paaluvarustus! Ei mit‰‰n. Min‰ hankkisin h‰net takaisin, vaikka h‰net
olisi k‰tketty vuoren syd‰meen.' H‰n h‰mm‰stytti minua lis‰‰m‰ll‰
v‰kin‰isesti ponnistaen: 'Min‰ kannoin h‰net pois syliss‰ni, kun maa
j‰rkkyi. Ja lapsi ainakin on minun. Lapsi ainakin on minun!'

"Ne olivat kummallisia sanoja, mutta minulla ei ollut aikaa ihmetell‰.

"'Teid‰n pit‰‰ tulla mukaan', sanoi h‰n rajusti. 'Saattaa tulla
tarpeelliseksi keskustella sovinnosta, ja kuka tahansa muu henkipaton
Ruizin sanansaattaja menett‰isi p‰‰ns‰.'

"Se oli kyll‰ totta. H‰nen ja muun tulistuneen ihmiskunnan v‰lill‰
ei voinut olla mit‰‰n kunniallisen sodank‰ynnin tapojen mukaista
neuvottelutiet‰.

"Vajaan puolen tunnin kuluttua olimme satulassa, huimasti karauttaen yˆn
selk‰‰n. H‰nell‰ oli p‰‰majassaan vain kahdenkymmenen miehen saattue,
mutta h‰n ei malttanut odottaa lis‰‰. Kuitenkin l‰hetti h‰n sanan
Peneleolle, alavuoristossa silloin liikuskelevalle intiaanip‰‰llikˆlle,
jotta t‰m‰ toisi soturinsa yl‰maahan ja kohtaisi h‰net Vedensilm‰ksi
nimitetyn j‰rven rannalla, jonka l‰helle Pequenjan rajalinnotus oli
rakennettu.

"Me samosimme alamaan halki niin v‰sym‰ttˆm‰n vinhasti kuin Gaspar Ruiz
teki kuuluisia partioretki‰‰nkin. Seurasimme laaksoja alhaalta p‰in
niiden jyrkille yl‰rinteille asti. Ratsastus ei ollut vaaratonta.
Kohtisuoraan basalttisein‰m‰‰n hakattu tie kiersi mahtavan
kalliokielekkeen k‰rjitse, ja vihdoin p‰‰simme syv‰n kuilun h‰myst‰
Pequenjan yl‰tasangolle.

"Tasanteella kasvoi sitke‰t‰ vihre‰t‰ ruohoa ja kituliaita kukkivia
pensaita, mutta korkealla yl‰puolellamme riippui lumip‰lvi‰
majesteetillisten vuorenseinien railoissa ja koloissa. Pikku j‰rvi
oli ympyri‰inen kuin tuijottava silm‰. Varusv‰ki ajoi parhaillaan
linnotukseen pikku karjaansa, kun me ilmestyimme esille. Silloin
heilahtivat ison tammiportin puoliskot kiinni, ja tuo nelikulmainen
aituus n‰ytti autiolta, aivan asumattomalta, turvanaan leve‰t,
mustuneet, k‰rjist‰‰n terotetut paalut, jotka tuskin k‰tkiv‰t n‰kyvist‰
sis‰puolella olevien majojen ruohokatot.

"Mutta kun linnotusta vaati antautumaan muuan mies, joka Gaspar
Ruizin k‰skyst‰ ratsasti pelottomasti esiin, vastattiin sis‰puolelta
yhteislaukauksella, joka tuiskautti tantereeseen sek‰ hevosen ett‰
miehen. Kuulin Ruizin vieress‰ni kiristelev‰n hampaitaan. 'Ei v‰li‰',
sanoi h‰n. 'Nyt te menette.'

"Univormuni rippeet tunnettiin, niin risaiset ja kauhtuneet kuin sen
riekaleet olivatkin, ja minun sallittiin l‰hesty‰ puhelumatkan p‰‰h‰n;
ja sitte minun t‰ytyi odottaa syyst‰ ett‰ muuan ampumarei‰st‰ iloa ja
h‰mm‰styst‰ remuava ‰‰ni ei suonut minulle sananvuoroa. Siell‰ h‰lisi
majuri Pajol, vanha yst‰v‰. H‰n oli muiden kumppanien tavoin luullut
minun joutuneen surman suuhun jo aikaa sitten.

"'Kannusta ratsuasi, mies!' kiljaisi h‰n hyvin kiihtyneen‰, 'me avaamme
h‰th‰t‰‰ portin sinulle.'

"Annoin ohjasten pudota k‰dest‰ni ja pudistin p‰‰t‰ni. 'Olen antanut
kunniasanani', huusin.

"'H‰nelle!' huusi h‰n sanomattoman halveksivasti vastaan.

"'H‰n lupaa teille henkenne.'

"'Se on meid‰n omamme. Ja neuvotko sin‰, Santierra, meit‰ antautumaan
mokomalle _rastrerolle?_'

"'En!' huikkasin. 'Mutta h‰n tahtoo vaimonsa ja lapsensa, ja h‰n voi
katkaista teilt‰ vedensaannin.'

"'Silloin joutuisi h‰nen vaimonsa ensim‰isen‰ k‰rsim‰‰n. Sano h‰nelle
se. Kuules -- t‰m‰ on pelkk‰‰ hullutusta: me teemme rynn‰kˆn ja
sieppaamme sinut kiinni.'

"'Ette ota minua el‰v‰n‰', sanoin lujasti

"'Tyhmyri!'

"'Jumalan t‰hden', jatkoin h‰t‰isesti, '‰lk‰‰ avatko porttia.' Ja
min‰ viittasin Peneleon intiaaneihin, joita j‰rven rannat kuhisivat
mustanaan.

"En ollut milloinkaan n‰hnyt noita villej‰ niin tavattomana liutana
koolla. Heid‰n keih‰‰ns‰ n‰yttiv‰t lukuisilta kuin hein‰nkorret. Heid‰n
k‰he‰t ‰‰nens‰ kuuluivat ep‰selv‰lt‰ meren meurulta.

"Pajol-yst‰v‰ni kiroili itsekseen. 'No, mene sitte -- hornan kitaan!'
huusi h‰n tuskastuneena. Mutta k‰‰nn‰ht‰ess‰ni pois h‰n katui, sill‰
min‰ kuulin h‰nen sanovan kiireisesti: 'Ampukaa sen hupsun hevonen
ennen kuin h‰n livist‰‰.'

"H‰nell‰ oli hyvi‰ ampujia. Kaksi laukausta pamahti, ja juuri
k‰‰ntyess‰‰n horjahti hevoseni, kaatui ja makasi alallaan kuin salaman
iskem‰n‰. Enn‰tin vet‰ist‰ jalkani pois jalustimesta ja kier‰hdin
syrj‰‰n; mutta min‰ en yritt‰nyt nousta. Eiv‰tk‰ hek‰‰n uskaltaneet
hyˆk‰t‰ laahaamaan minua varustukseen.

"Intiaaniparvet olivat alkaneet liikkua paalutusta kohti. He
ratsastivat esille osastottain, laahaten pitki‰ keih‰it‰‰n maassa;
musketinkantaman ulkopuolella he astuivat ratsailta, heittiv‰t ylt‰‰n
turkisviittansa ja s‰nt‰siv‰t alastomina rynn‰kkˆˆn, tˆmistellen
jalkojaan ja hoilaten poljennon mukaan. Tuliviiru v‰l‰hti kolmasti
pitkin varustuksen julkipuolta, ehk‰isem‰tt‰ heid‰n tasaista juoksuaan.
He parveilivat ihan paalujen juurelle, heilutellen leveit‰ puukkojaan.
Mutta t‰t‰ vaajoitusta ei oltu tavallisuuden mukaan liitetty yhteen
nahkakˆytteill‰, vaan pitkill‰ rautanauloilla, joita he eiv‰t
kyenneet katkomaan. Tavallisen murtautumismenettelyns‰ raukeamisesta
nolostuneina hajaantuivat pakanat, jotka olivat niin horjumattomana
rintamana marssineet luotisadetta vastaan, ja pakenivat piiritettyjen
yhteislaukausten tavottelemina.

"Heti kun he varustusta kohti rynn‰tess‰‰n olivat sivuuttaneet minut,
olin min‰ noussut jalkeille ja yhtynyt Gaspar Ruizin seuraan matalalla
harjanteella, joka pist‰ysi tasangolle. H‰nen omien miestens‰
muskettituli oli tukenut hyˆkk‰yst‰, mutta nyt h‰n antoi merkin, ja
torventoitotus keskeytti ampumisen. Yhdess‰ katselimme ‰‰nettˆmin‰
villien tappiota.

"'Siit‰ tulee siis piiritys', jupisi h‰n. Ja min‰ n‰in h‰nen salavihkaa
v‰‰ntelev‰n k‰si‰‰n.

"Mutta millainen piiritys saattoi siit‰ koitua? Minun tarvitsemattani
kertoakaan Pajolin terveisi‰ ei h‰n rohjennut katkaista vedensaantia
piiritetyilt‰. Heill‰ oli ylt‰kyllin lihaa. Ja jos heid‰n varastonsa
olisivat olleet v‰hiss‰kin, olisi h‰n ollut liiankin halukas
l‰hett‰m‰‰n paalutukseen ruokavaroja, jos olisi voinut. Mutta niin
olikin asia, ett‰ me tasangolla viivyskelev‰t sit‰ aloimmekin tuntea
n‰l‰n kiristyst‰.

"Peneleo, intiaanip‰‰llikkˆ, kyyrˆtteli nuotiomme ‰‰ress‰ v‰lj‰‰n
guanaco-nahkaiseen viittaansa k‰‰riytyneen‰. H‰n oli harvinaisen
vanttera villi; suunnaton nelikulmainen tukkatukko muistutti muodoltaan
ja kooltaan olkista mehil‰ispes‰‰, ja kasvonpiirteet olivat totiset,
yrme‰t ja runsasvakoiset. Murteellisella espanjankielell‰‰n h‰n hoki,
muristen kuin puolikesy peto, ett‰ jos vaajoitukseen teht‰isiin vain
pienen pienikin aukko, tunkeutuisivat h‰nen miehens‰ sis‰lle ja
toisivat _senjoran_ -- muutoin olisi mahdotonta.

"Istuen vastap‰‰t‰ h‰nt‰ piti Gaspar Ruiz katseensa t‰hd‰ttyn‰
varustukseen melkein yˆt‰ p‰iv‰‰, kamalan vaiteliaana ja
liikkumattomana. Sill‰v‰lin saapui jokseenkin joka p‰iv‰ alamaasta
pikal‰hettej‰, ja heilt‰ kuulimme, ett‰ muuan h‰nen luutnanttinsa
oli k‰rsinyt tappion Maipu-maassa. Kauvas l‰hetetyt vakoojat toivat
tiedon, ett‰ muuan jalkav‰en kolonni oli tulossa et‰isten solien kautta
linnotuksen avuksi. He olivat hitaita, mutta me saimme seuratuksi
heid‰n vaivaloista samoamistansa pitkin alilaaksoja ylˆsp‰in. Minua
kummastutti, mink‰t‰hden Ruiz ei marssinut ahdistamaan ja h‰vitt‰m‰‰n
t‰t‰ uhkaavaa joukkoa jossakin v‰ijytykselle sopivassa rotkopaikassa,
sissiretkiin luontuvan lahjakkuutensa mukaan. Mutta h‰nen ‰lyns‰ n‰ytti
hylj‰nneen h‰net ep‰toivoon.

"Minulle oli ilmeist‰, ett‰ h‰n ei kyennyt tempautumaan pois varustuksen
n‰kyvist‰. Vakuutan teille, hyv‰t herrat, ett‰ minun tuli melkein surku
n‰hdess‰ni tuon voimattoman voimaihmisen istuskelevan harjanteella,
pit‰m‰tt‰ lukua p‰iv‰paisteesta, sateesta, kylm‰st‰, tuulesta -- k‰det
liitettyin‰ polvien ymp‰ri ja leuka niihin tuettuna: tuijotellen --
tuijotellen -- tuijotellen.

"Ja varustus, johon h‰n piti silm‰ns‰ suunnattuina, oli yht‰ hiljainen
ja ‰‰netˆn kuin h‰n itsekin. Varusv‰ki ei antanut itsest‰‰n mit‰‰n
elonmerkki‰. He eiv‰t edes vastanneet ampumareikiin t‰hd‰ttyihin
hajalaukauksiin.

"Er‰‰n‰ iltana astellessani h‰nen ohitseen h‰n aavistamattomasti
puhutteli minua, asentoansa muuttamatta. 'Olen l‰hett‰nyt noutamaan
kanuunaa', sanoi h‰n. 'Enn‰t‰n ottaa vaimoni takaisin ja per‰yty‰ ennen
kuin Roblesinne saa ryˆmityksi t‰nne.'

"H‰n oli toimittanut miehi‰ kuljettamaan alitasangoilta kanuunaa.

"Sit‰ kesti kauvan odottaa, mutta tuli se viimein. Se oli
seitsennaulainen kentt‰tykki. Alusestaan irrotettuna ja poikittain
kˆytettyn‰ kahteen pitk‰‰n salkoon oli se kahden muulin v‰liss‰
helposti saatu ylˆs soukkia polkuja. Korvissani kaikuu viel‰kin h‰nen
hurja riemuhuutonsa p‰iv‰n koittaessa, kun h‰n n‰ki kanuunasaaton
pist‰ytyv‰n n‰kyviin laaksosta.

"Mutta, _senjores_, en voi sanoin kuvata h‰nen h‰mm‰styst‰‰n, raivoansa,
ep‰toivoaan ja avuttomuuttaan, kun h‰n kuuli, ett‰ tykkilavaa kantava
juhta oli edellisen‰ yˆn‰ jotenkuten suistunut jyrk‰nteelt‰ alas. H‰n
syd‰ntyi uhkailemaan kuolemaa ja kidutusta saattov‰elle. Pysyttelin
poissa h‰nen tielt‰‰n kaiken p‰iv‰‰, makaillen muutamien pensaiden
takana ja kummastellen, mit‰ h‰n nyt aikoi tehd‰. Per‰ytyminen oli
j‰ljell‰; mutta h‰n ei voinut per‰yty‰.

"N‰in alapuolellani tykkimies Jorgen, vanhan espanjalaisen soturin,
rakentavan jonkunlaista telinett‰ p‰‰llitysten pinotuista satuloista.
Valmiiksi ladattuna nostettiin tykki kasalle, mutta laukaistaessa
luhistui koko rakennelma, ja kuula lensi korkealta paalutuksen yli.

"Sen enemp‰‰ ei yritetty. Ampumavaroilla s‰lytetyist‰ muuleista oli
toinen niinik‰‰n joutunut hukkaan, ja heill‰ oli k‰ytett‰viss‰‰n
ainoastaan kuusi panosta -- mik‰ kyll‰ hyvin riitti portin
pommittamiseen m‰s‰ksi, jos tykki t‰hd‰ttiin tarkoin. T‰m‰ oli
mahdotonta kunnollisen alusen puutteessa. Ei ollut aikaa eik‰ keinoja
tykkilavan rakentamiseen. Joka hetki odotin jo kuulevani Roblesin
torventoitotusten kaikua vuorenhuippujen lomasta.

"Levottomasti kuljeskellen edes takaisin turkiksiinsa verhoutuneena
istahti Peneleo hetkiseksi l‰helleni murisemaan vanhaa virtt‰ns‰.

"'Tehd‰ _entrada_ -- aukko. Jos tehd‰ aukko, _bueno_. Jos ei tehd‰
aukko, silloin _vamos_ meid‰n t‰ytyy menn‰ pois.'

"P‰iv‰nlaskun j‰lkeen huomasin kummastuksekseni intiaanien
valmistautuvan n‰ht‰v‰sti uuteen rynn‰kkˆˆn. Heid‰n rivins‰ olivat
j‰rjestyneet vuorten varjoihin. Tasangolla n‰in varustuksen portin
edustalla miesryhm‰n h‰ilyv‰n paikallaan.

"Astuin alas harjanteelta kenenk‰‰n ottamatta huomatakseen minua.
Yl‰maan kuulakassa ilmassa helotti kuutamo kirkkaana kuin p‰iv‰nvalo,
mutta sankat varjot h‰iritsiv‰t n‰kˆ‰ni, joten en kyennyt erottamaan,
mit‰ he puuhasivat. Kuulin tykkimies Jorgen sanovan omituisella,
ep‰ilev‰ll‰ ‰‰nell‰: 'Ladattu on, _senjor_.'

"Sitte toinen ‰‰ni ryhm‰ss‰ lausui lujasti sanat: 'Tuokaa _riata_
t‰nne.' Puhuja oli Gaspar Ruiz.

"Syntyi hiljaisuus, jossa piiritetyn varusv‰en pamahtelevat laukaukset
r‰iskyiv‰t kovaa. Hekin olivat huomanneet ryhm‰n. Mutta v‰limatka oli
liian pitk‰, ja multaa ryˆps‰yttelevien v‰s‰ht‰neiden musketinluotien
ropseessa ryhm‰ avautui, sulkeusi, huojui, vilahdukselta paljastaen
minulle keskell‰‰n hyˆriv‰t kumaraiset olennot. Vet‰ysin l‰hemm‰,
ep‰tietoisena ihmetellen, oliko t‰m‰ kummallista harhan‰ky‰,
todelliselta tuntuvaa j‰rjetˆnt‰ unta.

"Omituisen tukahtunut ‰‰ni k‰ski: 'Vet‰k‰‰ silmukat kire‰mm‰lle.'

"'_Si, senjor_', vastasivat useat muut ‰‰net, kuulostaen pelonsekaisen
vireilt‰.

"Sitte sama tukahtunut ‰‰ni virkkoi: 'Sill‰ tavoin. Minun t‰ytyy saada
vapaasti hengitt‰‰.'

"Monta huolestunutta ‰‰nt‰ puhui sitten yhteen suuhun. 'Auttakaa h‰nt‰
ylˆs, _hombres_. Riitt‰‰! Toisen kainalon alitse.'

"Tuo soinnuton ‰‰ni m‰‰r‰si: '_Bueno!_ Astukaa syrj‰‰n, miehet.'

"Tunkeusin per‰ytyv‰n piirin l‰pi ja kuulin viel‰ kerran tuon
rasittuneen ‰‰nen lausuvan vakaasti: 'Unohda olevani el‰v‰ ihminen,
Jorge. Unohda minut tykk‰n‰‰n ja aja teht‰v‰‰si.'

"'Olkaa huoletta, _senjor_. Ette ole minulle muuta kuin tykkilava, ja
min‰ en haaskaa ainoatakaan laukausta.'

"Kuulin sytytinpuikon r‰iskett‰ ja haistoin salpietarin katkua. ƒkki‰
n‰in edess‰ni oudon olion nelinkontan kuin el‰in, mutta miehen p‰‰
riippui niskakuopasta ulkonevan putkimaisen kohoneman alla, ja sel‰ss‰
kiilteli liere‰ pronssiryhmy.

"Miehet seisoivat sanattomana puoliympyr‰n‰, jonka edess‰ ampumakoje
kyyrˆtti yksin‰‰n, takanansa Jorge ja vieress‰‰n torvensoittaja
hievahtamattomana, torvi k‰dess‰.

"Kaksin kerroin kyyristyneen‰ mutisi Jorge, sytytinpuikkoa pidellen:
'Tuuman verran vasemmalle, _senjor_. Liiaksi. Noin. Jos nyt laskeudutte
hiukkasen alemmaksi, antaen kyyn‰sp‰ittenne taipua, niin min‰...'

"H‰n hyp‰hti syrj‰‰n, alentaen sytytinpuikkoansa, ja tulenleimaus
leiskahti miehen selk‰‰n kytketyn tykin suusta.

"Sitte Gaspar Ruiz painui hitaasti alas. 'Hyv‰ laukaus?' kysyi h‰n.

"'Maaliin meni, _senjor_.'

"'Lataa sitten uudestaan.'

"H‰n makasi siin‰ edess‰ni, rinta maassa, himme‰sti kimmeltelev‰n
luonnottoman pronssitaakkansa alla, jollaista mink‰‰n ihmisrakkauden
tai -voiman ei ollut milloinkaan tarvinnut kantaa maailman surkeassa
historiassa. H‰nen k‰sivartensa olivat ojentuneet lev‰lleen, ja h‰n
muistutti maan tomuun heitt‰ytynytt‰ katumuksentekij‰‰ kuutamoisella
kamaralla.

"Taas n‰in h‰net kohotettavan k‰siens‰ ja polviensa varaan, miesten
vet‰ytyv‰n syrj‰‰n ja vanhan Jorgen kumartuvan t‰ht‰‰m‰‰n.

"'Pikkusen vasemmalle. Tuuma oikealle. _Por Dios, senjor_, lakatkaa
tuosta vapisemisesta. Miss‰ on vankkuutenne?'

"Vanhan tykkimiehen ‰‰ni oli sorruksissa mielenliikutuksesta. H‰n astui
sivulle ja painoi kipin‰n sankkireik‰‰n nopeasti kuin salama.

"'Oivallista!' huudahti h‰n kyynelsilmin; mutta Gaspar Ruiz makasi
pitk‰n tovin hiljaa, maahan retkahtaneena.

"'V‰sytt‰‰', sopersi h‰n viimein. 'Riitt‰neekˆ kolmas laukaus?'

"'Varmasti', vastasi Jorge, kumartuen h‰nen korvaansa kohti.

"'No -- lataa sitte', kuulin h‰nen lausuvan selv‰sti. 'Torvensoittaja.'

"'T‰‰ll‰ olen, _senjor_, odottaen sanaanne.'

"'Kun annan sanan, niin puhallakin sellainen t‰r‰hdys, ett‰ se kuuluu
toisesta p‰‰st‰ Chile‰ toiseen', sanoi h‰n erinomaisen lujalla ‰‰nell‰.
'Ja te muut seisokaa valmiina leikkaamaan poikki t‰m‰ kirottu _riata_,
sill‰ silloin on aika minun johtaa teit‰ rynn‰kkˆˆn. Kohottakaa minut
nyt ylˆs, ja sin‰, Jorge -- t‰ht‰‰ joutuin.'

"Varustuksen muskettitulen r‰iske miltei kuolettanut h‰nen ‰‰nt‰ns‰.
Vaajoitus peittyi savuun ja leimahduksiin.

"'Ponnistakaa voimanne eteenp‰in takaisinpotkauksen varalle, _mi amo_',
neuvoi vanha tykkimies vapisevalla ‰‰nell‰. 'Kaivakaa sormenne maahan.
Noin. Nyt!'

"Riemastunut huudahdus puhkesi h‰nen huuliltaan laukauksen j‰lkeen.
Toitottaja kohotti torvensa ja odotti. Mutta makaavalta miehelt‰ ei
kuulunut sanaa. Painuin toiselle polvelleni ja kuulin silloin kaikki
mit‰ h‰nell‰ oli sanottavaa.

"'Katkesi jostain', kuiskasi h‰n, nostaen hiukan p‰‰t‰ns‰ ja k‰‰nt‰en
silm‰ns‰ minuun toivottoman rusentuneessa asennossaan.

"'Portti riippuu vain pirstaleiden varassa', kiljaisi Jorge.

"Gaspar Ruiz yritti puhua, mutta ‰‰ni kuoleutui h‰nen kurkkuunsa, ja
min‰ olin apuna vieritt‰m‰ss‰ tykki‰ h‰nen taittuneesta sel‰st‰‰n. H‰n
oli tajuttomana.

"Min‰ luonnollisesti pidin suuni kiinni. Intiaanit eiv‰t saaneet
hyˆkk‰ysmerkki‰. Sen sijaan kajahtivat ilmoille apujoukon
torventoitotukset, joita olin niin kauvan ja j‰nnittyneen‰ odottanut
kuullakseni -- hirmustuttaen yll‰tetyt vihollisemme kuin kutsumus
viimeiselle tuomiolle.

"Tuulisp‰‰n‰, _senjores_, todellisena hirmumyrskyn‰ pyyh‰lsiv‰t
s‰ik‰ht‰neet miehet, korskuvat hevoset ja ratsastavat intiaanit
ohitseni, kyyristelless‰ni maassa Gaspar Ruizin vieress‰, joka virui
yh‰ ristin muotoiseksi levitt‰ytyneen‰ kasvoillaan. Henkens‰ edest‰
nelist‰v‰ Peneleo sohaisi minua pitk‰ll‰ keih‰‰ll‰ns‰ ohimenness‰‰n
-- vanhan tuttavuuden vuoksi varmaankin. Vaikeampi on selitt‰‰,
miten pelastuin vinkuvilta luodeilta. Uskaltautuen polvilleni liian
aikaisin olivat minut v‰h‰ll‰ seiv‰st‰‰ pistimiins‰ muutamat 17:nnen
Taltal-rykmentin sotamiehet, kiihkoissaan kun olivat tavottamaan
jotakin el‰v‰‰. He n‰yttiv‰t hyvin pettyneilt‰, kun jotkut paikalle
karauttaneet upseerit karkottivat heid‰t miekkojensa lappeilla.

"Kenraali Robles siin‰ saapui esikuntansa kanssa. H‰nen teki kovasti
mielens‰ saada vankeja. H‰nkin n‰ytti hetkiseksi pettyneelt‰. 'Mit‰!
Sin‰kˆ siin‰?' huudahti h‰n. Mutta h‰n laskeusi heti ratsailta,
syleill‰kseen minua, sill‰ h‰n oli perheeni vanha yst‰v‰. Viittasin
jalkojemme juuressa makaavaan ruumiiseen ja virkoin vain n‰m‰ kaksi
sanaa:

"'Gaspar Ruiz.'

"H‰n kohotti k‰tens‰ h‰mm‰styneen‰.

"'Vai niin! Sinun voimaihmisesi! Aina viimeiseen asti voimaihmisesi
parissa. Eip‰ v‰li‰. H‰n pelasti henkemme, kun maan j‰rkkyminen
sai urheimmatkin pyˆrtym‰‰n pelosta. Min‰ silloin s‰ik‰hdin ihan
suunniltani. Mutta h‰n -- ei! _Que guape!_ Miss‰ on se sankari, joka
sai h‰nest‰ voiton? ha! ha! ha! Mik‰ h‰net tappoi, _chico_?'

"'H‰nen oma voimakkuutensa, kenraali', vastasin min‰."




XII


"Mutta Gaspar Ruiz hengitti viel‰. Toimitin h‰net lev‰tiss‰‰n
kannetuksi muutamien pensaiden suojaan samalle harjanteelle, jolta h‰n
oli niin kiinte‰sti t‰hystellyt varustusta, n‰kym‰ttˆm‰n kuoleman jo
liihotellessa h‰nen p‰‰ns‰ p‰‰ll‰.

"Joukkomme olivat asettuneet leiritulien ‰‰reen varustuksen ymp‰rille.
En kummastunut aamupuhteella kuullessani, ett‰ minut oli m‰‰r‰tty
johtamaan vartiota, jonka piti hetimiten l‰hte‰ viem‰‰n er‰st‰ vankia
Santiagoon. Vanki oli luonnollisesti Gaspar Ruizin vaimo.

"'Olen valinnut sinut tunteittesi takia', huomautti kenraali Robles,
-- 'vaikka oikeastaanhan se nainen olisi ammuttava kaiken sen turmion
t‰hden, mit‰ h‰n on tasavallalle tuottanut.'

"Ja kun min‰ tein kauhistuneen vastustuksen liikkeen, jatkoi h‰n:

"'Nyt ei h‰n merkitse mit‰‰n, kun Ruiz on mennytt‰ kalua. Ties miten
nyt menetell‰ h‰nen suhteensa -- mutta hallitus h‰nt‰ kuitenkin haluaa
haltuunsa.' H‰n kohautti olkap‰it‰‰n. 'Luultavasti on Ruiz haudannut
suuret m‰‰r‰t saalistansa paikkoihin, jotka ainoastaan h‰nen vaimonsa
tiet‰‰.'

"P‰iv‰n koittaessa n‰in h‰nen tulevan ylˆs harjanteen rinnett‰, kahden
sotamiehen vartioimana ja kantaen lastansa k‰sivarrellaan.

"Min‰ k‰velin h‰nt‰ vastaan.

"'El‰‰kˆ h‰n viel‰?' kysyi vanki, k‰‰nt‰en minuun nuo valkoiset,
j‰hmettyneet kasvot, joita Ruizilla oli ollut tapana ihailevasti
katsella.

"Min‰ kumarsin ja sanaakaan virkkamatta opastin h‰net pensasryhm‰n
taakse. Gaspar Ruizin silm‰t olivat auki. H‰n hengitti tyˆl‰‰sti ja
lausui vaimonsa nimen suurella ponnistuksella.

"'Erminia!'

"Vaimo polvistui p‰‰puoleen. Is‰st‰‰n tiet‰m‰ttˆm‰n‰ ja suurilla
silmill‰‰n katsellen ymp‰rilleen alkoi pikku tyttˆ ‰kki‰ leperrell‰
iloisella, hennolla ‰‰nell‰. H‰n viittasi pienoisella sormellaan,
nousevan auringon rusohohteeseen, joka loisti mustien vuorenhuippujen
takaa. Ja niin kauvan kuin tuota lapsen jokellusta -- k‰sitt‰m‰tˆnt‰ ja
korvalle suloista -- kesti, pysyiv‰t nuo kaksi ‰‰neti: kuoleva mies ja
polvistunut nainen, katsellen toisiansa silmiin ja kuunnellen vienoa
‰‰nt‰. Sitte laverrus lakkasi. Lapsi laski p‰‰ns‰ ‰idin rintaa vasten
ja vaikeni.

"'Se tapahtui sinun t‰htesi', alotti mies. 'Anna anteeksi.' H‰nen
‰‰nens‰ petti. Pian kuulin taas mutinaa ja erotin surkeat sanat: 'En
ollut kyllin voimakas.'

"Vaimo katseli h‰nt‰ tavattoman kiinte‰sti. Toinen yritti hymyill‰ ja
toisti nˆyr‰sti: 'Anna anteeksi. Ett‰ j‰tin sinut...'

"H‰n kumartui alas ja sanoi kuivin silmin, vakaalla ‰‰nell‰: 'Koko maan
p‰‰ll‰ en ole rakastanut mit‰‰n muuta kuin sinua, Gaspar.'

"Kuolevan p‰‰ liikahti. H‰nen silm‰ns‰ elpyiv‰t. 'Vihdoinkin!' huokasi
h‰n. Sitte tuskallisesti: 'Mutta onko se totta ... onko se totta?'

"'Niin totta kuin ett‰ t‰ss‰ maailmassa ei ole armoa eik‰ oikeutta',
vastasi h‰nelle vaimo kiihke‰sti. H‰n kumartui puolisonsa kasvojen
yli. T‰m‰ yritti nostaa p‰‰t‰ns‰, mutta se putosi takaisin, ja toisen
suudellessa h‰nen huuliaan oli h‰n jo kuollut. H‰nen lasittuneet
silm‰ns‰ tuijottivat taivaalle, jolla leijui vaaleanpunaisia hattaroita
hyvin korkealla. Mutta min‰ huomasin ‰itins‰ rinnalle puristuneen
lapsen silm‰luomien painuvan ja ummistuvan hitaasti. Pikku tyttˆ oli
uinahtanut.

"Gaspar Ruizin, voimaihmisen, leski antoi minun taluttaa h‰net pois
kyynelt‰k‰‰n vuodattamatta.

"Matkustusta varten olimme j‰rjest‰neet h‰nelle sivusatulan
hyvinkin istuimen tapaan, ja alapuolelle oli sidottu lauta h‰nen
lev‰hdytt‰‰kseen jalkojaan. Ja ensim‰isen p‰iv‰n h‰n ratsasti
virkkamatta sanaakaan ja tuskin hetkeksik‰‰n siirt‰en silmi‰ns‰ pois
pikku tytˆst‰, jota h‰n piteli helmassaan. Ensim‰isess‰ leiriss‰mme
n‰in h‰nen k‰yskentelev‰n yˆll‰ tuuditellen lasta k‰sivarsillaan ja
katsellen sit‰ kuun valossa. L‰hdetty‰mme toiselle p‰iv‰matkallemme
h‰n kysyi minulta, kuinka pian olimme tulossa ensim‰iseen asutun maan
kyl‰‰n.

"Vastasin tulevamme sinne puoleltap‰ivin.

"'Ja onko siell‰ naisia?' kysyi h‰n.

"Selitin h‰nelle, ett‰ se oli iso kyl‰. 'Siell‰ on miehi‰ ja naisia,
_senjora_', sanoin, 'jotka ilahtuvat syd‰mens‰ pohjasta kuullessaan,
ett‰ kaikki h‰iriˆ ja sota on nyt lopussa.'

"'Niin, se on nyt kaikki lopussa', toisti h‰n. Sitte tovin kuluttua:
'_Senjor_ upseeri, mit‰ tehnee hallituksenne minulle?'

"'En tied‰, _senjora_', vastasin. 'Ep‰ilem‰tt‰ saatte hyv‰‰ kohtelua. Me
tasavaltalaiset emme ole villej‰ emmek‰ kosta naisille.'

"Kuullessaan sanan 'tasavaltalaiset' h‰n loi minuun katseen, jonka
kuvittelin olevan kuolematonta vihaa t‰ynn‰. Mutta noin tuntia
myˆhemmin, kun pys‰hdyimme antaaksemme kuormamuulin menn‰ edelt‰ pitkin
syv‰n kuilun partaalla kiert‰v‰‰ ahdasta polkua, katsoi h‰n minuun niin
valjuin, vaivautunein kasvoin, ett‰ minun k‰vi h‰nt‰ suuresti s‰‰liksi.

"'_Senjor_ upseeri', h‰n sanoi, 'olen heikko, vapisen. Se on j‰rjetˆnt‰
pelkoa.' Ja h‰nen huulensa tosiaan v‰risiv‰t, h‰nen yritt‰ess‰‰n
hymyill‰, kun vilkaisi alkup‰‰h‰n polkua, joka ei lopultakaan ollut
kovin vaarallinen. 'Saattaisin pudottaa lapsen. Gaspar pelasti
henkenne, muistattehan... Ottakaa h‰net minulta.'

"Otin lapsen h‰nen ojennetuista k‰sist‰‰n. 'Sulkekaa silm‰nne,
_senjora_, ja luottakaa muuliinne', kehotin.

"H‰n teki niin, ja valjuna ja kasvoiltaan riutuneena n‰ytti h‰n
haamulta. Polun k‰‰nteess‰, miss‰ iso punainen porfyrihuippu sulkee
n‰kˆalan alatasangoille, n‰in h‰nen avaavan silm‰ns‰. Ratsastin ihan
h‰nen takanaan, pidellen pikku tyttˆ‰ oikealla k‰sivarrellani. 'Lapsi
on hyv‰ss‰ turvassa', huudahdin rohkaisevasti.

"'Niin', vastasi h‰n heikosti; ja silloin n‰in suunnattomaksi kauhukseni
h‰nen nousevan seisomaan jalkalaudalle, hirve‰sti tuijottaen, ja
heitt‰ytyv‰n eteenp‰in oikeallamme ammottavaan kuiluun.

"En voi kuvata teille ‰killist‰ ja lamaannuttavaa pelkoa, jolla se
kamala n‰ky minut herpaisi. Syvyys kammoksutti sieluani, kallionhuiput
tuntuivat huojuvan p‰‰lleni. P‰‰t‰ni huimasi. Puristin lapsen kylke‰ni
vasten ja istuin satulassa liikkumattomana kuin patsas. Kieleni oli
kahlittu, kylm‰t v‰reet karmivat selk‰piit‰ni. H‰nen muulinsa horjahti,
astahtaen kalliosein‰m‰‰n kiinni, ja jatkoi sitte kulkuansa. Hevoseni
vain heristi korviansa ja korskahti. Syd‰meni oli salpautuneena, ja
rotkon syvyyksiss‰ kohisevaan virtaan vieriv‰t kivet olivat tehd‰ minut
mielettˆm‰ksi kolinallaan.

"Seuraavana hetken‰ olimme k‰‰nteen takana, leve‰ll‰ ja ruohoisella
rinteell‰. Ja silloin min‰ kiljuin. Mieheni juoksivat h‰t‰‰ntynein‰
takaisin. Minun kerrotaan ensim‰lt‰ vain parkuneen: 'H‰n antoi lapsen
minun k‰siini! H‰n antoi lapsen minun k‰siini!' Vartio luuli minun
tulleen hulluksi."

Kenraali Santierra lakkasi kertomasta ja nousi pˆyd‰st‰. "Ja siin‰
kaikki, _senjores_", lopetti h‰n, kohteliaasti vilkaisten nouseviin
vieraisiinsa.

"Mutta minne lapsi joutui, herra kenraali?" kysyimme me.

"Niin aivan -- lapsi, lapsi."

H‰n astui ikkunan ‰‰reen, joka avautui h‰nen kauniiseen puutarhaansa,
vanhuutensa turvapaikkaan. Se oli kuuluisa koko maassa. Kohottaen
k‰sivartensa meid‰n pysy‰ksemme taampana huusi h‰n ulos: "Erminia!
Erminia!" ja odotti. Sitte h‰nen varottava k‰sivartensa painui alas, ja
me tungeksimme ikkunoihin.

Er‰‰st‰ puuryhm‰st‰ oli nainen ilmestynyt leve‰lle kukkasien
reunustamalle k‰yt‰v‰lle. Kuulimme h‰nen kangistettujen alushameittensa
kahinan ja panimme merkille h‰nen vanhanaikaisen mustan silkkihameensa
laskoksien v‰ljyyden. H‰n katsoi ylˆs ja n‰hdess‰‰n monet tuijottavat
silm‰t vastassaan h‰n pys‰htyi, rypisti otsaansa, hymyili, heristi
sormeansa kenraalille, joka nauroi t‰ytt‰ kurkkua, ja veti
p‰‰hineen‰ns‰ olevan mustan pitsikudoksen osittain peitt‰m‰‰n ylv‰it‰
kasvonpiirteit‰‰n, k‰vellen j‰yk‰n arvokkaasti pois n‰kyvist‰mme.

"Olette n‰hneet vanhan miehen suojelusenkelin -- ja h‰net, jota saatte
kiitt‰‰ kaikesta siit‰, mik‰ vieraanvaraisuudessani on s‰‰dyllist‰ ja
mieluista. Vaikka rakkauden liekki on aikaisin syttynyt syd‰mess‰ni,
_senjores_, niin olen jotenkuten j‰‰nyt naimattomaksi. Ja siit‰ syyst‰
kenties eiv‰t sen pyh‰n tulen kipin‰t ole viel‰ sammuneet t‰‰lt‰." H‰n
lˆi leve‰‰n rintaansa. "Viel‰ vireill‰, viel‰ vireill‰", h‰n sanoi
vakavan leikkis‰sti. "Mutta nyt en mene naimisiin. H‰n on kenraali
Santierran kasvattityt‰r ja perij‰t‰r."

Muuan vierastoverimme, nuori meriupseeri, kuvasi h‰net j‰lkeenp‰in
"lyhyeksi, tanakaksi, noin nelj‰nkymmenen vuoden ik‰iseksi immeksi".
Me olimme kaikin huomanneet, ett‰ h‰nen hiuksensa olivat alkaneet
harmaantua ja ett‰ h‰nell‰ oli hyvin sielukkaat mustat silm‰t.

"Eik‰ h‰nk‰‰n ole koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan
naimisiinmenosta kenenk‰‰n kanssa", pitkitti kenraali Santierra.
"Vahinko kerrassaan! Syd‰mellinen, k‰rsiv‰llinen, harras vanhan miehen
seuralainen. Yksinkertainen sielu. Mutta min‰ en neuvoisi ket‰‰n teist‰
pyyt‰m‰‰n h‰nen k‰tt‰ns‰, sill‰ jos h‰n ottaisi teid‰n k‰tenne omaansa,
niin se tapahtuisi vain luittenne rusentamiseksi. Niin, niin, h‰n ei
laske leikki‰ siit‰ asiasta. Ja h‰n on is‰ns‰ oma tyt‰r, voimaihmisen,
joka sortui omaan voimakkuuteensa: ruumiinsa, yksinkertaisuutensa --
rakkautensa voimakkuuteen!"








End of the Project Gutenberg EBook of Voimaihminen, by Joseph Conrad

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 46819 ***