The Project Gutenberg eBook of Uusi suomalainen lukemisto, by Aug. Ahlqvist.

SISÄLLYS:

Esipuhe.

I. SUORASANAISTA ELI PROOSAA.

1. Tarinoita. Kirj. Juteini
2. Kultalan kylä viheliäisyydessään. Keckman
3. Arvoituksia
4. Vuodenajat Lapissa. Oulun W. Sanomista v. 1856
5. Sananlaskuja
6. Ruohoista ja kukkasista. Frosterus
7. Kultalan kylä hyvässä kunnossaan. Keckman
8. Arvoituksia
9. Kuningas Eerikki IX:n valloitusretki Suomeen. Pyhä Henrikki. Kajaani
10. Peurasta (Porosta). Keckman
11. Sananlaskuja
12. Metsän jumalat ja haltiat muinaisilla Suomalaisilla. Krohn
13. Hämähäkki. Lönnrot
14. Arvoituksia
15. Piispa Maunu Tavast. Krohn
16. Pääsiäinen Venäjällä. Ahlqvist
17. Maan, meren kulkija laiva (Satu)
18. Sananlaskuja
19. Piplia ja Keisari. Polén
20. Majavasta. Keckman
21. Wiipurin piiritys v. 1495. Krohn
22. Wiipurin Pamaus. Krohn
23. Arvoituksia
24. Kasanin Tatarilaiset. Ahlqvist
25. Työnteko ja arkielämä Tyrväällä. Warelius
26. Naantalin naisluostari. Krohn
27. Rahoista, v. Becker
28. Eräästä muistopuheesta. Renvall
29. Sopuli. Oulun W. Sanomista v. 1854
30. Suomalaisen kirjallisuuden alku. Krohn
31. Sananlaskuja
32. Ijankaikkisuuden ihanasta päivästä ja tämän elämän kaameasta yöstä. Kemell
33. Elefantti. Lönnrot
34. Arvoituksia
35. Suomenmaan valtiollinen tila ja asukasten luonne 16:llä vuosisadalla. Y. Koskinen
36. Kuolevaisuuden tunteet. Juteini
37. Sananlaskuja
38. Klaus Fleming. Y. Koskinen
39. Porolla-ajaminen. Andelin
40. Sananlaskuja
41. Rehellisyydestä Suomessa. Polén
42. Työväen ja palkoillisten kohtelusta. Manninen
43. Kaksi nappia. Hannikainen
44. Maanpetoksesta. Cannelin
45. Paavo Korhonen. Lönnrot
46. Woguulit. Ahlqvist
47. Lapuan tappelu. Blomstedt
48. Matka tervaveneessä Oulujoella. K. A. Castrén
49. Sananlaskuja
50. Silmänkääntäjä. Hannikainen
Loppu-Toivotus. Kilpinen

II. RUNOUTTA.

1. Lasten virsi
2. Nuorukaisen virsi
3. Maailman menon turhuudesta. Cajanus
4. Davidin 1 psalmi
5. Davidin 137 psalmi
6. Isänmaan edestä. Suonio
7. Maamme. Runeberg — Kiljander, Tuokko y.m.
8. Ruhtinaalle. Franzén — A. Oksanen
9. Savolaisen laulu. A. Oksanen
10. Suomen valta. A. Oksanen
11. Oma maa. Kallio
12. Laulu Suomessa. Juteini
13. Suksimiesten laulu. Suonio
14. Birger Jarlin linna. Tuokko
15. Elämän nautinto. Juteini
16. Kehtoruno. Lilius
17. Kevät. Granlund
18. Kukkasen taivas. Poppius
19. Kedolla. Gottlund
20. Uimalaulu. Warelius
21. Koskenlaskijan morsiamet. A. Oksanen
22. Soidin. Kallio
23. Entisestä ja nykyisestä ajasta. Paavo Korhonen
24. Odysseys ja Nausikaa. Lönnrot
25. Kesän viimeinen kukka. Moore — Tuokko
26. Mainen kosto. Erkko
27. Tytön muistikirjaan. Erkko
28. Suomalainen sonetti. A. Oksanen
29. Ystävälleni. Kallio
30. Lohdutus haudalla. Kemell

III. LISÄYS.

I. Agricolan kieltä.

1. Davidin 52:s Psalmi
2. Isämeidän-rukous

II. Isämeidän-rukous Suomen lähimmillä heimokielillä.

1. Aunuksen-Karjalan kielellä
2. Tverin-Karjalan kielellä
3. Watjan kielellä
4. Wepsän kielellä
5. Wepsän kielellä, toisin
6. Wiron kielellä, Tallinnan murteella
7. Wiron kielellä, Tarton murteella
8. Liivin kielen itä-murteella
9. Liivin kielen länsi-murteella

III. Lyhyitä elämäkerrallisia tietoja niistä kirjoittajista, joiden teoksista tähän kirjaan on otettu kappaleita

Viiteselitykset

Esipuhe.

Tähän kirjaan on yhdistetty kaksi allekirjoittaneen ulosantamaa eri teosta. Kummallakin on tarkoituksena Suomen kielen ja kirjallisuuden opettaminen maamme ruotsiksi sivistyvälle nuorisolle, ja kumpaakin on, ainakin paikoittain, käytetty rinnan samoissa opistoissa. Tämän tähden näytti niiden yhdistäminen suotavalta asialta, ja kuin molemmat olivat loppumaisillaan kirjakaupasta, suostui allekirjoittanut ne muuttamattomina yhdeksi kirjaksi painattamaan. Ostajalle on tästä yhdistyksestä suurin etu, sillä tämä kirja ei maksa enämpää kuin Lukemisto yksinänsä tähän asti on maksanut.

Ne näihin teoksiin kuuluvata kaksi eri sanakirjaa olisi tosin voitu panna yhteenkin. Mutta Kalevalan sanat olisivat yhteisessäkin sanakirjassa olleet pidätettävät runomurteen asussa (mikäli tämä tulee kysymykseen), samoin kuin Lukemiston sanat arvattavasti yleisen kirjakielen puvussa. Sanastojen yhteensulattamisesta olisi täten sekä syntynyt sekavuutta ja kirjavuutta teoksessa että tullut tekijälle uusi vaiva ja kustantajalle uusi rahanreikä, jota jälkimmäistä kirjan hinnan helppona pitäminen ei suinkaan olisi suvainnut. Näistä syistä ovat Lukemiston ja Kalevalan sanakirjat, paikka paikoin vaan korjailtuina, jätetyt olemaan erillänsä ja painetut kumpikin tekstiensä taakse.

I. SUORASANAISTA ELI PROOSAA.

1. Tarinoita.

Mies sanoi toiselle, joka suuresti kehui oppiaan: "Jos minä tietäisin kaikki, mitä et sinä vielä tiedä, niin olisin minä oppinein mies koko maan piirissä."

"Minkä tähden on teillä harmaapäänä vielä musta parta?" kysyi matkalainen ukolta. "Sen tähden", vastasi ukko, "että hiukseni ovat kahtakymmentä vuotta vanhemmat partaani."

Talonpoika löi lapiolla naapurinsa koiran kuolijaksi, jonka tähden hän joutui oikeuteen. "Mitä varten olet sinä naapurisi koiran lapiolla tappanut?" kysyi tuomari. "Se puri minua", vastasi talonpoika. "Miksi et sinä tuota varrella rangaisnut?" sanoi tuomari. "Eipä hänkään minua hännällänsä purrut", oli vastaus.

Asianajaja, joka ihmisten riidellessä oli rikastunut, teki testamentin ja lahjoitti kaiken omaisuutensa hulluille, mainiten: "hulluilta minä sen saanutkin olen."

Kaksi miestä joutui tiellä vastasuin. Yksi sanoi ylpeästi: "pois tieltä; minä en lurjusta pakene." Toinen äänsi: "mutta minä pakenen", ja meni tieltä pois.

Ruhtinas kohtasi muinoin tylyn miehen, jonka hän palkolliseksi luuli, ja kysyi häneltä: "kuka sinun isäntäsi on?" "Itse olen isäntäni," vastasi mies ynseästi, ruhtinasta tuntematta. "Ah, sinulla on huono isäntä" sanoi ruhtinas, ja käänsi hänelle selkänsä.

Kuningas tapasi talvella köyhän miehen, jolla olivat melkoisen kepeät vaatteet pakkaista vastaan. Kuningas alkoi puheen ja valitti viluansa. "Jos te, armollisin Majesteetti, tekisitte niin kuin minäkin, — ei sitten vilu teitä haittaisi", sanoi köyhä. "Kuinkas sinä teet?" kysyi kuningas. "Minä kannan nyt päälläni kaikki vaatteeni", vastasi köyhä.

Eräs arkaluontoinen herra kaupungissa sai haavan sormeensa. Hän alkoi suurella kiireellä kutsua lääkärin verta sulkemaan. Lääkäri tuli ja, nähtyänsä pienen haavan, lähetti kutsujan samalla kiireellä apteekista lääkitystä tuomaan. Tämän tähden kysyi haavoitettu: "onko haava aivan vaarallinen?" "Ei suinkaan", vastasi lääkäri; "vaan jos ei joutua tehdä, niin se paranee lääkityksettä."

Valtakunnan hovissa aterialle istuttaessa kielsi kuningas, pilalla, panemasta lusikkaa yhdelle herralle, jonka hän tiesi sukkelaksi mieheksi, ja kuin liemiruokaa eteen annettiin, sanoi hän: "se on konna, joka ei lientä syö". Herra ei huolinut lusikkaa vaatia, vaan teki sen itsellensä leivän kuoresta, jonka myös söi, ja sitte sanoi: "se on mies, joka lusikkansa syö".

Ennen, kuin matkustaja antoi ajaa yli huonon sillan, kysyi hän kyytipojalta: "eiköhän tässä liene kukaan veteen hukkunut?" "Ei suinkaan", vastasi kyytipoika. "Menneellä viikolla upposi tähän veljeni; vaan sekin löydettiin jälleen toisena päivänä."

Ratsasmieheltä, joka hevoistansa vaan yhdeltä sivulta ahkerasti kannusti, kysyi toinen: "eikö sinulla ole kannuksia molemmissa kantapäissäs?" "Ei tarvitse", vastasi hän; "kuin minä saan yhden sivun kulkemaan, niin toinenkin mukaan menee."

Akka haasteli ihmeitä toiselle ja sanoi myös nähneensä kalmistossa aaveen, joka päätöinnä irvisti hänelle. "Kuinka se sitte irvisti, kuin ei sillä päätä eikä hampaita ollut?" kysyi toinen. "No, sanoppas sitä ihmettä, kaima kulta!" vastasi akka.

Varkaan yöllä tultua köyhän miehen majaan ja nurkissa etsien jotakin saadaksensa, mainitsi köyhä vuoteelta: "mitäs, veikkonen, siellä pimeässä turhaa etsit, kussa en minä päivälläkään mitään löydä!"

Torppari, joka lähetettiin kantamaan ruohoilla peitetyssä korissa krapuja isäntänsä ystävälle toisessa kylässä, tahtoi tien vieressä korinsa sivulla vähän levähtää; mutta nukkui uneen, ja sillä aikaa menivät kravut korista tiehensä. Surkeilla silmillä katseli hän nyt tyhjää koria, ja lähti kori kädessä kuitenkin kirjettä viemään. Kirjeen saaja luki sen, ja sanoi siinä krapujakin olevan. "Kiitos Jumalan, että ne ovat siellä", huusi torppari; "minä luulin niiden tiellä hävinneen."

Suuri ja lihava herra vaelsi jotenkin myöhään kaupunkia kohdin ja kysyi talonpojalta, joka, palaten samasta kaupungista, tiellä hänen vastaansa tuli: "luuletkos minun vielä kaupungin portista läpitse pääseväni?" "Aivan hyvin, herra", vastasi talonpoika; "pääsin minä siitä aamulla heinäkuormankin kanssa."

Kauan aikaa kotoa pois oltuansa palasi herra vieraasta valtakunnasta jälleen kotomaalle, ja kohtasi tiellä talonpojan, kotoisin samoilta paikoilta. Tältä tiedusteli hän maansa asioita ja kysyi myös: "vieläkö siellä on niin monta narria kuin ennen?" "Ei enää teidän matkaan mentyänne", vastasi talonpoika.

Tyhmä mies tapasi ankeriaan hernemaassansa järven rannalla, ja luuli sen käärmeeksi. Tämän sai hän suljetuksi tuohikonttiin ja vei paatilla upottaaksensa järveen. Ankerias, veteen päästyä, rupesi mutkaellen uimaan, jota katsellen mies sanoi "ähäh, nyt saat siellä kimarrellen kuolla."

Mies valitti lääkärille poikansa kivuloisuutta, josta ei saunakaan ole auttanut, ja kysyi häneltä neuvoa sen parantamiseen. "Vahvista häntä ammeessa vilulla vedellä", sanoi lääkäri. "Eikö veteen mitäkään lisäksi panna?" kysyi mies. "Ei muuta kuin poika", vastasi lääkäri.

2. Kultalan kylä viheliäisyydessään.

Entiseen aikaan oli Kultalan kylä ollut jotenkin voimakas; ei juuri ylen rikas, mutta niin että joka talossa elettiin hyvin. Mutta nyt oli siellä varsin huono tila ja köyhyys. Rikasta eli varakasta ei ollut kuin juuri muutama talonpoika, krouvari ja mylläri. Muitten tykönä oli köyhyys ja viheliäisyys silminnähtävät. Sadasta talonisännästä lähetti kaksikymmentä lapsensa kerjäämään; kuusikymmentä tulivat jotenkuten aikaan, vaikka sangen velkaantuneet, ja vaan muutamat olivat vielä niin voimassa, että jaksoivat ulostekonsa maksaa ja pystössä pysyä.

Jo huoneitten ulkonäöstä taittiin arvata, kuinka huonosti sisällä mahtoi olla. Seinät olivat monessa mutkassa, katot tuulelta raiskatut ja sillensä jääneet, ilman korjaamatta; akkunanklasit rikki ja reijät rievuilla kiinni tukitut tahi tuohilla paikatut. Kuin sisälle mentiin, tuli paha löyhkä eli haju vastaan; likaa oli joka paikassa, pöydät ja penkit pesemättä, laattia oli sekä rikki että myös musta, juuri kuin ei olisi koskaan nähnyt vettä; niin siihen oli likaa paatunut. Samassa tuvassa, jossa ihmiset asuivat, nähtiin porsaita ja kanoja, ja vielä sikojakin ja vasikoita. Varsin harvat olivat ne, joissa oli eri huone eli kyökki, kussa ruuat keitettiin, mutta kyökkikaluja eli keittoaseita oli aivan vähä, ja nekin myös huonoja eli kelvottomia, ja makasivat siellä ja täällä pesemättä. Kryytimaissa ei ollut yhtään siivoa tahi järjestystä; hyvä kyllä, jos saatiin potaatteja sikain ja ihmisten tarpeeksi. Aidat olivat kehnot, ett'eivät estäneet sikoja ja muita eläimiä sisälle pääsemästä. Huoneitten edessä oli sontaläjiä, ja niiden päällä ja ympärillä huiskin haiskin peltoaseita, puita, halkoja ja kaikenlaisia kaluja, joita muutoin ei saatu katon alle. Miehet ja vaimot kulkivat rikkinäisillä tahi paikatuilla, likaisilla vaatteilla eli ryysyillä, usein viikoittain ilman silmiänsä ja käsiänsä pesemättä. Heidän pienet lapsensa saivat usein puoleen päivään asti kätkyessä maata ilman korjuuta, ja jotka olivat vähän vanhemmat, juoksivat ulkona melkein alastomina taikka rypivät tunkiolla, tahi sisällä uunin takana.

Ei ollut siis ihme, jos sellainen saastaisuus siitti kaikenlaisia tauteja. Mutta ennenkuin ymmärtävää ja oikein oppinutta lääkäriä haettiin, niin mentiin jonkun vanhan ämmän, tahi tietäjän, tahi noidan, taikka puoskarin, tahi senkaltaisen tykö, joka ei muka niin suurta maksoa vaatinut. Ja jos isäntä tahi emäntä oli sairas, ett'ei kyennyt työhön, silloin kävi talouden työt kaikki takaperin. Tässä hädässä täytyi sentähden myydä talon irtainta kalua tahi viljaa tahi karjaa, tahi joku osa talon maatakin, taikka rahaa lainata suurta korkoa (intressiä) vastaan. Ja näin sitten elettiin siksi että velka oli suuremmaksi kasvanut, kuin että sitä maksaa voitiinkaan: josta luonnollisesti seurasi ulosotto eli kaiken tavaran poismyyminen auksjonin kautta, ja niin tultiin vaimoineen lapsineen maantielle.

Varakkaammilla ja rikkaammilla talonpojilla oli toki paremman näköinen elämä, enemmin tavaraa ja kaluja sekä vaatteita. Mutta tavattiinpa heilläkin paljo kyllä siivottomuutta ja huolettomuutta. Sillä alinomaa joka haaralla ympärinsä nähden silmäinsä edessä naapurein kerjäläis-elämää ja saastaisuutta, harjausivat hekin siihen, ett'eivät pitäneet juuri paljon parempaa siivoa. Arkipäivinä he olivat likaisissa ryysyissä; mutta sunnuntaina siihen sijaan he ylpeilivät koreissa ja tyyriissä vaatteissa. Eikä heillä ollut muuta puhumista, kuin valituksia pahoista ajoista, esivallasta ja kylän väestä. Sillä kuin melkein kaikki taloudet kylässä olivat velkautuneet, niin harvat olivat, jotka voivat maksaa. Ja kuin, sitte viimeisen sodan, seurakunnalla oli suuri, monen tuhannen ruplan velka, lankesi korkojen ja kaikkein yhteisten ulostekoin makso varakkaampain niskoille. Tästä he olivat pahoilla mielin ja murisivat.

Muutoin olivat Kultalassa toinen toistansa vastaan, ja alinomaa kuului riitaa ja toraa. Yksi ei uskonut toista; kukin kiroili ja soimasi toista; jokaisella oli aina jotakin pahaa toisesta sanomista. Siellä ei ollut uskoa eikä uskollisuutta, mutta vaan valhetta ja petosta. Köyhät kadehtivat rikkaita; rikkaat rasittivat ja vaivasivat köyhiä. Niiltä, jotka hädässänsä heiltä lainasivat rahaa, ottivat he hävittömästi suuren korkorahan, 12, 20 ja enemmänkin sadalta, ilman että se heidän sydäntänsä liikutti taikka omaatuntoansa vaivasi. Köyhät taas puolestaan kokivat sitä kostaa konnan tavoin; salaa he vahingoitsivat rikkaiden puita ja istutuksia, varastivat kryytimaan kasvuja ja puiden hedelmiä, kanoja ja halkoja, ja mitä vaan eteen sattui, jota helposti saattivat ottaa. Ei siellä ollut sanaan eikä valaankaan luottamista. Avioväenkin välillä oli alinomaa vainoa, riitaa ja toraa. Tätä näkivät lapset joka päivä, eivätkä parempaa oppineet.

Vaikka nyt kansa oli näin silminnähtävästi huonossa tilassa, ja vaikka jokainen moitti esivaltaa ja valitti pahoja aikoja, eikä ollut muka rahaa kenelläkään, koska tarpeelliset maksot piti suoritettaman, olivat he kuitenkin ylpeät ja tahtoivat elää suuresti. Eivätpä juuri liialla työllä itseänsä vaivanneet. Varakkaat, hiljemmin mennessänsä töihinsä tahi varemmin työstä tullessansa, sanoivat itseksensä: "Jumalan kiitos, näinpä hyvä on! miksikä itseänsä ylimäärin vaivata, koska aikaan tullaan!" Köyhät taas ja työmiehet, kesken työtänsä istuen tuon tuostakin kädet ristissä ja tupakkapiippu suussa, sanoivat: "no ihmisiähän mekin olemme; levätä tuota nyt aina tarvitsee."

Mutta lauvantaina tahi sunnuntaina oli jokaisella rahaa, krouvissa juodaksensa ja iloitaksensa. Siellä nyt räyhättiin ja huudettiin: "tuokaapa enemmin viinaa! hui hai! kortteja tänne!" Ja niin meni kurkun kautta koko viikon ansaittu saalis, ja vielä enemminkin. Pelatessa yksi hukkasi rahansa, ja toinen taas joi kaiken voittonsa. Ei arkipäivinäkään kokonaan unhotettu krouvia: aina sinne sopi pistäytä, sillä ei tämä väki juuri mielellään sietänyt, että kurkku olisi kuivana. Mutta kotona oli vaimoilla ja lapsilla tuskin vatsan täytettä. Koska taas oli rahaa talossa, jos vähänkin, niin piti kahvea laitettaman: silloin keitettiin ja rustattiin, syötiin ja juotiin, ikään kuin olisi joka päivä ollut viimeinen. Sanottiin muka: "Herra Jumala, harvoinhan tällainen tila meitä kohtaa. Saaneehan tuota nyt kerran edes elää vähän paremmin. Mitäpä tästä elämästä muutoin olisikaan!"

Juhlapäiviä ei puuttunut, ja niitä piti aina vietettämän. Jos kaupungissa ja likitienoissa oli markkinat, niin sinne piti muka mentämän katsoaksensa, kuinka siellä krouveissa elettiin, ja kuullaksensa, mitä uutta maailmaan kuuluu. Sielläpä nousi useimmiten riitoja, tappeluja ja oikeudenkäymisiä, jotka aina saattoivat sekä ajan että rahan kulutusta, eikä mitään hyvää tahi hyödytystä. Ei suinkaan sellainen elämä talon tavarata kartuttanut, vaan pikemmin sitä vähensi. Ja kuitenkin kirosi ja valitti kukin tämän tähden pahoja aikoja, esivallan toimituksia ja vielä omankin kylänsä väkeä.

3. Arvoituksia.

Arvoitusten sanat. 1. Seinäkello. 2. Koski. 3. Kirkko, tahi Kellostapuli. 4. Lintu. 5. Hevosen häntä, t. Parta. 6. Suu ja hampaat. 7. Satula. 8. Seinänrako. 9. Porsaat imevät, emä röhkää. 10. Muna.

4. Vuodenajat Lapissa.

Kuin Lapinmaa on niin kaukana pohjan puolella, on sen korkeimmilla tuntureilla alinomainen talvi. Kevät, suven alku, alkaa tavallisesti vanhasta Urbanuksen päivästä eli 6:sta päivästä Kesäkuuta ja ylettyy vanhaan Juhannukseen asti eli 6:een päivään Heinäkuuta, Tämä aika vastaa Suomessa Toukokuuta. Sinä kuukautena sulavat jäät järvistä, lumi alhaisista maista, ruohot rupeavat kasvamaan ja lehdet puissa viheriöitsemään. Ehkä aurinko tähän aikaan paistaa yöt ja päivät laskeumatta, on ilma kuitenkin öillä niin talvenmoinen, että vetää veden melkein aina jäänhileesen aamupuolella yötä. Erilainen on kuitenkin tämä aika eri vuosina. Vuosina 1810, 1820 ja 1850 alkoi suven tulo varhain Toukokuussa; mutta kevät eli 6:sta päivästä Kesäkuuta 6:een päivään Heinäkuuta oli kylmä ja yhtä luminen kuin talven aikakin. Vuonna 1856 oli kevät aivan kylmä ja talvikin kesti Urbanukseen asti vanhan luvun jälkeen. Juhannuksen etuviikolla ajettiin vielä pulkalla, mutta oli kuitenkin jo niin lämmin, että syvemmätkin järvet, jotka kauemmin jäässä pysyvät, sulivat. Tenonjoki aukenee aina Toukokuun 10:n päivän ja Kesäkuun 1:sen päivän välillä. Tänä vuonna alkoivat jäät Tenossa liikkua 31:nä päivänä Toukokuuta suurella tulvalla, ja sitä kesti 4 tahi 5 päivää, ennenkuin joki kerkesi jäistä puhdistua. Heinäkuu ja Elokuu ainoastaan ovat suviaikaa. Tällä ajalla kasvavat ja tuleentuvat maan kasvut. Kylminä suvina tapahtuu, että harvat kasvut kerkeävät kypsyä. Jos suvi on lämmin, niin on se aivan ihana ja suloinen. Erinomattain on suven aika niin kauan ihanaa kuin aurinko laskeumatta paistaa. Vanhasta Perttulista alkaa syksy, joka tavallisesti ulottuu kuukauden ajan. Sillä ajalla on luonto jo kadottanut kauneutensa; kaikki kasvut ovat lakastuneet, ja odotetaan ainoastaan talven tuloa. Niinkuin syksyt ovat sateisia Suomessa, niin ovat ne myös Lapissa; mutta ilmat ovat tuntureilla jo niin kylmiä, että siellä aina pyryää lunta, kuin alhaisissa maissa vettä sataa. Useana vuonna tulee talvi jo Mikkelistä; mutta toisina sen tulo viipyy aina Marraskuuhun asti. Niinä vuosina, kuin näin tapahtuu, tulevat järvien ja jokien jäät heikkoja ja niin muodoin vaarallisia kulkea. Ikäväksi tulee myös silloin poroin hoito. Päivät lyhenevät ja pimeydessä on paimenen työläs ja vaivaloinen juoksennella porolauman perässä, joka tuulisina aikoina on erinomattain virkku karkaamaan yhdestä paikasta toiseen. Se useasti sulava ja jällensä jäätyvä lumi tulee monasti paksuksi jääkuoreksi jäkälämaalle, niin että ruuankin puute pakoittaa poron kulkemaan. Ehkä Toukokuu, poroin poikimisen aika, on vaivaloinen poroin hoitajille, niin on pitkällinen talventulo vielä vaikeampi. Talven aika, jonka saa lukea Mikkelistä Kesäkuun alkuun asti, on aivan epätasainen. Alinomainen tuisku ja ankara pakkainen ovat talven omaisuuksia. Aivan harvoin on suojainen ilma. Kuin tunturit menevät pohjaisesta etelää kohden, niin harvoin alhaisissa maissa muita kuin pohja- ja etelätuulia tunnetaan, ehkä tuntureilla myös muitakin tuulia kärsitään. Pohjatuuli on talven aikana aina lämpöisempi kuin etelätuuli; suven aikana on se perin-vastoin. Ilma on aivan puhdasta; sentähden ottaa pakkainen, yhdessä sen alinomaa liikkuvan tuulenviiman kanssa, tuntuvaisemmasti ihoon kuin muissa maamme osissa. Kovaa pakkaista ei erällä kestä enempää kuin kolme päivää. Jos se kestää enemmän aikaa, on suoja odotettava. Alku Tammikuuta ja koko Helmikuu ovat kylmimpiä aikoja vuodessa. Pyry ei hankittele tullessansa, vaan syntyy yht'äkkiä ja taukoaa myös yht'äkkiä. Ei missään talvisena aikana ole ilma niin muutteleva kuin Lapissa; sillä yhtenä päivänä on monenmoinen ilma, jonka pohjaisesta tuleva lämmin ja etelästä tuleva kylmä kaiketi vaikuttaa.

5. Sananlaskuja.

6. Ruohoista ja kukkasista.

Taitaako joku ajattelevainen ihminen ilman ihmettä, iloa ja nöyrää Jumalan kiitosta katsoa ruohoin ja kukkaisten paljoutta, hyödytystä ja kauneutta! Kaiken maan kansi kasvattaa niitä runsaasti ja niin moninaisia, että he laatuansa eli erinäisten sukuinsakin puolesta ovat monia tuhansia. Kaikkivaltias Herra on määrännyt heille erinäiset asuntosijat, joissa he menestyvät, toiset lämpimihin maihin, toiset kylmempihin, toiset vuorille, toiset laaksoihin, toiset soihin, toiset veden pohjassa kasvamaan, tahi avaran syvän meren päällä suuressa paljoudessa ajelemaan. Kaikki maa on täynnänsä Herran hyvyyttä. Ruohoin paljoudesta luontokappaleet tietävät valita ne, jotka heille ovat otollisimmat elatukseksi; mikä yhdelle on vahingollinen ja jonka hän jättää, sen toinen laatu korjaa ja se on hänelle hyväksi. Ei ole mitään turhaa ja kelvotointa; yksin sienet ja kuivat jäkälät ja puun naavat ovat väkevä ruoka muutamille eläimille. Sammal pidetään halpana, mutta sen juuressa kuitenkin kaikkinainen siemen kuivalla maalla pääsee juurtumaan; muutoin sen itu kuivettuisi.

Ruohot ovat elatukseksi ei ainoastaan kaikkinaisille eläimille maan päällä, vaan myös ihmisille. Ne antavat ruuan terveille, ja lääkityksen sairaille.

Mitä on nisu, mitä ruis, ohra, kaura, herneet muuta kuin ruohot, joiden siemenet ovat ihmisille paras ruoka? Mitä ovat moninaiset marjat ja monta muuta ruohon laatua muuta kuin ruoka ja virvoitus? Jos me kysymme lääkäreiltä, mistä he ottavat ne moninaiset voiteet, niin saamme tiedon, että parahimmat ja soveliaimmat ovat otetut ruohoista ja yrteistä: joska me ne oikein tuntisimme!

Muutamat ruohot ovat tarpeelliset vaatteiksi, niinkuin hamppu, pumpuli, pellava, jotka, koska ne ovat kuluneet, kelpaavat paperiksi, jonka hyödytys on sangen suuri, sillä sen kautta on myös Jumalan sana helpommasti uloslevitetty kaikkeen maailmaan: suuret ovat Herran työt ja sangen hyödylliset.

Niin antaa Jumala maan runsaasti kasvattaa ruohoja kesän pitkään, ja yksi laatu joutuu pikemmin, toinen myöhemmin, että uutista olisi elatukseksi ulottuvaisesti.

Kuta enämmin me tulemme tuntemaan ruohoin ja kukkaisten paljouden, ihmeellisen rakennuksen, hyödytyksen, kauneuden ja kuinka Jumala heidän siemenensä valmistaa, sitä enämmin ihme meidät voittaa, että pienimmätkin ruohot todistavat Jumalan viisautta, voimaa ja hyvyyttä. Salomonin kunnia ja koreus ei ollut näihin verrattava, sametti ja hienoin silkki on karkea teko sitä vastaan kuin Jumala on kukkaset kutonut ja kaunistanut. Niin myös heidän hajunsa on juuri suloinen, että se virvoittaa heikot ja pyörtyväiset, tekee myös koko ilman terveelliseksi ja suloiseksi. Mutta kenen tähden on Jumala heidät niin ihmeellisesti kaunistanut niin moninaisella kaunistuksella? Eipä eläimet kuitenkaan älyä heidän kauneuttansa, eipä he tiedä niistä muuta, kuin että he niitä syövät ja tallaavat. Eikö ne ole siis ihmisten tähden kaunistetut, eikö ne ole niin suloisiksi ja hyvänhajullisiksi luodut, että me ihmiset siitäkin herätetyksi tulisimme tuntemaan meidän luojamme hyvyyttä, joka meitä kaikella tavalla ilahuttaa? Koska me siis näitä näemme, niin on se ikäänkuin kukkaset vetäisivät meidän ajatuksemme puoleensa ja leppeästi sanoisivat meille: "katsokaat meidän päällemme, älkäät meitä ylenkatsoko; teidän Luojanne on meidät näin kaunistanut ilahuttamaan teidän silmiänne, antanut meille hyvän hajun teitä virvoittamaan, tehnyt meidät terveellisiksi, teiltä kipua poisottamaan; ja mikä ei meistä kelpaa teille ruuaksi, ne kelpaavat muille eläville, ja muut ovat teille palvelukseksi". Älkäämme siis olko tunnottomat, vaan iloitkaamme Jumalassa, joka meitä suuresti rakastaa ja ilahuttaa. Ajatelkaamme myös, kuinka Jumala on kaiken tämän maan kannen valmistanut yhdeksi suureksi pöydäksi, jolla hän joka päivä ravitsee lukemattomat sekä ihmiset että eläimet, suuret ja pienet. Kiittäkäämme häntä nöyrästi ja ottakaamme se opetus, jolla Herra Jesus meitä uskoon oikasee sanoen: "Jos Jumala näin vaatettaa pellon ruohon, joka tänäpänä seisoo, ja huomenna pätsiin heitetään, eikö hän paljon enämmin teidän sitä tee, te vähäuskoiset." Matth. 6.

7. Kultalan kylä hyvässä kunnossaan.

Kultalan kylä oli nyt oikea kultakylä. Siellä se seisoi satoisimpain kryytimaiden keskellä, ikäänkuin peitettynä hedelmäpuilta, piiritettynä niityiltä ja kultaisilta jyvämailta, juuri kuin Paradiisissa. Tiet peltoin välillä olivat siivotut ja sileät niinkuin polkutiet kryytimaissa, ja molemmin puolin maanteitä oli istutettu hedelmäpuita niin kauas kuin kylän alustaa oli.

Ja joka sinne tuli, ei luullut tulevansa johon-kuhun kylään, vaan komeaan markkinapaikkaan tahi pieneen kaupunkiin. Sillä huoneet olivat, jos ei juuri suuret, kuitenkin kaikki hyvin raketut ja hyvässä korjuussa ylähältä alas asti; akkunat olivat kirkkaat ja selkeät; ovet ja pielet aina pestyt ja maalatut, huoneet olivat melkein kaikki tiilikatoilla, sillä yhteisen kylänasetuksen kautta olkikatot olivat kielletyt valkean vaaran tähden. Koska uutta kattoa pantiin, niin se piti tiilillä katettaman. Monella katon harjalla myöskin nähtiin ukontulen-johdattaja; melkein joka akkunassa kukkia; taloin vieressä oli pieniä sievästi siivottuja kryytimaita ja niissä hyvästi hoidettuja mettiäis-pesiä.

Ihmiset jokaista kadulla tervehtivät ystävällisesti, ja sanoivat toisillensa sivuitse mennessä vilpittömiä leikkisanoja. Kyllä näkyikin heidän päältänsä, että he elivät suosiossa keskenänsä ja olivat oloonsa tyytyväiset. Eikä saattanutkaan olla muutoin. Myös arkipäivinäkin töissänsä kaikki olivat, ei koreissa, vaan puhtaissa ja sievissä vaatteissa; ei nähtykään likaisia ryysyjä. Nähtiin kyllä ruskeoita ja ahvettuneita kasvoja, mutta ei likaisia eikä siivoamattomia pörröpäitä; voimaa ja terveyttä loisti kaikkein silmistä. Muiden kyläin nuoret miehet kernaimmin katsovat Kultalan tyttöjä; sillä ne olivat ei ainoastaan varsin sievät ja näppärät, mutta myös talouden töihin tottuneet, taitavat ja säästäväiset. Moni rikas muun kylän talonpoika otti vaimoksensa tytön Kultalasta; jos ei sillä ollutkaan paljo rahaa, oli kuitenkin paljo hyviä avuja. Ja jos nuori mies Kultalasta aikoi naimisiin, sai hän valita maakunnan tyttäristä. Harvoin Kultalan mies sai vasikannahan, jos olikin tyttärellä enemmin tavaraa; sillä se tiettiin tulevan hyviin käsiin. Sekin varsin paljon kartutti kylän hyvää oloa ja voimaa.

Ett'ei Kultalassa nähty kerjäläisiä ja joutilaita, on tiettävä. Mutta ei edes nähty ulkonäöltäkään köyhiä ihmisiä. Sillä vaivaisten-huoneen asukkaillakin oli kyllänsä syödä ja juoda ja siivo puku. Joka meni pienimpäänkin, köyhimpään taloon, luuli tulevansa herrashuoneesen. Laattiat olivat puhtaat, penkit, tuolit, pöydät ilman liatta ja viatta, akkunat ja peilit aivan kirkkaat — lyhyesti sanottu, ei ollut niinkuin monen talonpojan likaisissa huoneissa muissa kylissä. Teki oikein mieli asua siellä näiden kunnon ihmisten kanssa.

Kesällä, sunnuntaipäivinä, kuin oli kaunis ilma, oli Kultalassa iloinen elämä. Siellä oli paljo ihmisiä kaupungista. Se suuri, uudesta rakettu kestikievaritalo, jonka — kukapas olisi uskonut? — yksi niistä kahdesta-neljättä köyhästä kullantekijäin-liittolaisesta oli perinnön kautta ja ostamalla omaksensa saanut, oli täynnä kaupunkilaisia, jotka nauttivat virvoituksia. Toiset tulivat tuttavain talonpoikain huoneisiin: istuivat siellä kryytimaissa, nauttien maitoa, hedelmiä, mettä tahi mitä oli muita kylän herkkuja; taikka istuivat viheriäisessä ruohossa leikiten ja iloiten; tahi puhtailla penkeillä huoneiden edessä varjossa, katsellen sivuitse edes ja taas kulkevia ihmisiä; elikkä he tulivat pihlajan tykö, kussa kylän nuorukaiset välistä tanssasivat toisten laulaessa tahi soittaessa. Ymmärrettävä on, että nämät kaupungin herrasväet eivät olleet kiittämättä ja kostamatta tätä iloa ja huvitusta, jota he Kultalassa nauttivat, ja kaikki vieraiden varaksi tehdyt rakennukset ja kaunistukset huoneissa ja kryytimaissa kyllä maksoivat vaivan ja kulutuksen. Myös talvellakin tuli usein vieraita reellä ajaen. Ja missä olikaan parempaa tahi hupaisempaa paikkaa?

Muiden kyläin asukkaat tätä näkivät ja kuulivat, ja olivat kummissaan, miksi heillä myöskin ei ollut niin. He jo luulivat täyteen toteen, että Kultalalaiset tunsivat taikoja. Mutta siihen sijaan että olisivat kuulustelleet, millaiset ne taijat olivat, jäivät he vaan istumaan vanhaan likaansa, ja elivät niinkuin ennenkin. He osoittivat vaan kateutta ja vainoa Kultalasta puhuessa, ja pilkaten sitä kutsuivat kullantekijäin kyläksi. Mutta tämä liikanimi ei ollut mikään likanimi.

Eivätkä siitä Kultalaiset paljon huolineet. Sillä mihin vaan tulivat, heitä kohdeltiin kunnialla ja hyvyydellä. He elivät tätä hyvää elämätänsä, ja olivat niin muodoin iloiset. Koko viikon työtä tehtyänsä he pitivät sunnuntain oikeana lepopäivänä. Krouviin he nyt eivät menneet. Olipa heillä kotonansa virvoittavia juomia. Mutta talvella nuorukaiset usein tanssasivat. Muutamat miehet ja pojat olivat kouluttajalta, Juhanalta, oppineet viulua soittamaan ja pilliä puhaltamaan. Ja olivatkin jo melkoiset mestarit. Usein nuoret laulua oppineet pojat ja tytöt lauloivat yhteisesti suuria, koreita veisuja, joita tuskin sai kuulla kaupungissakaan. Vanhat miehet ja vaimot kävivät perheineen illoilla toistensa tykönä, kussa heitä ravittiin talonpoikaisella ruualla, ja aika vietettiin iloisilla ja ystävällisillä puheilla. Juopuneista ihmisistä, tappeluista, riidoista, käräjäinkäynnistä tai muusta ylöllisyydestä tahi irstaisuudesta ei kuultu puhuttavankaan. Sillä sekä parempi olo että koulussa saatu parempi oppi oli heidät totuttanut kunniallisempaan ja siistimpään elämään, jota muutoin ei havaittu muissa kylissä. Jo ensi näöltä kaupungissa tunnettiin ja eroitettiin Kultalalaiset muista talonpojista. Heidän pukunsa oli yksinkertainen ja puhdas, ei liian pulska tahi kallis, heidän puheensa hiljainen ja siivo, heidän käytöksensä oli ilman ulkokultaisuutta, mutta tarkka, hyväsydäminen ja siisti.

Ei pidä kuitenkaan uskoa, että tämä siisti ja kiitettävä elämä tuli ainoastaan opetuksesta ja ihmisten paremmasta tilasta; kylän yhteiset asetukset myöskin paljon vaikuttivat. Sillä muutamat talonpojat, tultuansa rikkaammiksi, tahtoivat taas ruveta elämään ylöllisesti ja suunnattomasti. Muutamat tahtoivat tulla ylpeiksi, antoivat tyttärillensä ylimäärin pulskia vaatteita, pukivat itsensä kalliisiin verkoihin ikäänkuin kaupungi herrat, ja pyysivät kaikin muodoin elää suuresti. Toiset rupesivat taas kortteihin elikkä viinaklasiin krouvissa. Mutta tätä suuresti pahastuivat kaikki kunnon ihmiset, ja he sanoivat: "joko nyt taas ruvetaan sillä tavalla elämään, ja pitääkö taas ruveta kaikki menemään takaperin!" Ja oli yhteinen mielipaha ja närkästys niitä vastaan, jotka luopuivat yksinkertaisesta, kiitettävästä elämänlaadusta; ja vaadittiin, että kylän hallitusmiesten piti paremmin ja tarkemmin valvoa hyviä tapoja kylässä.

Tämä hallitusmiehille tehty soimaus ei ollenkaan tehnyt pahaa mieltä heille, mutta siihen sijaan heitä oikein ilahutti. Ja niin tuli toimeen yhteinen ankara kylänasetus; siinä oli kielletty kaikki kopeus ja ylöllisyys vaatteissa ja joka ijälle määrätty hänen pukunsa; kortin pelille ja kaikelle pelille rahasta ja rahanarvosta, juopumiselle, sadatuksille ja hävyttömille puheille, tappeluksille ja muulle vallattomuudelle määrättiin kova rangaistus ja sakko. Tästäpä tuli, ett'ei kukaan ylpeillyt eikä ylöllisiä noudatellut; että jos tulikin joskus kellenkään halu tehdä mitään ylöllistä, hävitöntä tahi väärää, häntä kuitenkin siitä peljätti ja esti häpeän ja rangaistuksen pelko.

Joka vuosi tämä asetus luettiin koko kansalle. Silloin piti vanhain ja nuorten, miesten, vaimoin ja lasten olla kuulemassa. Jos nähtiin tarpeelliseksi, niin tehtiin lisäyksiä. Ja koska se oli ylösluettu, kysyi aina ensimmäinen hallitusmies: "Tahdotteko noudattaa ja seurata tätä asetusta, joka on hyvän voimamme, sopumme ja kunniamme perustus?" — Ja kaikki, sekä vanhat että nuoret, vastasivat yksimielisesti korkialla ja selkeällä äänellä: Me tahdomme.

8. Arvoituksia.

Arvoitusten sanat. 1. Häkilä. 2. Loukku. 3. Reki, jolla on kaksi jalasta, kahdeksan kaplasta. 4. Savu pirtissä. 5. Kengät orrella, paulat riippuu, t. Kirkonkello ja lämsä. 6. Ukkonen. 7. Neula ja rihma.

9. Kuningas Eerikki IX:n valloitusretki Suomeen. Pyhä Henrikki.

Kuningas Eerikki IX eli Pyhä läksi, asetettuansa järjestykseen kristillisyyden asiat Pohjais-Ruotsissa ja ei kauan sen jäljestä kuin oli hallitukseen tullut, eli todenmukaisen laskun jälkeen v. 1157, Suomea käännyttämään. Suomalaiset olivatkin vähäistä ennen Suomen niemelle täydellisemmästi muuttaneet. Eerikillä oli sotajoukko myötänsä ynnä pappeja, ja näiden seassa Upsalan pispa Henrikki, jonka arvellaan häntä tähän retkeen kehoittaneenkin. Laivastolla tuli Eerikki meren yli, ja luullaan hänen nousseen maalle Turun seuduilla. Muutoin ovat tiedot tästä Suomelle niin tähdellisestä retkestä vaillinaiset. Kuningas Eerikin vanha elämäkertomus sanoo: "hänen Suomeen samonneen, joka sillä ajalla oli pakanainen ja teki Ruotsille suurta vahinkota: tarjonneen kansalle kristillistä uskoa ja rauhan tekemistä kanssansa: ja kuin eivät kumpaistakaan tahtoneet ottaa, hänen usein sotineen heitä vastaan ja heidät miekan terällä voittaneen, kostaen miehuullisesti kristittyin miesten verta, jota nämät kauan ja usein olivat vuodattaneet." Suomalaiset, jotka olivat varustamattomat, tulivat tappeluissa voitetuiksi. Kuningas Eerikki näyttää nyt valloittaneen erinomattain lounaisen perukan Suomen nientä, eli erittäin niin kutsuttuin Suomalaisten maan. Pohjaan ei taitanut tulla edemmäs nykyisen Porin kaupungin seutuja. On moni luullut hänen tällä kerralla Ruotsalaiset uudisasukkaat Uusmaahan muuttaneen, joka ei kuitenkaan näytä todenmukaiselta. Ahvenanmaa, joka jo varhemmin kuului Ruotsin vallan alle, oli kyllä vanhastaan Ruotsalaisilta asuttu, ja ehkä lienee heitä jo asunut ennestään muutamilla Eteläis-Suomenkin luodoilla ja paikoilla; mutta se varsinainen uudisasunto on nähtävästi tänne myöhemmin istutettu. Kuningas Eerikin sydämen mainitaan olleen niin hellän, että hän purahti itkuun, kuin oli Suomalaiset voittanut; ja kuin kysyttiin syytä tähän hänen itkuunsa, sanotaan hänen vastanneen: "minä olen iloinen ja ylistän suuresti Jumalata, että meille soi voiton; vaan sitä murehdin, että niin monta heidän sieluansa tänäpänä tuli kadotetuksi, jotka olisivat taitaneet saada ijankaikkisen elämän, jos kristillisen uskon olisivat tahtoneet ottaa vastaan." Sama Kuningas Eerikin elämäkertomus sanoo vielä lisäksi: "Eerikin kutsuneen etehensä jäljelle jääneen lyömättömän Suomalaisten kansan, asettaneen Pyhän Henrikin kristillisyyden ylläpitäjäksi maahan, säätäneen sinne pappeja sekä vahvistaneen kaikki muut asiat, jotka kristilliseen uskoon kuuluvat", — johonka kristillisen uskon vahvistamiseen, sen ajan laatua myöten, taisi kuulua linnan rakentaminen, joka perustettiin Aurajoen suulle ja oli Turun linna. Vasta saamme nähdä sen yläpuolella kaupunginkin syntyvän, jota vielä nyt ei ollut. Muutoin rakennettiin nyt arvattavasti kirkkojakin muutamille paikoille, ja monet syyt viittaavat sitä, että Nousiaisten kirkko nyt alussa tehtiin emäkirkoksi, josta pitäen kristillisyyden valo, ikänänsä kuin kaunis aamurusko, tulee vähitellen nousemaan Suomen kansalle.

Vielä samana kesänä purjehti Eerikki kuningas takaisin kotimaahansa, jättäen jäljellensä Suomeen Henrikki pispan pappein kanssa ja osan sotajoukosta, joka, päämiehinensä, arvattavasti jo oli asettunut Turun linnaan. Tämä Henrikki oli Englannista syntyisin ja neljäs pispa Upsalassa. Kuninkaan poikettua rupesi hän innolla voitettuja Suomalaisia uuteen uskoon käännyttämään. On vanha sanoma, tosiko tahi teeskelty, hänen pakanoita kastaneen Turun vierellä olevassa Kupittaan lähtehessä, jota sentähden Pyhän Henrikin lähteheksi kauan kutsuttiin. Näyttää kuin olisi Henrikki jo alusta alkaen ollut valmis henkensäkin tässä kristillisyyden työssänsä, jos niin vaadittaisiin, menettämään. Ja niinpä kävikin seuraavalla talvella. Tästä hänen martyyrikuolemasta on kaksi erityistä kertomata legendoissa säilytetty. Yksi sanoo hänen eräälle miehentappajalle kirkon rangaistuksen päättäneen ja tämän sentähden tappaneen hänen. Toinen taas, joka todenmukaisemmalta näyttää, kertoo asian seuraavalla tavalla. Henrikki matkoillansa tapasi Köyliön pitäjässä vaimoihmisen, joka siihen määrään oli pakanallisessa epäuskossansa kiinteä, ett'ei pitänyt mitään pispan opetuksista, eikä antanut ruokaa näljästyneelle jumalanmiehelle. Henrikki käski nyt tulkkinsa väkisin ottaa, mitä tarvittiin, ja jätti lähdettyänsä kaikista kolminkertaisen makson vaimolle. Heti pispan mentyä tuli tämän vaimon mies Lalli kotiinsa. Siitä vaimo kertomaan tästä vallattomuudesta, lisäten pispan vielä muutakin siveyttömyyttä tehneen. Siitä Lalli heti pispan jälkeen, saavutti hänen Köyliöjärvellä ja kysyi, minkätähden oli tämänlaista tehnyt. Pispa nosti lakkia ja tervehti; mutta samalla sivalsi häntä Lalli kirveellä päähän, niin että paikalle kuoli. Lalli otti nyt pispan hiipan, pani päähänsä, leikkasi häneltä peukalon, jossa oli kallis kultasormus, ja meni kotiinsa. Legenda sanoo vielä seuraavan, jota emme uskottavaksi tähän panekaan. Henrikki oli muka aavistanut kuolematansa ja edeltä lähettänyt seurassaan olevan pojan lähimmäisestä talosta noutamahan härkäparin, jota ei vielä oltu koskaan sahrain edessä käytetty. Näiden härkäin piti vetämän hänen ruumista, saada mennä miten ja minne tahtoivat, ja missä härjät seisahtivat, piti risti rakennettaman, joka oli Repoilan pellolla Nousiaisissa, mutta missä uupuivat ja paneusivat maata, siinä piti kirkko rakennettaman, ja se oli Nousiaisten kirkko, johonka myös pispa haudattiin. Nousiaisista saamme nähdä Henrikin luut vasta muutettavan Turkuun, josta ne myöhemmin Wenäjälle viedään. — Mutta kuin pispan surmaaja Lalli oli päässyt kotiinsa, niin tapahtui kummia, josta ei tainnut murhatyötänsä kiittää. Hiippaa kuin rupesi päästänsä ottamaan, niin ei se lähtenyt muuten kuin että päänahkakin ja tukka kiskottiin irti: samaten ei sormus lähtenyt kädestä muuten kuin sormen kanssa. Vanhanaikuisessa suomalaisessa runossa, jossa tätä pispan kuolemata kerrotaan, on luettava, erään paimenen kotiinsa tulleelta Lallilta kysyneen:

"Kusta Lalli lakin saanut,
Mies paha hyvän hytyrän,
Pispan hiipan hirtehinen?"

Mutta kuin Lalli lakkia päästänsä tavoitti, niin "hiukset himahtelivat", ja kuin sormuksen sormesta veti, niin "lihat ne liukahtelivat". Tämän Lallin kotipaikan luulevat muutamat olleen Köyliöllä, toiset taas Saaristen tilalla Mynämäen pitäjässä. Henrikki tehtiin kuolemansa jälkeen Pyhäksi; häneltä rukoiltiin paavinajan pimeydessä apua, erinomattain Suomessa, mutta Ruotsissakin; hänen pulskasti rakennetulle haudallensa Nousiaisissa tehtiin joukkovaelluksia; hänen kuviansa kunnioitettiin maaseurakunnissa; hänen muistoksensa pidettiin vuosittain juhlia, ja ylipään kehuttiin ja kunnioitettiin häntä Suomenmaan haltiaksi ja holhojaksi. Hän luetaan muutoin Suomen ensimmäiseksi pispaksi, vaikka hänellä tiettävästi ei ollutkaan muu mielessä, kuin panna Suomikin Upsalan hiippakuntansa alle. Suomen apostoliksi häntä pikemmin voisi vertaella, niinkuin hän olikin kristinopin ensimmäinen martyyri seurakunnassamme. Turun tuomiokapitulin sinetissä on vielä nähtävä hänen leikattu peukalo sormuksinensa kuvattuna, ja tuomiokirkkoa nimitettiin perustetuksi "autuaallisen Neitsy Maarian ja Pyhän Henrikki pispan ja martyyrin kunniaksi". Ylistaron kylässä, Kokemäen pitäjätä, näytetään vielä eräs vanha huone, jossa Pyhän Henrikin olisi muka pitänyt saarnanneen vähäistä ennen martyyrikuolematansa.

10. Peurasta (Porosta).

Tämä Lapin ja Suomen pohjais-puolella oleva haarasarvinen eläin, jonka lihaa mieluisesti syödään, jonka nahasta Lappalaiset tekevät itsellensä vaatteita ja turkkeja, ja jota he pitävät hevosenansa, kutsutaan, kuin se on kesu, poroksi eli aljuporoksi, mutta villinä peuraksi eli petraksi; tätä eroitusta ei oteta kuitenkaan aina vaariin, mutta molempia nimiä sanotaan vuorottaisin. Naarasporon nimi on vaadin taikka vaaja. Uros- (eli koiras-) poron nimi on hirvas sekä myös härkä. Muutoin niillä on eri nimet ikänsä jälkeen: vasa eli vasikka on yhdenvuotinen poro, vuonilo kahdenvuotinen vaadin, urakka kahdenvuotinen uros, vuossa kolmenvuotinen uros; kolmenvuotinen vaadin kutsutaan paljaastaan vaatimeksi; kuntus-härkä ja kuntus-vaadin ovat neljän vuotiset porot ja kelpaavat jo silloin ahkion eteen; kosotus, maakkana, nimiloppu eli aika härkä on viidenvuotinen ja sitä vanhempi uros. Vaatimen nimi, joka ei vielä ole poikinut, on stainakka, ja mahovaatimen ruuno.

Peura (eli poro) kuuluu imettäväin eläväin luokkakuntaan ja on 2-sorkkaisten pääsukua. Sen pituus on kahden kyynärän paikoilla ja korkeus liki puolentoista; kuitenkin ovat villit eli peurat suuremmat kesuja, ja metsissä asuvat suuremmat kuin tuntureissa elävät. Pää on joksikin pitkä; kuono on paksu- ja lyhytkarvainen; silmät suuret ja ikäänkuin ulos pullistuneet; korvat pitkät ja munanmuotoiset; kaviot eli sorkat suuret ja leveät. Koko ruumis on peitetty tihiöillä karvoilla, jotka kaulalla ja häppäillä ovat pitemmät ja valkoiset. Häntä on yli- ja alapuolelta valkoinen; niin myös reidet takapuolelta ja jalat yli sorkan. Kuonon ylipuoli ja silmäin ympäristöt ovat mustat; selkä ja maha mustanruskeat. Muutoin muuttavat he karvansa vuoden jälkeen, niin että ovat kesällä mustemmat ja talvella valkoisemmat eli harmaammat. Muutamissa paikoissa, niinkuin Jokmok-nimisessä pitäjässä Lapinmaalla, kuuluu olevan varsin valkoisia peuroja, jotka semmoisina pysyvät sekä kesällä että talvella.

Sarvet ovat monihaaraiset, mutta vaatimen sarvet ovat vähän pienemmät. Ne kaksi haaraa, jotka menevät silmäin ylitse, kutsutaan silmän-kaihtimiksi, mutta hakataan enimmiten pois, sentähden että ne ovat esteenä poron syödessä eli jäkälöitä jyrsiessä. He pudottavat vuosittain sarvensa, vaikka ei samalla aikaa; uroot syksyllä ja vaatimet keväillä, koska ovat poikineet. Vaatimella on neljä udarta. Peuran kulkeissa eli juostessa kuuluu ääni juuri niinkuin päreitä taitetaan, jonka sanotaan tulevan siitä, että sivulla olevat pienet sorkat lyövät itse sorkkaa eli kaviota vastaan.

Näitä eläimiä ei löydy enää kuin Europan, Aasian ja Amerikan pohjaisimmilla puolilla; mutta ennen maailmassa on niitä löytynyt Saksankin maalla. Niin kirjoittaa se kuuluisa Roomin sotasankari Julius Caesar, joka eli vähän ennen Kristuksen syntymää, että Saksalaiset tekivät itsellensä vaatteita peuran nahoista. Niin myös on 14:ssä vuosisadassa löytynyt peuroja Ranskanmaan ja Hispanian välillä olevain Pyreneanvuorten tienoissa. Ei ole sentähden ihmeteltävä, jos niitä olisi Ruotsin eteläisissäkin maissa ollut, jota on siitä arvattu, että siellä on muutamissa paikoissa löydetty peuran sarvia.

Peurat eli villit porot ovat mielellänsä enimmiten suurissa joukoissa. Usein niitä tavataan sata ja enemmänkin yhdessä. Kesuja eli aljuporoja on Lappalaisilla suurissa laumoissa. Ne ovat heidän rikkautensa, joka määrätään lauman suuruuden jälkeen. Niitä Lappalaisia tavataan, joilla on tuhat poroa; mutta tavallinen omaisuus on kaksi ja kolme sataa. Porot pidetään ulkona joka vuodenaikana, eivätkä tule milloinkaan sisälle huoneisiin. Kesäisenä aikana niinkuin myös keväillä ja syksyllä muutamat palkivat (eli hakevat elatuksensa) lumivuorten välissä tuntureissa ja talvella metsämaissa; niitä kutsutaan tunturiporoiksi ja ne ovat pienimmät kaikista poroista. Niitä taas, jotka aina palkivat metsämaissa, kutsutaan metsäporoiksi, ja ne ovat pienemmät peuroja, mutta suuremmat tunturiporoja. Näiden eläinten ruoka on kesällä ruohoja, lehtiä, marjoja, sieniä ja senkaltaista, mutta talvella peuranjäkälöitä, joita ne vainunsa kautta tuntevat olevan lumen alla. Koska naavikko (eli jäkälämaa) on niin syöty, ett'ei siellä enää ole luppoja (eli jäkälöitä), niin Lappalainen hakee poroillensa toisen palkimen.[1] Eikä hän talvis-aikana tarvitse muuta kuin vaan seurata porojansa: johonka ne pysähtyvät ja rupeavat kaivamaan lumeen, siihen hän saapi tehdä kotansa (majansa), sillä siinä on poroille jäkälöitä. Lappalaisilla on koiria, jotka pitävät karjan koossa. Jos porot rupeavat erkaumaan paljon toisistansa, niin koirat juoksevat haukkuen ympäri ja ajavat ne taas yhteen.

Juhannuksen aikana ruvetaan vaatimia lypsämään, ja sitä kestää aina Lokakuuhun asti. Heinäkuussa, joka paras maidon aika on, lypsää kohtuullinen vaadin neljänneksen kannua vuorokaudessa. Poron maito on voimallisempi kuin lehmän. Siihen sekoitetaan paljo vettä, jota ilman se on kovin väkevä syödä. Siitä maidosta, jota ei tuoreena nautita, tehdään juustoa ja myös voitakin, mutta varsin harvoin. — Joulun aikana ovat porot lihavimmat teurastettaa.

Lappalainen saa elatuksensa poron lihasta ja maidosta; sen nahasta tekee hän vuoteensa ja vaatteensa; suonista lankaa, jolla hän ompelee vaatteensa; luista saapi hän lusikoita. Kesällä porot kantavat kuormia, mutta talvella ne pannaan vetämään ahkiota eli pulkkaa (joka on Lappalaisen veneenmuotoinen reki). Ajaminen ahkiossa on varsin hupainen, ja poro juoksee nopiasti; mutta siihen pitää olla tottunut. Välistä tapahtuu, että poro juostessansa suuttuu, kääntyy ympäri ja rupeaa etujaloillansa pieksämään sitä, joka istuu ahkiossa; hänellä ei ole silloin muuta neuvoa kuin kaataa ahkio kumoon ja nakkauta sen alle. Poro pieksää vähän aikaa ahkion pohjaa, siksi että leppyy, ja rupeaa sitten taas juoksemaan.

Peurain kokousaika on lopulla Syyskuuta eli Mikkelin aikana. Villit eli peurat kokoutuvat silloin suuriin joukkoihin. Uroot tappelevat niinkuin koirat ja puskevat toisiansa; välisti tapahtuu, että kaksi peuraa sarvillansa niin takertuu toinen toiseensa, ett'eivät enää pääse erillensä, mutta heidän täytyy siihen paikkaan kuolla nälkään. Vaatimet poikivat Toukokuussa paljaalle maalle tahi lumelle, yhden, varsin harvoin kaksi vasikkaa. Vasikka, joka on pieni ja hoikkasäärinen, voipi jo muutamaan päivän perästä seurata emäänsä, joka hellästi hoitaa sitä ja, jos se on kadonnut, hakee sitä surkeasti röhkyen. Peuroja pyytäessänsä eli ampuessansa kuuluvat Lappalaiset Norjan puolella ottavan koiran kanssansa, joka hakee ylös peuran jäljen ja seuraa niitä. Havaittuaan olevansa liki sitä paikkaa, jossa peura makaa, sitoo Lappalainen kiinni koiran kuonon, ett'ei se hauku. Jos hän ei ole kuolijaksi ampunut, mutta vaan haavoittanut peuraa, että se vielä saattaa juosta pakoon, päästää hän koiran irti sitä ajamaan. Enimmiten kuuluu peura siiloin kääntyvän ympäri puskeaksensa koiraa, ja sillä aikaa ennättää Lappalainen uudestaan laahata pyssynsä. — Koska semmoinen hanki on, että se kantaa suksimiehen, vaan ei peuraa, ajaa Lappalainen sitä hiihtäen, ja tappaa sen taikka pyssyllä tahi keihäällä. Peuroja pyydetään myös ansoilla, ja ne tulevat pian kesuiksi.

Porojen sanotaan elävän 16 ja vielä 21:kin vuoden vanhoiksi. Peurat taitavat elää vielä vanhemmiksi.

Lopuksi on mieleni tähän panna, mitä 1776 vuoden ruotsinkielisissä Turun aviiseissa on kirjoitettu Poronkorjuusta Paltamon pitäjässä.

"Kiannon kylässä, joka Paltamon kylistä on likinnä Kuusamota, on talonpojilla poroja. Ensi sulalla päästetään porot metsään poikimaan. Porot erkauvat toisistaan ja elättävät itsensä koko kesän ruohoilla, kortteilla, petäjän ja kuusen haoilla ja olletikin haavan lehdillä. Peuran-jäkälöistä eivät ne sillä aikaa huoli. Syksyllä kokouvat ne taas suuriin joukkoihin; enimmiten semmoisissa paikoissa, joissa ovat talvella harjauneet saamaan jäkälöitä. Kuitenkaan ei se aina tapahdu, mutta talonpojat saavat välistä pari viikkoa ja kauemminkin aikaa hakea peurojansa.

"Syksyllä, ensi lumella, pyydetään porot taas, sillä lailla että otetaan kiinni yksi poro, joka on kaikista kesuin, ja sen kaulaan ripustetaan kello. Tämä kellokas talutetaan aidattuun paikkaan, jota kutsutaan poronpelloksi, ja johonka kaikki muut porot seuraavat. Siellä saadaan ne ilman suuretta työttä kiinni.

"Talvella elätetään porot tutuilla paikoilla, joissa kasvaa jäkälöitä. Vanhin ja kesuin poro sidotaan, kello kaulassa, vissiin paikkaan metsässä, jossa on jäkälöitä, ja kaikki muut porot pysyvät likellä sen ympärillä; kuin kellokas sieltä talutetaan, seuraavat muut jäljestä.

"Taitavat ja toimelliset maanmiehet kokoavat myös jo syksyllä, paljaalta maalta, jäkälöitä pieniin läjiin ja rukoihin, jotka talvella viedään kotiin, poroille elannoksi, koska sattuu olemaan paljo ajoja, ett'ei niitä saata päästää metsään. Muutamat Iiläiset ja Kemiläiset kuuluvat myös kokoavan näitä jäkälöitä ruuaksi karjallensa, joka niistä voipi varsin hyvin. Ennenkuin niitä annetaan karjalle syödä, pannaan ne ensin suuriin ammeisiin, joihin kaadetaan kuumaa vettä päälle, ja annetaan sitten hauteena eläimille, jotka niitä kuuluvat mieluisasti syövän.

"Kolmen vuoden vanhoina ruvetaan poroja harjoittamaan ahkion eteen. Talvella pidetään niitä olletikin vetämään lumessa. Niillä ajaa talonpoika heinänsä kotiin ja viljansa huuhtamailta; niillä tekee hän käräjä- ja muut matkansa. Joka talossa, jolla on poroja, taidetaan syksyllä teurastaa 8, 10 ja vielä 14:kin kappaletta; hyvästä härkäporosta taidetaan saada 8 leiviskää lihaa ja 2 leiviskää talia."

11. Sananlaskuja.

12. Metsän jumalat ja haltiat muinaisilla Suomalaisilla.

Kaikista jumalallisista olennoista metsän haltiat olivat esivanhempiemme mielestä armahimmat. Luonnollinen olikin siihen syy. Kansa, joka pääasiallisesti metsästyksestä sai elatuksensa, tietysti enimmin tarvitsi siinä piirissä hallitsevain haltiain apua. Ukko, yläilmoissa jyrisijä, saattoi tosin näyttää mahtavammalle, hirmuttavaisemmalle. Mutta metsän lempeät antiluojat, jotka jokapäiväisen ravinnon soivat, pysyivät kuitenkin mieluisempana.

Salojen ylinnä hallitsijana oli Tapio, kummun ukko, metsän eli korven kultainen kuningas, salon herra, maan isäntä. Hän oli jo vanha halliparta mies; havuhattu oli hänellä päässä; naavaturkki yllä. Korkean hattunsa tähden sai hän itsekin joskus nimen Hippa. Kuippana oli taas toinen nimi, joka osoitti, että hän oli pitkä varreltaan niinkuin hongat hänen kankaillansa. Tarkka oli hän kaikissa toimissansa; tarkkuus olikin välttämätön omaisuus sille, jolla aina oli tekemistä metsän kesyttömäin karjain kanssa. Hänen rinnallansa rehotti puolisonsa Mielikki (välistä myös Mimerkki ja Simanter) metsän mieluisa emäntä, viidan eukko, suon emäntä. Hän oli puhdas, kaunismuotoinen vaimo, siniviitassa, punasukissa. Mielenlaatunsa oli hyvin lempeä ja antelias, josta syystä häntä mainittiinkin armaaksi antimuoriksi, mieluisaksi, ehtoisaksi emännäksi. Samaten oli hänkin ylen tarkka ja taitava.

Monimutkaisissa toimissansa tarvitsivat nämät metsän haltiat paljon apulaisia, josta syystä Tapiolan väki oli sangen lukuisa. Siellä oli Nyyrikki, Tapion poika, mies puhdas eli kaunis, siniviitassa, punainen kypärä päässä. Siellä oli Tapion tyttäret. Yksi oli Hillervo eli Tellervo, metsän tyttö tylleröinen, keltatukkainen, korea, jolla oli utupaita, hienot helmat. Toinen oli Tuulikki, mielineiti; kolmas pieni Tuometar. Paitsi sitä oli metsän emännän palveluksessa sadoittain piikoja, tuhansittain käskynkuulijoita. Heitä sanottiin tavallisesti kaikkia Metsän tytöiksi tai Sinipiioiksi; jälkimäisen nimen olivat saaneet pukunsa tähden. Jokaisella puulajilla oli yksi näitä piikoja haltiana. Siellä oli Hongatar, hyvä emäntä, Katajatar, kaunis neiti, Pihlajatar, piika pieni, Lemmes, leppien hoitaja. Mutta tuomi, tuttu muista puista, armain kaikista kasveista, oli saanut haltiakseen yhden Tapion omista tyttäristä. Samaten näkyy eri elävälajeiilakin olleen eri haltiansa. Käreitär esim. oli kettujen emona. Hongatar oli ollut karhun imettäjänä ja itse metsän emäntä tuudittajana. Oravaa, jonka hienot nahkaset rahoina kulki, hoiti Tapion oma poika Nyyrikki, ja Tapion tytär Hillervo piti huolta kalliista sankosta. Paitsi yllä nimettyjä sinipiikoja oli vielä yksi nimetöin. Mutta vaikka nimetöinnä, oli tämä kuitenkin suurimmassa kunniassa, sillä hän oli hyvin vireä toimissaan. Useammin kuin ketään muuta hänen hänen sisaruksistaan rukoeltiin siis avuksi tätä metsän piikaa pikkaraista, simasuuta, simapillin puhujaa.

Asuntonsa oli Tapiolaisilla suurten soiden takana, Pohjan perillä, jylhimmän, korven keskellä. Siellä kuumoitti Tapio- eli Tuomivaaran eli Lumimäen etelärinteellä, keskeltä varvikkoa, Metsolan eli Tapiolan talo, muilla nimillä myös Havulinnaksi, Lumilinnaksi, Sarvilinnaksi sanottu. Linnaa seisoi koko kolme vierekkäin: yksi puinen, toinen luinen, kolmas kivinen linna. Näissä asuskeli Tapio väkinensä, aarteinensa. Hänen avarassa aitassaan, jonka kulta-avaimet aina riippuivat renkaassa itse emännän vyöllä, seisoi kultaisen kunnaan keskellä, mättään päällä, metinen amme, hapata hihitellen. Toisten taruin mukaan oli taas siinä kannellinen arkku eli lipas, täynnä simaa eli mettä, Tapiolan makeata olutta. Siitäpä olikin Mielikki liikanimensä Simanter saanut, kuin hänellä oli siman lähde hallussaan. Tapiolan suurinna rikkautena oli kuitenkin hänen karjansa, metsän moninaiset elävät ja linnut.

Kaikkinapa aikoina ja kaikille pyytäjille ei metsän viljaa suotukaan. Välistä nukkui metsän emäntä kaiken päivää, eikä viitsinytkään nousta aittaansa avaamaan. Taikka jos istuikin valvehella, niin istui hän kaiken väkensä kanssa arkipaidoissa, ryvenneissä ryysyissä, kaskivirsut jaloissa. Muotonsakin oli musta, pesemätöin, koko katsanto kamala. Sillä ne näyttivät tulijalle, ett'ei hän ollut heille suotu vieras.

Toista aivan oli, kuin metsään astui tarkka joutsen jännittäjä, rivakka suksimies, joka osasi hiihtää salon impien iloksi, metsän emännän mieliksi. Vielä enemmän tervetullut oli hän jos paitsi sitä myös taisi laulaa mahtavat loihtulaulut ja hyvillä antimilla taivuttaa puoleensa metsän haltiain mielet. Metsän piika pikkarainen silloin kohta alkoi soittaa simapilliään, kunne sai metsän emännän herätetyksi unesta. Tämä nousi kiireesti ja puki päälleen parahat pyhäpukunsa, oikein antipaidat, onnihameet. Käsiinsä hän pani kultakääreet, sormiinsa kultasormukset, päähänsä kultapätineet, korviinsa kultarenkaat, kaulaansa heleät helmet. Samaten muu Tapion väki kaikki kullassa kuhisi, hopeassa hohti. Jopa metsäkin pyhävaatteisiin puettiin: haavat haljakkoihin, lepät lempihameisiin, hongat hopeavöihin, koivut kultakukkasiin; kuiviin kantoihinkin ripustettiin kultakalkkaroita. Koko metsään levisi samassa makein siman haju. Tapion väki näytti itsensä tällä lailla ensin, istuen komeimmassa linnassaan, joka oli kivestä, kultaisilla ovilla varustettu ja kuusi kultaista ikkunaa joka kulmanteella. Sitten he riensivät aukaisemaan aittansa ja laskivat viljan ulos metsämiehen saaliiksi.

Eikä pysähtynyt Metsolan mieluisain haltiain apu siihenkään, että he päästivät karjansa ulos ampujan pyydettäväksi. He myös auttoivat häntä sitä saavuttaessa. Nyyrikki veisti pilkut puihin, rakensi rastit vaarojen kukkuloille, niin että metsämies osasi juuri sille paikalle, missä saalista runsaimmalta löytyi. Tuulikki, Tapion tytär, ajoi viljan ulos piiloista aukeille ahoille. Kuin vilja oli laiska juoksussansa, hän joudutti sitä koivuisella vitsallaan. Fanipa hän myös kämmenensä molemmin puolin aidaksi, ett'ei elävät uralta poikkeisi. Jospa he kuitenkin läksivät syrjään, Tuulikki kaappasi ne korvista tai sarvista kiinni ja talutti takaisin. Haot kaikki sysäsi hän pois tieltä, katkaisi vastaan sattuvat puut ja kaatoi aidat, ett'ei mikään olisi kululle esteenä. Niin-ikään hän laittoi sillat ja portaat vesien, soitten yli, vieläpä veteli kosken kuohuistakin läpi. Tällä tavoin toi hän viljan aivan pyytäjän saapuville. Toisin kerroin taas, kuin metsän elävät kovin arkoja olivat, Tellervo, Tapion toinen tytär, ynnä Mielikki, metsän emäntä, itsekin tulivat kytkemään ne kiinni, ett'ei pääsisi metsämiehen likeltä pakenemaan.

Kesäajoin nähtiin saloilla paitsi Tapiolan karjoja myös ihmisten kesyt karjat. Navetoissa olivat ne, niinkuin jo tiedämme, yksistään Ukon suojan alla. Ulkonakin hän ilman impien ja lähdeneitojen avulla piti huolta heistä. Mutta enimmiten oli tämä hoito kuitenkin metsän varsinaisten haltiain, Tapion väen, toimena. Mielikki, laveakämmen karjan eukko, laittoi pisimmät piikansa, parahat palkkalaisensa, Hongattaren ja Katajattaren, ynnä myös tyttärensä Tellervon sekä Tuomettaren karjalle paimeniksi. Tellervo suki lehmät sileiksi, ja saattoi ne illalla takaisin taloon, maitolampi lautasilla. Nyyrikki latoi petäjät latvoinensa, pisti pitkät kuuset portaiksi veteliin paikkoihin, ett'ei karja niihin uppoutuisi. Jospa ei karja itsestään kotihin mennyt, Pihlajatar ja Katajatar katkoivat koivuvitsat ja ajoivat sen odottelevan emännän luokse. Itse Tapio ukko, sillä aikaa kuin lehmät saloa samoelivat, pani koirillensa (karhuille ja susille) sieraimiin sienet, ett'ei heille tuntuisi karjan haisu. Samaten sitoi hän heiltä silmät umpeen, kääri korvat, ett'eivät mitään näkisi eikä kuulisi, mistä paha himo voi nousta. Jospa he kuitenkin olivat karjasta tiedon saaneet, hän vei ne kokonaan pois, kätki koloihin, kytki kiinni hopeisilla hihnoilla ja sitoi kuonot vaskisilla tai rautaisilla turpasuitsilla.

Näin kertovat vanhat runot Tapion väestä. Toiset tarut ja pakanuuden ajasta vielä säilyneet taikatemput mainitsevat sitä vastaan karjan ja myös peltojen haltiaksi Kekrin eli Köyrin. Oliko tämä Kekri sama kuin Tapio, vai lieneekö se, niinkuin luultavammalle näyttää, itse taivaan Ukon liikanimiä, sitä ei nykyänsä vielä voi varmaan päättää.

13. Hämähäkki.

Lahden kartanossa kävi kerran kesällä vanha kersantti, joka oli kaukaista sukua herralle taikka rouvalle, en muista oikein, kummalle. Hän viipyi siinä silloin useampia viikkoja heinäajasta syyspuoleen, ja tuli koko kartanon väelle hyvin merkilliseksi sen kautta, että hän aina useampia päiviä ennen sanoi seuraavan ilmanlaadun. Minä olin siinä luulossa, hänen viisautensa tulevan siitä herran kammarin seinällä riippuvasta klasisesta ilmapuntarista, jonka luonnon ja ilmoitukset hän muka tajuaisi paremmin kuin herra itse; mutta niin se ei kuitenkaan ollut. Kuin minä muutamana pyhäiltana rohkenin kysyä häntä siitä, vastasi hän: "minulla ei ole parempaa ilmapuntaria, eikä tarkempaa säiden ennustajaa kuin yksi hämähäkki tuolla pihan puolella nurkalla; jos tahdot tulla kanssani, niin minä siitä paikalla sanon, minkälainen ilma meille näinä ensi päivinä on tuleva."

Me menimme, ja hän osoitti minulle tavallisen hämähäkin, keskinkertaista suuruutta. "Näetkö tuota", sanoi kersantti, "kuinka se nyt asuu pesänsä suulla, juurikuin sisälle menemässä? Kuin se sillä tavoin on, niin on siitä vissi merkki, että päivän, kahden, päästä tulee sade, niinkuin meillä nytkin on huomenna sade, koska hämähäkki on juuri pesänsä suulla; jos hän olisi vähän ulompana, niin sade tulisi vasta ylihuomenna, ja hänen vieläkin ulompana ollessaan, mutta kuitenkin pesään päin, ikäskuin yrittämäisillään sinne lähteä, emme taitaisi vielä ylihuomennakaan, vaan vasta keskiviikkona, sadetta odottaa. Jos nyt tahdot silmällä pitää hämähäkkiä, niin näet, kuinka hän huomenna juuri ennen sateen tuloa vetäypi sisään pesäänsä. Jos hän ei kuitenkaan menisi kokonansa sisään, vaan peräpuoli jäisi ulkopuolelle, niin sateista ilmaa ei tulisi kestämään päälle kahden taikka kolmen päivän, mutta jos hän menee aivan näkymättömiin, niin kehnot, sateiset ilmat eivät mene niin pian ohitse, ja jos hän sisään mentyänsä vielä päälle päätteeksi kokoaa eli kutoo pesänsä suun kiinni, niin tiettävästi seuraa myrskyiset ja syksyisellä ajalla kylmät ilmat, mutta talvella lunta ja pakkaista.

"Kuin sitte sateisenakin aikana käyt hämähäkkiä toisinaan katsomassa, niin näet, että hän hyvän ilman edellä tulee etumaisilla jaloillansa pesänsä suulle, ja mitä paremmaksi ilma tulee, sitä ulommaksi siirtää hän jalkojansa, kunnes itsekin, ilman oikein hyväksi tullessa, puolella ruumiillansa seisoo ulkopuolella. Kuin hämähäkki on ulkona verkkojansa kutomassa taikka korjaamassa, niin voipi vaikka kuinka suuren veikan panna, että ilma monta päivää sen jälkeen on kaunis ja selkeä.

"Ulkoilmassa ovat hämähäkit talvisella ajalla, kuin muutkin itikat, tainnuksissa, mutta huoneen lämpimässä elävät he samoin kuin kesälläkin, paitsi että he kutistuvat ja kurttuvat, kuin heillä silloin ei ole ruokaa. Useampia kuukausia elävät he syömättäkin, niinkuin senkin olen nähnyt ja tiedän perin vissiksi sanoa, sillä kerran panin syksyllä Lokakuussa suuren hämähäkin klasiin, ja pidin sitä siellä, rievulla klasin suun sidottuani, aina toiseen keväimeen asti ilman ruuatta. Se kyllä hoikkeni ja kouristui kokoon talvella, eikä kutonut sillä ajalla, mutta keväällä eli se kuin ennenkin.

"Jos nyt tästä opit tähdelle panemaan hämähäkin eloa ja toimituksia, niin sen parempaa ilmaklasia et kaipaa, sillä hämähäkki on paljon tarkempi sään ja ilman tietäjä kuin kaikki ilmaklasit ovatkaan, ja olisi jo ainoastansa senkin vuoksi hyödyllinen luomus, vaikka sen elämällä luonnon järjestyksessä kyllä, lienee joku muukin mahtavampi tarkoitus, jota emme vielä ole käsittämään tulleet, sillä hämähäkkikin on Jumalan luoma, ja kaikki kappaleet, mitkä Jumala tehnyt on, ovat sangen hyvät.

"Nyt tulee minun vielä lisätä, ett'ei ilmanlaadun ennustaminen hämähäkin toimituksista ole minun ilmi saamani ja keksimäni, vaan että se oli eräs suuri sotaherra, nimeltänsä Qvatremère Disjonval, joka sen tuli ensiksi hoksaamaan. Hän oli vuonna 1787 Hollantiin vankeuteen joutunut, ja 7 vuotta ikävissään Utrechtin linnassa viettäen kokenut aikaansa huvittaa hämähäkkien elon ja toimitusten tarkkaamalla; ja siitä, mitä hän oli tullut heistä oppimaan, taisi hän vuonna 1795 muutamia viikkoja edeltäpäin sanoa veden tavattoman laskeumisen Reini-joessa. Vuonna 1793 Helmikuun 4:nä päivänä, koska kaikki Hollannin maalla jo luulivat talven loppuneen, varsinkin kuin päivät olivat erinomattain kauniit ja lämpimät, ennusti Disjonval suurta ilmanmuutosta, sillä hän havaitsi 3 hämähäkinverkkoa päälletysten, joista ei ollut päivällä ennen alkuakaan ollut, ja 5 päivää myöhemmin rupesikin vettä kanavissa riittelemään, kunnes saman kuun 13:nä päivänä kaikki maavedet olivat umpijäässä ja talvi kovimmallaan.

"Vielä suuremman merkillisyyden saivat hänen hämähäkeistä ottamat ennustuksensa sodan aikana talvella vuotten 1794 ja 1795 välillä, jolloin hän niiden kautta saattoi maanmiehensä Ranskalaiset koko Hollannin maan valloittamaan, jolla keinoin myös itse pääsi vankeudestansa vapaaksi. Syksyllä edellämainittuna vuotena tiesi hän ennustaa, niin kylmän talven tulevan, että kaikkein jokein ja kanavain jäitä pitäisi taidettaman hevosilla kulkea, joka Hollannissa ylen harvoin tapahtuu. Eikä se nytkään Joulukuun alulla siltä näyttänyt, kuin olisi hänen ennustuksensa toteutunut, jonka tähden Ranskalaiset jo rupesivat rauhantekoa Hollantilaisten kanssa tuumaamaan. Ennenkuin siitä tuli mitään valmista, sai Disjonval salaa laitetuksi sanan Ranskalaisille, että hämähäkit kerkeämättä ja erinomattain uutterasti kutoivat verkkojansa monin kerroin, jonka tähden ei suinkaan tarvitsisi odottaa päälle kahden viikon, ennenkuin kova pakkanen olisi käsissä. Ranskalaiset uskoivatkin hänen ennustuksensa, luopuivat rauhanteosta, ja jo ennen Joulukuun loppua tuli niin kova pakkanen, että he 29:nä päivänä taisivat Waalijoen yli hevosilla ajaa. Mutta kuin pari viikkoa jälkeenpäin vesi jokiloissa alkoi kohota ja tulla samaskaiseksi, luultiin ilman jälleen lauhtuvan ja Ranskalaisia hätyyttävän, jos eivät sitä ennen rientäisi maasta pois. Sentähden lähetti Disjonval jälleen uuden sanan heille, pakkasen ennen kolmea vuorokautta vielä kovemmaksi tulevan, ja siinäkin hämähäkit eivät pettäneet häntä. Kolmannella päivällä tuli kylmä tuuli ja päivällä jälkeen semmoinen pakkanen, että Ranskalaiset kulkivat jäätä myöten yli Reini-joen Utrechtiin ja vapauttivat Disjonvalin samassa kuin valloittivat linnankin. Viisi päivää myöhemmin tuli ilma taas niin lauhaksi eli leudoksi, että ranskalaisia kenraaleja rupesi peloittamaan, mitenkä saisivat sata tuhatta sotamiestänsä säilytetyksi Hollannin maassa, sillä heille ei ollut vielä ennättänyt täyttä ampuvärkkiä tulla. Mutta silloinkin tiesi Disjonval heitä hämähäkeistänsä lohduttaa ja rohkaista uuden pakkasen sanomalla, joka ei kauan viipynytkään tulemasta, ja jota seurasi koko Hollannin maan valloittaminen ja sen joutuminen Ranskalaisten käsiin. Tästä kertomuksestani huokeasti ymmärtänet senkin, kuinka pienillä seikoilla usein on suuri vaikutus: jos Disjonval ei olisi vangiksi joutunut, niin arvattavasti hän ei olisi oppinut hämähäkeistä tulevan ilman laatua tietämään, ja ilman sitä tiedotta, jonka hän lähetti Ranskalaisille, olisi sota jo ensi alussansa rauhanteolla päättynyt, ja Hollanti jäänyt valloittamatta.

"Jos muuten mielesi tekee ruveta hämähäkkejä ilmanennustajina pitämään, niin on parasta, että itse pitemmän ajan otat vaarin heidän olostansa ja toimituksistansa kuin myöskin tulevasta ilmanlaadusta; ainoastansa sillä tavoin totut sukkelasti seuraavan ilman heistä tietämään; niin kaiketi itse olen tottunut."

14. Arvoituksia.

Arvoitusten sanat. 1. Virta rantoinensa. 2. Heinäsuova eli Pieles ja korret. 3. Silmät päässä. 4. Hara, Karhi, t. Äjes. 5. Sika. 6. Kaalimaa, t. Naurismaa, t. Potaattimaa. 7. Kynttilä ja valkea päässä.

15. Piispa Maunu Tavast.

Kolmentoista virstan päässä Turusta on peninkulmaa pitkä ja puolta leveä saari, nimeltä Kuusisto. Sen itäkulmalla on kumpuinen niemi, joka muinoin oli luotona, ja kummulla näkyy kaksi seinänrauniota pystyssä ynnä suuri joukko lohkareita hajallansa maassa. Nämät seinät ja lohkareet ovat ainoat jäännökset Suomen katoolisten piispain mainiosta Kuusiston linnasta, jossa he muinoin istuivat mahtavana ja loistavana, ja jonka muurit heillä monta kertaa olivat turvana, veristen Wenäläisten tai julmain Juuttein hävitellessä maata. — Kuusistossa oli Turun piispoilla ollut kartano aina noin vuodesta 1300 asti vaan itse kivilinna tornineen siihen rakennettiin vasta myöhemmin.

Silloin oli Turun hiipan kantajana Maunu Olavinpoika Tavast, kaikista Suomen katoolisista piispoista kuuluisin, josta eräs muinainen historioitsija mainitsee, hänen olleen jalon (magnus) ei ainoasti nimeltään, vaan myös teoiltaan. — Maunu oli syntynyt v. 1357 Alasjoen (nyt Tavastilan) kartanossa Mynämäen pitäjää. Hän oli siis Suomalainen syntyisin, niinkuin kaikki muutkin Turun piispat aina 14:n vuosisadan lopusta 16:n keskipaikoille asti. Samaten oli hän, niinkuin nimestä sopi päättää, sukuperäisin oman maamme kasvattama. Tavastit olivat Suomen vanhimpia aatelissukuja ja siihen aikaan kaikkein mahtavimpia, rikkaimpia.

Suurisukuisella nuorukaisella oli silloin kaksi tietä tarjona: taikka rupesi hän ritariksi eli sotaherraksi, taikka antoi päänsä keritä ja vihkiä itsensä papiksi. Kumpikin tie taisi saattaa mainioksi ja mahtavaksi. Josko ei katsottukaan oikein sopivaksi korkeavirkaiselle pappis-miehelle pyytää sankarin nimen sotatantereella, niin oli hän kuitenkin kuninkaan neuvokunnassa ritarin vertainen ja taisi hengellisellä voimallansa saada ylpeimmänkin herran niskat nöyrtymään. Maunu Tavast valitsi jälkimäisen tien. Kotimaassa koulut käytyään, läksi hän ulkomaille oppiansa lisäämään ja sai maisterin arvon silloin maailman mainiossa Pragin yliopistossa Bööminmaalla. Sitten oli hän jonkun aikaa kanslerina silloisella Tanskan, Norjan ja Ruotsin yhteisellä kuninkaalla, Eerikki Pommerilaisella, jonka suureen suosioon hän sitten tuli ja aina edelleenkin pysyi. Sieltä kutsuttiin hän arkkidiakoniksi Turkuun, jossa virassa jo oli v. 1410, jos ei ennen, vaikk'ei siitä ole tietoa. V. 1412 kuoli Turussa piispa Bero Balk, ja hänen jälkeensä valitsi nyt Turun tuomiokapituli arkkidiakoninsa Maunu Tavastin. Tämä läksi tavan mukaan Roomaan paavilta vaalin vahvistusta saamaan, viipyi palatessaan koko talven Pariisissa ja kävi sitten Tanskanmaalla suosijansa Eerikki kuninkaan luona, joka hänen suurella kunnioituksella vastaanotti ja runsailla armonosoitteilla lahjoitti.

Piispantoimissaan oli Maunu hyvän ja uskollisen kirkon paimenen esikuvana. Hänen aikanansa olivat ylimalkaan piispain ja muiden kirkkoylimysten tavat pahasti turmeltuneena. Suurilla tuloillansa he elivät ylellisesti, juoden ja mässäten, olivat ahneita, röykkeitä, vallanhimoisia, ja väärinkäyttivät hengellistä valtaansa maallisten etuinsa edistämiseksi. Mutta Maunu piispa piti ihan toisellaista elämää. Hänen tapansa olivat yksinkertaiset ja puhtaat, ylellisyyttä hän ei suvainnut, vaan käytti saataviansa aina kirkon ja puutteenalaisten hyväksi. Kaikissa hänen kartanoissaan elätettiin suuri joukko köyhiä ja vaivaisia, sokeita ja rampoja. Myöskin laitettiin hänen aikanaan hospitali niitä onnettomia varten, jotka spitalitautia sairastivat. — Valtaansa ja voimaansa hän ei käyttänyt yksityiseksi hyödykseen, vaan pyysi sillä aina auttaa Ruotsin valtakuntaa ja varsinkin omaa kansaansa, jolle hän, niinkuin vasta saamme nähdä, monasti hankki helpoitusta raskaista kuormista sekä suojaa sortoa ja polkemista vastaan. — Papistonsa tavoista ja toimista piti hän myöskin tarkan vaarin ja kävi itse syrjäisimmissäkin paikkakunnissa piispankäräjiä pitämässä. Sitä tehden täytyi hänen monta vaivaa ja vaaraa nähdä; sillä tiet, missä niitä olikaan, olivat enimmiten vaan ratsain kuljettavia polkuja. Sentähden kuljettiin, missä vaan oli mahdollista, järviä ja jokia pitkin, koskipaikoissa ja kannaksissa kantaen venettä maata myöten, taikka säästettiin matkat talveksi, jolloin lumihanki oli sileänä tienä. Suur-Savosta (nykyisestä Mikkelistä) Sysmään matkustaessaan täytyi piispan kerta viettää yönsä salolla, taivaan kannen alla, sillä koko sillä välillä ei vielä ollut yhtään ainoata taloa. Mutta sitten rakennutti piispa siihen paikkaan, Wahvajärven rannalle nykyisessä Hirvensalmen pitäjässä, uudistalon, jossa olisi suojaa vastaisille matkaajoille.

Kuinka Maunu piispa kirkkoja rakenteli ja koristeli ynnä jumalanpalveluksen loistoa enensi, siitä tulee puhuttavaksi toisessa luvussa. Mutta nyt on ensiksi vielä kerrottava muutamista muista ansioista, jotka olivat sangen suuret hänen aikalaistensa ja uskolaistensa silmissä. Katoolin uskon mukaan piti määrätyt päivät joka viikko ja välin koko viikkokaudet yhtä mittaa paastota, s.o. olla lihaa ja muuta rasvaista ruokaa (arkiruokaa) syömättä, ja tyytyä kalaan sekä kaaliksiin. Aika-ajoinpa ei saatu mitään muuta nauttia kuin ainoasti leipää veden kanssa. Paitsi tätä kidutettiin lihaansa jouhista kudotuilla paidoilla, kovilla vuoteilla ja välistä pieksemiselläkin, joksi käytettiin monisiimaista, väkäraudoilla varustettua ruoskaa. Tuskin lienee epäilemistäkään, että Maunu piispa näitä uskonharjoituksia tarkoin täytti, vaikk'ei siitä meille erikseen ole jäänyt mainetta. Sitä vastaan häntä nimenomaan siitä kiitetään, kuin oli niin ahkera ja harras uskonsa vaatimissa alinomaisissa rukouksissa. Katoolinuskoisen oli, näet, joka päivä luettava säätty määrä rukouksia. Sitä varten oli heillä helminauha suuremmilla ja pienemmillä helmillä, toiset merkiten Isämeitiä, toiset Ave-marioita (rukouksia neitsyt Maarialle) y.m., joita rukoillessa aina laskettiin yksi joka rukouksesta menemään sormien lomitse, ja niin tiedettiin, milloin säätty määrä tuli täyteen. — Paitsi yksityisiä rukouksiansa Maunu piispa joka paikassa, mihin tuli, itse veisasi messun kerran aamusella, toisen illalla ja kolmannen kerran vielä välillä. Kaikkein näiden jumalisten töiden lisäksi hän 64-vuotisena kävi Palestinan maalla, sillä pyhäin miesten ja vielä enemmän Wapahtajan haudalle vaeltaminen pidettiin erinomaan otollisena työnä.

Tässä lueteltuin ansioiden ynnä myös suuren sukunsa ja mahtavuutensa vuoksi oli hän papistossa rakastettu ja suuressa arvossa pidetty, niin että hän v. 1421 yksimielisesti valittiin Upsalan arkkipiispaksi. Mutta ihmeellisesti kyllä hänen suosijansa Eerikki kuningas ei tähän vaaliin suostunut. Sitä vastaan olisi Maunu kuoltuansa epäilemättä kerran tullut pannuksi pyhäin miesten joukkoon, jos ei uskonpuhdistus sitä ennen olisi koko katoolin uskon menoineen karkoittanut Suomen maasta.

16. Pääsiäinen Wenäjällä.

"Kristos voskres! Kristus on ylösnousnut!" kajahti ääni sunnuntaiaamuna 28 p. huhtikuuta (v. 1856) huoneessani, ennenkuin olin vuoteelta ennättänyt nousta, ja edessäni seisoi iloisella katsannolla portinvartia täydessä alaupsierin puvussa, hän on nim. entinen sotamies. "Totisesti on Kristus ylösnousnut!" tulee tähän vastata, ja sitä ynnä suun- ja juomarahan antamista en minäkään laiminlyönyt, jonka kanssa ukko meni toisille talon asukkaille samaa onnellista sanomaa julistamaan.

Kristos voskres! Meillä on siis pääsiäisen iloinen päivä! Mikä suuri juhla! Totuuden ankaran ja vilpittömän saarnaajan ovat pimeyden ja itsevaltaisuuden puoltapitäjät kietoneet, tuominneet ja kuolettaneet. Synkeä suru sydämessä seisoo koko ihmiskunta tämän sankarinsa haudalla, epäillen, haikeroiden, todellako ja iäksi päiväksikö pimeys vallan voitti, koska sen ruhtinat nyt niin riemastelevat. Lyhyt on kuitenkin tämä heidän riemunsa, sillä juuri kuolemallansa on valon sankari heidät voittanut ja kahlinnut, epäilemättömänä herää hän kuolluista, valo levenee kaikelle maailmalle ja kaikki ihmiskunta riemuitsee.

Tämmöinen on pääsiäis-juhlan aine ja sisällys. Eikä Wenäläinenkään puutu riemua sitä viettäessään. Hän on paastonnut kokonaista kuusi viikkoa ja etenkin ankarasti viimeisen eli piinaviikon, jolla virkakunnat ja koulut eivät istu ja jonka kuluessa rahvas ripilläkäymisellä tahi muun ulkokäytöksen täyttämisellä kokee valmistaa omantuntonsa pääsiäisen nautinnolle. Silminnähtävällä levottomuudella odottaa jokainen tämän hirmuisen ajan loppua, ja kaksi viimeistä päivää varsinkin ovat pitkät kuin nälkävuodet. No, viimein kuitenkin alkaa pääsiäislauantain ilta pimetä. Jokainen peseksen puhtaaksi, pukeutuu juhlavaatteihin ja astuu kirkkoon. Ja hyvän aikaa täällä rukoiltua ja tuohus kädessä seisottua sen kammion ympärillä, joka keskellä kirkon laattiaa kuvaa Kristuksen hautaa, kaikuu juhlallinen kiitosvirsi, kellot rupeavat soimaan, ja kaikki todistaa, että se surkea puoliyö on ohitse. Kaikki ehättävät nyt kotiin, jossa munaröyköt, sianliikkiöt ja viina odottaa. Tuskin yksikään muistaa nyt enää tämän juhlan kallista alkuperää, jokainen ajattelee vaan vatsansa ja sen tyydyttämisen päälle, samoin kuin paastonkin aikana useampi lienee surenut oman vatsansa tyhjyyttä enemmän kuin Kristuksen viatointa piinaa ja kuolemaa. Sen sijaan heitäksenkin pääsiäisen tultua jokainen kaikkea nauttimaan, mitä vaan ikänänsä voipi, ja valon ja vapauden juhla muuttuu kaikenkaltaisen lihallisuuden ja hekkuman vapaviikoksi. Tätä iloa kestää nim. koko seuraavan viikon, jolloin ei köyhinkään tee työtä, vaan käypi kestiä, ja kokee varojansa myöten viinakullalla virvoittaa sieluansa. Joka päivä aina seuraavaan sunnuntaihen asti kaikuvat kellot koko puolenpäivän-edellyksen, ja kuin muutamien virstain laveudella seisoo noin 60 kirkkoa, niinkuin esim. Kasasissa, niin arvaa jokainen, mikä helinä ja humina venäläisessä kaupungissa pääsiäis-viikolla on.

17. Maan, meren kulkija laiva.
(Satu.)

Oli muinoin kolme veljestä; kaksi kauppiasta, kolmas Tuhkimo Muuritsa. — No, sen maan kuninkaalla ei ollut muuta perillistä kuin yksi ainoa tytär. Tämä kuin joutui täysiaikaiseksi, että oli aika naimiseen mennä, koki kuningas estellä sitä, kuin oli vaikea erota ainoasta lapsestansa, ja kuuluutti ympäri valtakuntansa, ei antavansa tytärtään muille kuin sille, joka maalla ja merellä kulkijan laivan saisi.

No, laaditaan sitä laivaa ympäri koko valtakunnan; vaan eihän saada syntymään. Siitä jo rupeaa Tuhkimo Muuritsankin veljet laivan laadintahan. Vanhin veli palkkasi päiväläisiä paljon ja kulki niiden kera metsään, sieltä laivan aineita saadaksensa. Mennessään sinne yhtyi hän tiellä vanhaan akkaan, joka pitkällään makasi liassa; akka elossa oli vielä, vaan ei ollut hänellä voimaisuutta päästä siitä ylös. Alkaapa silloin se akka pyytää poikaa avuksensa, sanovi: "auta, hyvä mies, minut tästä!" — No, olisihan se autettava ollut; vaan mies ei malttanut viipyä matkallansa, mutta kulki ohitse akasta, sanoen; "en minä, akka-rukka, jouda sinua nyt auttamahan; minulla päiväläisiä on paljo, niitä katsoa pitää." Mennen siitä edellensä ei kauaksi ennättänyt vielä, kuin tulee ukko häntä vastaan, kysyvi: "minnepä menet, mies?" — "Laivaa menen laatimahan," vastasi toinen, "maan, meren kulkijata laivaa." — "Vai niin," sanoi ukko, "vai semmoinen sinulla on tehtävä: no otapa minut päiväläiseksi." — Poika ei kuitenkaan ottanut häntä, sanoi: "en mie sinusta kuhjuksesta huoli, on minulla päiväläisiä parempiakin;" ja kulki kiireesti edelleen. Kotvasen käytyänsä tuli sitte päiväläisilleen eräälle kankahalle metsään, jossa kasvoi kauniita puita hyvästi; niin ruvetaan siinä nyt laivan tekoon. Laaditaan, laaditaan laivaa, min kerjetään; vaan ei tahdo työnsä heiltä syntyä; ka, hyvähän tätä on tämmöistä laivaa saada, mikä sillä tavoin joka paikan kulkisi! Tuosta kuin ei lisää lähtenyt heidän työstänsä, eikä muuta neuvoa nähty, jätettiin koko laivan laadinta sillensä, ja lähdettiin kotihin. Siellä toiset veljet kysyvät kohta: "jokos syntyi laivan teko, kuin sie kotiin tulit?" — "Ka, syntyihän se laiva, mikäs sen oli syntyessä; vaan eihän se maalla kulje," virkkoi työstään tulija; "mikä liekin nyt kuninkaalta mielen hupsentanut, kuin hän perättömiä vaatii!"

Mitäs siitä; ei malta toinenkaan veli kotonaan olla, vaikka kuuli, miten oli veljelle käynyt; vaan laitaksen laivan laadintaan hänkin, ja palkkaa apulaisia paljon, saadakseen työnsä toimeen. Sille kävi nyt samoin kuin toisellenkin; laiva saatiin valmiiksi, vaan ei saatu maalla kulkemahan. — Tuhkimo Muuritsa sillä aikaa asuu kotonansa, uunin rinnalla venyy rauhassa, ajatellen mielessänsä: "annahan toiset ensinnä koettelevat!" eikä ole asiasta ollaksensa; vaan kuin tulee keskimäinen veli kesken työnsä kotiin, tuumii jo vuoronsa Tuhkimo: "annapa mie lähden koettamahan, eikö syntyisi se semmoinen laiva minulta!" Lähteekin tuosta nyt matkalle, päiväläistä ei mitään ota eikä evästäkään muuta kuin lihan luuta konttiinsa vähän ja leipää muutaman veron. Itsekseen vaan menee; astuu, astuu, tietä pitkin kulkee, niin tulee sen vanhan akan luokse hänkin, niinkuin toisetkin veljensä. Akka liassa makaa pitkällään yhä ja rukoelee apua, sanoen: "auta minut, hyvä mies, tästä!" — "Ka, auttaa pitää," sanoi Tuhkimo, ja auttoi akan seisomahan jaloillensa. Tämä päästyään seisahalle antaa siitä hyvästä nyt Tuhkimolle vaskipillin semmoisen, sanovi: "otahan tämä, vielä sen matkoillasi tarvitset!" — "Kiitokset antamastanne!" vastasi Tuhkimo, pisti pillin poveensa ja läksi astumaan edellensä. Siellä tulee nyt matkan päässä vanha ukko vastaan hänelle niinkuin veljillenkin, ja sanovi: "minnepä menet sie?" — "Menen laivaa laatimaan," sanoi Tuhkimo, "maalla, merellä kulkijata laivaa, millä kuninkaan tyttären saisi." — "No, ota minut päiväläiseksi!" virkkaa siihen ukko. — "Tule vaan, vanha mies," vastasi Tuhkimo, otti ukon matkaansa; ja läksivät kahden miehen astumahan.

Kotvasen kuljettuansa tulivat sitte kankaalle semmoiselle, kussa kävi työhön rupeaminen; niin tekee Tuhkimo Muuritsa valkean, saadakseen pataa tulelle, jotta ruualle päästäisiin, kuin oli nälkä käydessä tullut. Mutta ukko eroaa hänestä, sanovi "keitähän sie rokka valmiiksi tässä, mie lähden metsästä kokkapuita katsomahan," ja menikin metsähän samassa. No, Tuhkimo on keittämisen toimessa nyt kankaalla siinä, katsoo, korjaelee valkeata, kunne on jo rokka valmiiksi saamaisillaan, niin rupeaa pataa nostamaan tulelta, kuin tulee äkkiä purjelaiva semmoinen, kangasta myöten solottaa siihen, se vanha ukko isäntänä perässä. — "Joko se on laiva valmiina?" kysyi Tuhkimo ukolta. — "Ka, johan," vastasi ukko; "tässä sen näet." — "No, sepähän työ sinulta välehen joutui," sanoi Tuhkimo iloissaan siitä; "tule nyt, toverini, rokkaa syömään, kuin olet semmoisen työn laatinut, lieneehän sinulla nälkä." — Ukko seisahuttaa siitä laivansa ja menee Tuhkimon luokse ruualle. Syödään siinä yhdessä ja tupakoidaan, lepäellään kotvasen niin vasta menee Tuhkimo Muuritsa laivaa katsomahan, sanoo ukolle: "emmekö lähde nyt kuninkaan tytärtä saamaan?" Ukko ei lähtenyt, sanoi vaan Tuhkimolle: "mene vaan yksinäsi, mitä siellä minä vielä teen, eihän vanhoista kosihin."

No, Tuhkimo Muuritsa kuin ei ukkoa matkaansa saanut, läksi yksinään laivalla purjehtimahan. — Laski, laski maata, merta suorahan vaan, niin tulee vastahan mies, kysyvi: "minnepä matka?" — "Kuninkaan tytärtä saamaan," vastasi Tuhkimo. — "Otapa minut keralla!" pyrki toinen. — "Kukas sie olet?" kysyi Tuhkimo. — "Mie olen Lihansyöjä, Luunpurija," virkkoi mies, "ota toveriksesi, ehkä matkallasi tarvitset." — "Tule vaan, kuin mielesi laatinee!" sanoi Tuhkimo, otti miehen laivaansa; ja saatiin laivassa purjehtimaan edelleen. — Kuljetaan vähän matkaa yhdessä, niin tuleepa vastahan mies ja kysyy samoin kuin toinenkin: "minnepä miehillä matka?" — "Kuninkaan tytärtä saamaan," sanoi Tuhkimo; "kukapas sie olet?" — "Mie olen Oluen- ja Viinanjuoja," vastasi tämä, "ota, mies matkaasi." — "Tule, kuin tulet," sanoi Tuhkimo, "onhan laivassani tilaa," otti senkin miehen siitä, ja pantiin laiva liikkehelle taaskin. Tehdään taivalta kolmen hengen siinä, niin tehdäänkin, niin tulee jo mies niin ikään vastahan heitä, kysyvi: "minnepä miehillä matka?" — "Kuninkaan tytärtä saamaan," vastasi Tuhkimo entiseen tapaansa; "kenpäs sie, mun matkojani kyselijä?" — "Mie olen Kylmänlöyhyttäjä," virkkoi mies, "ota kerallasi, ehkä tarvitset." — "Ka, kuin mielesi laatii, niin tule," sanoi Tuhkimo Muuritsa, otti Kylmänlöyhyttäjänkin matkaansa, ja saatiin kulkemaan edelleen. — Eipäs kovin kauaksi kerjetty, kuin tuli matkaaja vastahan taaskin ja kyseli, minne olivat menossa. Se mies oli nyt Pitkänjuoksija, ja pyrki keralla hänkin. — Mitäs; Tuhkimo Muuritsa kuin oli hyvänsopuisa, herkkäluontoinen mies, ei tehnyt sillenkään estettä enemmin kuin toisillenkaan; vaan otti Pitkänjuoksijankin laivaansa, ja lähdettiin viiden miehen purjehtimahan edelleen aina.

No, nyt ei tule miestä enää mitään; vaan kuljetaan rauhassa edelleen, kunneka kuninkaan linnahan päästään. Siellä Tuhkimo Muuritsa laivansa seisahuttaa pihalle, ja käypi itse kuninkaan puheille niissä työvaatteissaan vaan, joissa hän oli, sanovi: "täällä se nyt, armollinen kuningas, olisi maan, meren kulkija laiva teidän pihassanne valmiina; joko lähtenee nyt tyttärenne minulle?" — "Eihän kiirettä ole semmoista," vastasi kuningas ja meni katsomahan laivaa pihalle, olisiko tuo asiaan päin vähäisenkään. No, ihmeeksensä löytää hän sen kaikella tapaa hyväksi, ett'ei kyllin voi kiittää rakennusta; vaan säälittää kuitenkin tytärtään antaa niin huonolle miehelle kuin hänestä Tuhkimo ompi, jonka tautta alkaa esteitä tehdä kaikenlaisia. Hänellä on kolme sataa syöttöjänistä linnassansa; niin sanoo tuosta Tuhkimolle: "vasta annan tyttäreni, kuin noita jäniksiäni päivän paimentanet." — Mitenkäs; täytyihän Tuhkimon tyytyä tähän, kuin ei muutoin palkkaansa saanut; vaan eihän se ollut hänelle mielehen kuitenkaan semmoinen kauppa.

Huomeis-aamuna lasketaan jänikset irrallensa kaikki, ja käsketään Tuhkimo Muuritsan ne paimentaa ja iltaisella kotihin tuoda; muutoin ei naimis-kaupasta tulisi mitään. No, Tuhkimo laitaksen heitä paimenehen; vaan tuskin pääseekään jänikset tanhuasta, kuin hajosivat jo sinne, tänne metsään kaikki, mikä minne, kuka kunne; menepä, niistä pidä selvä! Kuin ei nähnyt enää päätäkään, läksi Tuhkimo hiljallehen jäljestä ja käydä huppuroi metsää joutessansa. Siten kuluu päivä iltaan saati, niin ottaa Tuhkimo sen akan antaman vaskipillin povestansa ja puhaltelee suotta aikojaan siihen, kuin ei muutakaa tekemistä ollut. Vaan tästäkös nyt kummat synnytteleksen! Vaivoin saikaan kerran vaan pilliinsä puhaltaneeksi, niin jänikset samalla tulivat hänen ympärilleen kaikki. "Ompas kalua tässä kalussa!" arvelee siitä nyt Tuhkimo, soittaa piipahuttaa välistä aina pillillänsä, kunne saa jänikset kerallaan linnaan, niin käypi suorastaan kuninkaan eteen, sanovi jänikset paimentaneensa ja pyytää häneltä tytärtä. — Ei kuitenkaan annettu luvattua morsianta vielä sillä; kuningas tekee esteitä yhä, sanovi: "äsken mie tyttäreni sinulle annan, kuin sie kaikki lihat syönet mitä linnassani ompi; et saane vaan syöneeksi, niin ei tule naimisestasi mitään." — "No, syönmähän lihanne, liekö noita äiä?" sanoi Tuhkimo; muisti, näet, toverinsa, jotka oli matkaansa ottanut, ja toivoi apua heiltä. Päästyänsä kuninkaan luota, meni sitte toveriensa luokse, puhui asiansa siellä Lihansyöjälle, Luunpurijalle, ja pyysi häntä niitä kuninkaan lihoja syömään. Tämä oli tähän vallan valmis, ja meni kohta kuninkaan liha-aittaan, oli yötä siellä; niin aamulla katsomaan tultaessa viimeisiä luita jo imeksi, ja nälkää huuti vielä yhä.

Kerrotaan asia nyt kuninkaalle, että jo on liha-aitta typi tyhjänä; ja Tuhkimo Muuritsa menee perästä hänkin ja pyytää morsianta, sanoen lihat jo syöneensä. — "Äsken sen saat," sanoi kuningas, "kuin sie viinat, oluet kaikki juonet, mitä mun kellarissani löytyy." — "No, juonmahan," virkkoi Tuhkimo, "janopa tuo on tullutkin paljosta syömisestä, suolaista oli lihanne aitassa." — Siitä meni hän toveriensa luokse, kertoi heille asiansa, ja pani Oluen- ja Viinanjuojan kuninkaan kellaria tyhjentämään. Toinen kuuli ilomielin tämmöistä käskyä, joi tynnyrit tynnyrien perään vatsaansa, ja aamulla, kuin katsomahan tultiin, oli jo viimeisiä tappia imeksimässä, sekä huuti janoansa vaan. Tästähän nyt huolta kuninkaalle tuli, mitä työtä nyt Tuhkimolle määrätä, kuin se kaikki näkyi aikoihin saavan; säälitti, näet, vieläkin semmoiselle miehelle tytärtä antaa. Arveleehan, ajattelee asiata, niin luulee jo keinon keksineensä, ja sanoo Tuhkimolle, kuin tulee taas tytärtä pyytämähän: "jo nyt annan tyttäreni, kuin annankin, käyhän miehinesi ensinnä saunassa kylpemässä, niin saamme häitä pitämähän sitte." Varoilla oli kuningas kuumennuttanut vaskisaunansa niin variksi, että kymmenen sylen päästä vartiat oli polttaa, ja luuli Tuhkimo Muuritsan miehinensä sinne nyt sulavan; vaan mitenkäs kävikään?

Miehet kuin läksivät kylpemähän, niin Kylmänlöyhyttäjä meni edellä, astui ensiksi ovelle, ja kuin henkäsihen vaan, niin saunan seinät huurtehesen kävivät. — Siitä tuli sitte Kylmänlöyhyttäjän jäljessä toisetkin saunahan kaikki, jossa kylpivät nyt kyllältehen, kuin oli löylyä nyt parahiksi; mutta kylpemästä päästyään meni Tuhkimo Muuritsa toverineen kuninkaan eteen ja sanoi: "nyt me, kuninkaisemme, saunasi kylvimme, saa jo häitä laatimahan!" — Kuningas ei usko puhetta; vaan niin saunaan tulee katsomahan, siellä jo on kylvetty ja oltu, ja kaikki ovat saunan seinät huurassa yltänsä. Säälittää, säälittää kuitenkin kuningasta, eikä antaisi hän tytärtään mielikaupassa tuommoiselle kuojukselle kuin Tuhkimo oli, vaan sanoo päästäkseen hänestä: "huomenna häitä pidämme, siksi pitää sinun elävätä vettä ulkomailta loittoa tuoda; saanethan tuonkin toimeen, kuin jo vaikeampia olet kokenut." — Tuhkimolle annettiin siitä putelli käteen, johon hankkia sitä elävätä vettä hänen; vaan Tuhkimo kantoi putellin toverilleen Pitkänjuoksijalle, ja käski hänen sillä vettä käymään. No, tämä kuin matkaa teki joutuisasti, niin ei ollut yö vielä puolessakaan, kuin tulla koikki jo putellineen veden haennasta linnaan takaisin. Mitäs; nostatetaan kuningas siitä nyt kesken yönsä valvehelle; ja Tuhkimo Muuritsa pistää sen putellin, jossa elävätä vettä oli, käteen hänelle. No, eihän se kuningas mitä temppua osaa Tuhkimolle enää panna, kuin hän kaikki oli toimeen saanut. Ruvetaan jo häitä laatimaan viimeinkin; ja Tuhkimo Muuritsa saapi nyt kuninkaan tyttären naiseksensa, niinkuin alusta lupa oli. — Sen pituinen se.

18. Sananlaskuja.

Illasta ilmaa kiitä, vuonna toisna morsianta, kolmanna kotivävyä, partasuuna poikaasi.

19. Piplia ja Keisari.

En tiedä, rakas lukijani, tunnetko uudemman ajan historiata, vai onko tämä aika sinulle ihan outoa ja pimeätä. Se nyt ei liene sinun oma vikasi: et ole ehkä ollut tilaisuudessa käydä koulua, etkä myöskään lukea minkäänlaista kansain historiata. Mutta siihen saat tilaisuuden, jos kirjakaupasta ihmiskunnan historian ostat, sillä semmoinen löytyy siellä Suomenkin kielellä. Kallis se ei ole, ja siitä saat paljon opettavaa ja huvittavaa tietoa. Kuin esim. luet vuoden 1812 tapauksista, niin hämmästyt, miten silloin sotia käytiin Europassa. Saat siitä lukea Ranskanmaan keisarista Napoleon I:stä, joka silloin levitti pelkoa ja hätää koko Wenäjänmaan asujamille. Hän oli vitsauksena Jumalan kädessä rankaisemaan Kristuksesta ja totisesta Jumalan pelvosta luopuneita kansoja. Hän oli kukistanut koko Europan mannermaan, mutta Wenäjä seisoi vielä häntä vastaan. Tätäkin maata hän tahtoi valloittaa ja niinmuodoin laskea viimeisen kiven siihen suureen Paapelin torniin, jota hän miekallansa oli rakentanut, luullen olevansa kukistamattoman. Hänellä oli 617 tuhatta hyvästi varustettua miestä, joilla astui yli Niemeninjoen ja löi Wenäjän sotajoukot toinen toisensa perään. Ilmoitukset Napoleonin voitoista ja Wenäläisten tappioista vaikuttivat surua ja murhetta keisari Aleksanteri I:n hovissa; rohkeus ja uskallus alkoi kaikilta kadota. Mutta yksi mies oli, joka ei antanut surusanomain sotatantereelta mieltänsä painaa; hän oli levollinen, rohkea ja iloinenkin. Se mies oli ruhtinas Galitsin. Keisari Aleksanteri älysi ruhtinaan rauhallisen mielentilan ja ihmetteli sitä. Kerran sattui ruhtinas tulemaan keisarin työhuoneesen, jossa silloin ei ollut ketään muita. "Miksikä te, hyvä ruhtinas, olette niin levollinen ja huoletoin?" kysyi keisari. Vastaukseksi otti ruhtinas taskustansa pienen piplian ja ojensi sen keisarille antaaksensa. Keisarin kuin piti juuri ottaa pyhä kirja käteensä, putosi se laattialle. Ruhtinas otti piplian ylös niin avonaisena kuin se oli sattunut laattialle pudotessaan jäämään, ja antoi sen keisarin käteen. Avonainen luku oli Psaltarin 91 psalmi, jonka ensimäisiä värsyjä keisari silmäeli ja luki heti paikalla ruhtinaan kuullen: "Joka korkeimman varjeluksessa istuu, ja kaikkivaltiaan varjossa oleskelee; hän sanoo Herralle: minun toivoni ja linnani: minun Jumalani, johonka minä uskallan." — "Ah, jospa Teidän Majesteettinne tätä toivoa ja linnaa etsisitte ja siihen pakonne ottaisitte!" lausui ruhtinas, kuin keisari mainitut värsyt oli lukenut. Aleksanteri astui hiljaisesti huoneen toiselle puolelle, rupesi piplia kädessä istumaan ja luki siitä avaantuneen luvun alusta loppuun asti.

Kohta sen jälkeen keisari määräsi kaikissa valtakuntansa kirkoissa pidettäväksi yleisen katumus- ja rukouspäivän. Keisarillisen hovin kirkossa vietettiin myös tämä päivä, ja kaikki hovin jäsenet olivat siinä silloin läsnä. Pappi, joka rukouksen piti, oli, tietämättä mitään keisarin ja ruhtinas Galitsinin kohtauksesta, valinnut saarnansa tekstiksi kaksi ensimmäistä värsyä 91 psalmista. Jälkeen puolenpäivän kutsutti keisari toisen hovisaarnaajansa tykönsä ja käski hänen lukemaan jonkun luvun pipliasta. Pappi avasi piplian ja rupesi lukemaan psaltarin 91 lukua. "Taukoa!" huusi keisari, joka luuli ruhtinas Galitsinin puhuneen pappien kanssa ja käskeneen heitä mainittua lukua pipliasta keisarille saarnaamaan ja lukemaan. "Kuka teitä on käskenyt tätä psalmia nyt juuri lukemaan?" kysyi keisari. "Jumala itse," vastasi pappi vakaisella äänellä, ja katsoi rohkeasti keisaria silmiin. "Mitä sillä ymmärrätte?" kysyi keisari. "Teidän Majesteettinne käsky tuli minulle aivan odottamattomasti ja se hämmästytti minua paljon," vastasi pappi. "Syvästi sydämessäni tuntien, miten tärkeätä se olisi, että täksi juhlalliseksi hetkeksi saada sovelias luku pyhästä raamatusta valituksi, lankesin minä polvilleni ja rukoilin Jumalaa minulle osoittamaan ne värsyt, joita minun nyt pitäisi lukeman, ell'ei Teidän Majesteettinne itse niitä määräisi. Rukoellessani muistui mieleeni 91 psalmi, joka niin lujasti tunkihen minun ajatuksiini, että minä katsoin sitä rukoukseni kuulemiseksi."

Keisari ei virkkanut mitään, vaan vaipui syviin ajatuksiin. Hän huomasi Herran puhuvan hänelle sanassansa merkillisellä tavalla. Hänen sieluunsa syttyi tämän sanan kautta järkähtämätöin luottamus Jumalaan, sotajoukkojen Herraan. Hän uskoi nyt, että Jumala olisi parain tuki ja turva hädässä, ja tämä usko kasvoi lujaksi vakuutukseksi. Sen uskon kautta hän itse ja hänen uljas kansansa oppi Jumalaan luottamaan, ja Jumala kukisti ilman ihmisellisittä aseitta voimallisen Napoleonin ja hänen suuren sotajoukkonsa tomuun ja tuhkaan, pelastaen siten Wenäjänmaan vihollisen vallasta.

Ah, jospa keisarit, kuninkaat ja ruhtinaat, samoin kuin kansatkin, aina ottaisivat pakonsa piplian Jumalaan! Hänessä he löytäisivät vahvemman tuen ja paremman avun kuin linnoituksissa ja kanooneissa sekä sodan kaikissa taidoissa ja keksinnöisssä.

20. Majavasta.

Niitä merkillisiä eläviä, joita majaviksi kutsutaan, löytyi ennen maailmassa paljo Suomessa, koska oli enempi ja avarampia autiomaita ja vähempi ihmisiä. Nyt ei niitä löydy enää kuin harvoin pohjaisissa maissa, asumattomilla paikoilla. Majava on kyynärän pituinen tahi vähän pitempi. Pää on munan muotoinen ja turpa eli kuono lyhyt ja paksu. Etuhampaat ovat yläpuolella maksankarvaiset, ja alapuolella punertavat. Sillä on lyhyet turpajouhet, pienet silmät, lyhyet, ymmyrkäiset ja karvoihin melkeen kätketyt korvat, paksu ja lyhyt kaula; selkä on koukkuinen. Jalat ovat lyhyet, olletikin etujalat, joilla on viisi eroitettua varvasta, mutta takajaloissa, jotka ovat suuremmat, on uimanahka varvasten välillä. Häntä, joka on puolen ruumiin pituinen, on leveä ja latuskainen ja neljänneksi osaksi karvainen; mutta sitten hännänpäähän asti on suomuja, joidenka välissä näkyy lyhyitä karvoja. Suomut ovat kuusikulmaiset ja sinertävät. Majava on karvoiltansa mustanruskea; mutta peruskarva eli villa on vähän keltaisempi. Muissa maissa sanotaan tavatuksi aivan valkoisia ja aivan mustia majavia, mutta meidän maassamme ei ole kuulunut milloinkaan näkyneen sellaisia.

Majava asuu mieluisimmasti kaukana ihmisten asuinsijoista, vesissä ja metsäisissä autiomaissa, jossa hän saapi olla rauhassa ja rakentaa huoneitansa. Jos joku löytyy ihmisten tienoilla, niin se on yksin ja asuu luolassa, jonka hän on kaivanut joen tahi meren rannalle. Mutta autiomaissa ovat ne suurissa joukoissa, ja rakentavat siellä huoneensa ja majansa, josta niillä ehkä taitaa olla nimensäkin. Ne kokoutuvat Kesäkuussa tahi Heinäkuussa joen tahi järven rannalle, ja hakevat siellä asuinsijaksensa laakean eli tasainen ja soisen paikan, joka on lehtipuiden varjossa, ja olletikin, jos on vähäinen lahti, joka menee sisälle metsään.

Ett'ei kuivana aikana vesi vähenisi huoneen vieressä, tekevät he ensin sulun eli tokeen sen paikan alapuolelle, johonka he aikovat rakentaa huoneensa. Tämän sulun perustukseksi panevat he ensin puita poikkipuolin, ja pistävät sitte muita seisomaan vinossa virtaa vasten; niiden päälle pannaan multaa, oksia ja kaikellaista, siksi että sulku on niin korkea kuin tarvitaan; tämmöinen sulku on neljää tahi viittä kyynärää paksu, tiheä, ett'ei vesi pääse läpi, ja niin lujasti kokoonpantu, että se kestää pitkät ajat.

Saatuansa tämän sulun valmiiksi, alkavat he rakentaa huoneensa, mutta kaivavat ensistä ojan rakennuspaikan ympärille. Huoneen rakennukseksi he ottavat suurempia ja pienempiä likitienoilla kasvavia lehtipuita, niinkuin haapoja, koivuja, pajuja ja senkaltaisia, joita he ovat ihmeellisesti sukkelat kaatamaan, Saadaksensa kumoon korttelia paksun haavan, ei tarvitse yksi majava enemmin kuin tunnin ajan. Tätä työtä tehdessänsä seisoo hän takajaloillansa, vähän nojattuna kovaa häntäänsä vastaan. Etukäpälänsä pitää hän suunpielissä ja poimii niillä ulos lastuja sitä myöten kuin ne tulevat suuhun. Hän seisoo vähän vinossa puuta suhteen ja vetäypi jyrsiessänsä vähitellen takaperin ympäri puuta. Saatuansa puun kumoon, oksii eli vesoaa hän sen sileäksi, niinkuin se olisi kirveellä veistetty. Sitten jakaa hän sen kyynärän pituisiksi palasiksi, taikka pitemmiksi tahi lyhemmiksi, sitä myöten kuin puu on paksu ja hän näkee jaksavansa viedä suuremman tahi pienemmän puun rakennuspaikalle, johonka hän sen kuljettaa sillä tavalla, että pitää sen sylissänsä etujalkain välillä ja niin taikka kantaa tahi lykkää sen edessänsä taikka vetää perässänsä. Vedessä pitää hän puun samalla lailla, sillä hän uipi takajaloillaan eikä tarvitse ollenkaan liikuttaakaan etujalkojansa. Mullan ja saven, jonka hän tarvitsee rakennukseensa, kaivaa hän ylös maasta etukäpälillänsä, kokoaa sen yhteen kasaan eli läjään, panee etukäpälänsä kahden puolen sen ympäri ja päänsä sen ylitse, ja lykkää sen niin edellänsä mihinkä tahtonsa. Jos puita sattuu olemaan tiellä, perkkaa hän ne pois ja tekee tien selväksi. Sileäksi tulee tie vähitellen mullasta ja savesta, jota, majavan viedessä, jääpi aina vähä joka paikalle.

Majavain huoneet, jotka enimmiten ovat joen tahi järven eteläisellä, harvoin pohjaisella puolella, ovat välistä yksinäiset, välistä on niitä monta yhdessä paikassa. Niillä on myös eri suuruus, sillä välistä asuu yhdessä huoneessa yksi tahi kaksi paria ja välistä taas aina kuusikin paria, mutta joka parilla ovat omat vuoteensa ja salatiensä. Tämmöinen huone on ymmyrkäinen tahi pitulainen, ja kuin se on suurin, 15 kyynärää ympäri lukien. Korkeus on 5 tahi 6 kyynärää. Perustukseksi on ensin pantu hirsiä melkoiseen järjestykseen, mutta niiden päälle on huiskin haiskin syösty puita ja multaa. Katto on holvattu eli pyöreä, mullalla ja turpeilla peitetty ja muutoin niin silitetty ja laitettu, että siinä tuskin näkee olevan majavan asuinsijan, mutta luulisi vaan olevan vähäisen mäen. Useammissa huoneissa on kolme kertaa päällitysten, joissa kussakin on majavan vuoteet, tehdyt kuivasta ruohosta. Nämät kerrat ovat sentähden, että majava, sen jälkeen kuin vesi joko nousee tahi laskeksen, muuttaa makauspaikkansa, sillä maatessansa pitää hän ruumiinsa kuivalla, mutta häntänsä ja takajalkana vedessä. Kahden puolen huonetta on ovet, toinen maalle päin, toinen veden pohjalle, ja se on niin syvällä, että se talvella on jään alla.

Tämmöisten suurten huonetten rakentamiseen tarvitaan koko joukko majavia, joilla on kaikilla eri työnsä: muutamat kaatavat puita ja veistävät niitä sileäksi, toiset vievät niitä rakennuspaikalle, toiset latovat niitä järjestykseen, muut kaivavat salateitä tahi tuovat mutaa, kiviä, savea, ja niin edespäin. Joku on sanonut havainneensa, että niillä on näitä töitä tehdessänsä päämies, jota kaikki tottelevat; mutta lieneekö tässä perää? Tuskin uskoisin. Nämät työnsä tekee majava kesäöinä, kuin on ilma jäähtynyt. Päivillä makaa hän huoneessansa ennen mainitulla ruohovuoteellansa veden ääressä. Juuri kaukana olevissa erämaissa, jossa hän saapi olla rauhassa, on hän päivilläkin ulkona, olletikin, jos on ilma pilvinen ja sateinen. Jos kuivana aikana vesi vähenee, suurentavat eli pitentävät he tokeen, että enemmin vettä kokoutuisi, ja jos taasenkin sadeaikana vesi nousee ylön korkeaksi, aukasevat he tokeesen reiän eli läven, josta liika vesi juoksee pois. — Nämät majavanhuoneet ovat niin lujat, että kestävät monta miehenikää.

Majava on luonnostansa sekä maa- että vesielävä. Että hän on aivottu enimmiten oleskelemaan vedessä, näkyy hänen lyhykäisistä jaloistansa, takajalkoin uimanahasta ja hänen latuskaisesta hännästänsä. Onkin hänen liikuntonsa mantereella vähän hitaanlainen, vaikka ei kuitenkaan niin hidas kuin hylkeen; mutta vedessä hän on virkku ja uipi niin nopeasti, että häntä tuskin voi veneellä saavuttaa tahi seurata. Uidessansa, olkoon veden alla tahi päällä, hän liikuttaa harvoin etukäpälöitänsä, mutta pitää ne vedessä leuan alla, ett'eivät estä kulkua, soutaa takajaloilla ja häntä on melana.

Majavan ääni on melkein kuin porsaan ääni; ja sieramistansa hän antaa äänen, joka on vähän sinnepäin kuin pyyn, vaikka ei niin kova ja heleä.

Ruuaksensa syöpi hän haavan, koivun ja pajupuiden kuoria ja lehtiä, mutta ei ollenkaan lepän, pihlajan tahi tuomen; tuntureissa, taikka jossa ei ole lehtipuita, syöpi hän ruohoa ja vähäisiä pajuja, joita hän sattuu löytämään. Joku on sanonut, majavan myös syövän kaloja, krapuja ja sellaisia, mutta sitä epäillään; ja jos se jolloin-kulloin olisi tapahtunut, niin se on mahtanut olla suuren näljän tilassa. Syödessänsä istuu hän takajaloillansa niinkuin orava, ja nostaa etukäpälöillänsä ruuan suuhunsa.

Syksyllä. vähän ennen kuin tulee pakkanen ja jää. kokoaa hän talvitarpeeksensa viheriäisiä haavan ja muiden sanottuin puiden oksia ja varpuja. Tästä on myös merkki, tuleeko talvi pikemmin tahi myöhemmin, sitä myöten nimittäin kuin majava rupeaa kokoamaan talvivaraansa. Nämät hän panee syvälle veteen majansa viereen, ett'ei häntä jää estä saamasta niitä käsille. Hän ottaa niitä talvella vähitellen ylös vedestä, jyrsii pois kuoren ja jääneen kapulan viskaa hän taikka tokeen päälle tahi huoneensa katolle. Kevätpuolella ja suvi- eli suojapäivinä Helmi- ja Maaliskuussa lähtee hän välistä, jos talvivarat näkyvät olevan loppupuolella, ulos majastansa puolen tahi neljänneksen peninkulmaa metsään vereksiä haapoja hakemaan, joita hän kaataa ja tuopi kotiinsa. Silloin kaivaa hän, jos vaan saattaa, salateitä lumeen, ett'ei kukaan näe, missä hän kulkee ja asuu.

Majavat elävät parittain, koiras ja naaras yhteisellä vuoteellansa. Naaraat synnyttävät Maaliskuussa 2 tahi 3 (harvoin 4) poikaa. Neljän viikon perästä tuopi hän niille jo varpuja heidän syödäksensä, ja kuuden viikon perästä seuraavat pojat häntä ulos. — Majavan pojat eivät tule kesuksi niinkuin monet muut villit eläimet, jos ne kuinka pienenä saataisiin kiinni, mutta pitävät luontonsa, eivätkä taida oppia mitään muuta kuin sitä, jota he luonnostansa tekevät. Majavan lihaa syövät ne, jotka niitä pyytävät. Sen maku sanotaan olevan vähän sinnepäin kuin sian lihan, mutta häntä kuuluu haisevan ja maistuvan melkeen kalalta. — Takajalkain välillä on kaksi kolmen, neljän tahi viiden tuuman pituista pussia, joihinka kokoupi kuista eli rasvaista ainetta, jolla on väkevä haju ja joka on keltaisen-karvainen, mutta kuivettuaan muuttuu ruskeaksi. Tämä kuinen aine on se, jota kutsutaan majavan haustaksi ja jota pidetään lääkityksenä. Meidän maassamme ei saada sitä niin paljon kuin apteekkeihin tarvitaan, ja sitä tuodaan sentähden muualta. Wenäjältä tuotava hausta kuuluu olevan parempi kuin se, joka Englannin kautta tuodaan Pohjois-Amerikasta. — Majavan nahasta, jota pidetään hyvin kalliina, tehdään lakkeja, turkin sepaluksia, vaimoväen muffeja, ja niin edespäin. Olletikin ovat mustat nahat kaikkein kalliimmat. Karvat ovat kahtalaiset: pitemmistä tehdään sukkia, vanttuita ja senkaltaista; mutta lyhemmistä, jotka ovat villaiset ja hienommat, tehdään hattuja, joita kutsutaan kastorihatuiksi, sillä majavan latinainen nimi on castor.

Vahingot, joita majavat tekevät, ovat että ne pilaavat lehtimetsiä ja että heidän sulkunsa eli tokeensa välistä saattavat suuret tulvat eli vedenpaisumukset matkaan.

Majavia pyydetään monella lailla, niinkuin verkoilla, joita kudotaan lujasta, hanhen kynän paksuisesta nuorasta ja niin suurilla silmuksilla, että koiran pää mahtuu sisälle. Tämmöinen verkko on välistä 20 kyynärää pitkä ja 3 tahi 4 kyynärää leveä eli syvä, ja pannaan joen poikki, jossa on havaittu majavan kulkevan. Verkko taidetaan myös pantaa heidän huoneensa eteen, jos on tietty, missä se on. Silloin myös on tavallinen, että mies seisoo varalla huoneen edessä keihäs kädessä, ja sillä pistää majavan, kuin se tulee ulos. Huoneestansa ne ajetaan ulos koirilla, joita sinne päästetään sisälle, ja välistä savulla, jota sisälle puhalletaan. Välistä tapahtuu, että kuin nuottaa vedetään, niin majava joutuu nuotan perään. Tuohustamalla on myös saatu majavia, niin myös ketunsangoilla.

21. Wiipurin piiritys v. 1495.

Ensimmäinen tieto Wenäläisten aiotusta retkestä tuli Suomeen Räävelistä Wironmaalla. Sieltä oli piispa kirjoittanut Turun silloiselle piispalle Maunu Stjernkors'ille eli Särkilahdelle, ja tämä oli heti saattanut sanan edemmäksi Ruotsiin, pyytäen kiireisintä apua. Itse puolestansa oli Maunu, Suomen etevimpänä miehenä, ruvennut varustamaan vastarintaa. Hän kävi Wiipurissa ja saatuansa siellä tarkempia tietoja Wenäjän joukkoin tulosta ja paljoudesta, lähetti arpakapulat kulkemaan ympäri Suomen nientä. Sotaan nyt piti varustautua joka miehen ken vaan oli täyttänyt viisitoista vuotta. Itse palasi piispa sitten Turkuun tätä nostoväkeänsä järjestelemään.

Vihoillinen samoisi maahan Rajajoen yli, Syysk. 24 eli Matinpäivänä. Heitä kuuluu olleen 60,000 miestä, joita ylipäällikkönä johdatteli ruhtinas Danilo Wasilinpoika Shtjena ja hänen allansa voivoda (sotapäällikkö) Jaakop Sakarjitsh sekä ruhtinas Wasili Feodorinpoika Shuiski, toinen tuoden Novgorodin miehet, toinen väen Pihkovan alustalta. Wenäläisillä oli muassansa kaikellaisia piiritysaseita, muiden muassa mahdottoman suuria tykkejäkin, muutamat 26 jalkaa pituudeltansa. Vihoilliset lähenivät murhaten, polttaen, ja uhkaelivat ennen ei seisahtavansa, kuin olisi itse Tukholmakin tuhkana.

Kun Rajajoen yli tullaan Suomeen, on Wiipurin kaupunki linnoineen ikään kuin porttina. Sen portin saranat olivat siis ensin auki kiskottavat, jos Wenäläinen täysin turvin tahtoi mennä lännemmäksi. Mutta Suomalaisetkin tämän hyvin tiesivät ja olivat Wiipurin suojaksi tuoneet urhoollisimmat päällikkönsä ynnä paraiten varustetun väkensä. Isäntänä linnassa istui rohkea Ruotsin ritari Knuutti Posse, ja Suomen miehistä oli hänellä apuna Henrikki Eerikinpoika Bitz, Pohjais-Suomen laamanni, Tönne Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika ynnä monta muuta. Jokainen oli tuonut muassansa joukon rohkeita, sotaleikkiin harjauneita palvelijoita, ja Maunu piispakin oli lähteissään jättänyt Wiipuriin 60 paraita huovejansa. Paitsi tätä varsinaista sotaväkeä oli jo sinne saapunut suuri joukko talonpoikia Uudeltamaalta, ja toisia oli pian tulossa. Lokak. 1 p. siunasi Maunu piispa Turun lääniläisten sotalipun, jonka jälkeen pani heidät idän puoleen marssimaan. — Kyminkin joen seuduilla oli kaadettu murroksia ja varustettu vartiaväkeä, Klaus Henrikinpoika Hornin, Etelä-Suomen laamannin, ynnä Herman Flemmingin, Louhisaaren herran, johdon alla. Niiden piti sitä rajaa suojella, jos joku vihoillis-parvi Wiipurin ohitse luikahtaisi sinne. Näin varustettuna odottivat Suomalaiset pelotoinna, vaikk'ei huoletoinna, verisien vihoillistensa tuloa.

Matinpäivänä, Syysk. 24 p., levisi Wenäläisten leiri "alle Wiipurin vihannan". Kolmen peninkulman avaralta näkyi Wenäläisten majoja ja varustusvallia; tuhansittain kihisi vihoillisten väki joka paikassa. Kolmeen ensimmäiseen viikkoon eivät kuitenkaan vielä saaneet kaupunkia kaikin puolin saarretuksi (piiritetyksi), niin että apuväkeä ja muita tarpeita yhä vielä saattoi tulla lisää. Wiipurin kaupunki on, näet, rakennettu pitkälännän, kapean niemikaistaleen päähän, joka antaa idästä länteenpäin. Kaupungin takana on salmi, jonka keskellä linna seisoo saaressa. Etelään päin leviääpi avara selkä, josta Uuraan salmen kautta päästään ulos merelle. Pohjosessa polvittelee Suomenvedenpohja noin 7 virstaa luoteesen (länsipohjaiseen) päin. Tämän jotenkin leveän selän yli Wenäläiset eivät voineet päästä; sillä kaikki suuremmat alukset oli kaupungin väki epäelemättä korjannut pois heidän käsistään. Tullaksensa Wiipurin läntistäkin puolta ahdistelemaan, ei heillä sentähden ollut muuta neuvoa, kuin kiertää ympäri koko Suomenvedenpohjan. Tämän selän luoteisehen pohjukkeesen juoksi Juustilan joki, joka nyt on Saimaan kanavan suuna. Sekin oli kovin syvä ja leveä, että siitä aluksetta olisi päästy yli. Vielä täytyi mennä pari virstaa ylemmäksi, missä Watikiven koskessa (se on kanavaa kaivettaessa kokonaan perattu) oli kaalamo eli kahlauspaikka. Siitä oli Wenäläisten ollut ennenkin tapana samota Wiipurin linnan sivuitse.

Estääksensä vihoillisen ylipääsöä siinä paikassa, lähetettiin, yöllä Lokak. 12 p. vasten, Wiipurista jommoinenkin joukko. Siinä oli 100 aatelis-palvelijaa eli huovia sekä Uudenmaan nostoväkeä 800 miestä. Päälliköiksi oli pantu Maunu Frille, Niilo Pentinpoika ja eräs Saksalainen, nimeltä Winholt. He sousivat venheillänsä Lavolaan, joka on Juustilanjoen suussa, ja astuivat siellä maalle. Mutta samassa levisi huhu, että nyt Wenäläinen jo tulee. Uudenmaan talonpoika-rahjukset, jotka eivät ennen olleet sotaa käyneet, tuosta säikähtivät niin pahanpäiväisiksi, että juoksivat, min vaan käpälät kerkesivät, takaisin venheisiinsä. Niihin kuin sitten rupesivat kiireissään tunkeumaan, niin uppoutui puolet aluksia meren pohjaan. Aatelispalvelijat sillä välin olivat miehuullisesti torjuneet vihoillista päältään ja vihdoin ajaneetkin hänet pakohon. Tuosta myös rohkenivat talonpojat ja alkoivat uudestaan tulla rantaan. Veneitä ruvettiin nostamaan ja ajamaan vettä ulos. Tässä toimessa vielä oltiin, kuin toinen suurempi vihoillis-parvi karkasi päälle. Niitä ei aatelis-palvelijat kyenneet vastustamaan, vaan alkoivat yhä tapellen peräytyä rannan puoleen. Sen kuin talonpojat huomasivat, niin taas kaikki kapuamaan venheisiin: työntävät venheet rannalta ja lähtevät soutamaan selälle päin. Sillä lailla jäivät rohkeat aatelis-palvelijat melkein kaikki turmion omaksi; mitkä vihoillinen teloitti tanterelle, mitkä vei vangiksi mukaansa. Niiden joukossa olivat retken päällikötkin, paitsi Winholt, joka, veteen hypähtäen, kaappasi veneestä laahaavan köyden kiinni ja sillä keinoin pelasti henkensä. Hänen kanssaan palautui vielä 8-10 aatelispalvelijaa, niissä kuusi Maunu piispan kuudestakymmenestä huovista. Talonpoika-nahjuksia oli hukkunut noin 100 miestä. Wiipurissa oltiin kovasti vihoissaan näille Uusmaalaisille, jotka pelkuruudellansa olivat tehneet koko retken tyhjäksi ja jättäneet niin monta urheata sotakumppalia surman suuhun. Itse Posse lausui pilkkaellen, että jos 400 Uusmaalaista sattuu kuulemaan kahden Wenäläisen ääntäkään, niin he jo kohta kiitävät käpälämäkeen.

Nyt oli Wenäläisillä vapaa pääsö Wiipurin läntiselle puolelle, ja pian ilmaantui salmen takaiselle rannalle, s.o. Tervaniemelle, vihoillis-joukko, jossa oli 450 ratsumiestä, ja jalkaväkeä sen mukaan. — Samassa rynnättiin itäiseltäkin, Pantsarlahden puolelta kaupunkia vastaan. Muurin edustalle kuljetettiin risuvihkoja, pitkiä kankia ja tikapuita, joilla pyrittiin päästä muurin yli. Jommoinenkin joukko, kahden lipun kanssa, tunkeusi tuohon rantasolukkaan meren ja muurin välillä, joka oli Mustainveljein luostarin edustalla (missä nyt on kalaranta). He tahtoivat näin kahdelta kohdin ahdistaa muuria, siksi että kaupungin olisi pakko jakaa voimansa kahteen osaan. Mutta turhaa oli Wenäläisten ryntääminen; Suomen väki heidät säikähtämättä syöksi takaisin, ja vihdoin täytyi vihoillisen tyhjin toimin palauta leiriin.

Tämmöiseen rynnäkköhön ei Wenäläinen nyt pitkään aikaan uskaltanut käydä uudestaan. Hän sen sijaan

Pani pyssyt paukkumahan,
Umpiputket ulvomahan,
Avokurkut ammomahan.
Jalot joutset joikumahan,
Alla Wiipurin vihannan,
Alla suuren Suomen linnan.

Ampui kerran, ampui toisen,
Ampui kerran noin alatse,
Ampui toisen, niin ylitse.
Ampui kolmannen kohalle.
Jopa liikkui linnan tornit,
Räystähät rämähtelivät,
Patsahat pamahtelivat,
Kivet linnan kiikahteli,
Tornit maahan torkahteli.

Näin laulaa vanha suomalainen runo, ja Ruotsin riimikronika kertoo seuraavalla tavalla: Wenäläisillä oli muiden seassa kuusi summatointa tykkiä, joista ammuttiin tynnyrin pohjan suuruisia kiviä. Näillä he ampuivat kaksi tornia maahan ja muurikin niiden välillä alkoi mureta. Pian kaatui kolmaskin torni, ja se niin pahasti kaatui, että siihen kohtaan muuria aukesi rikko, josta mahtui kaksi humalasäkkiä rinnakkain sisään. Mutta linnanväki ei näistäkään vahingoista vielä ollut millänsä. Knuutti Posse korjautti ahkerasti pienemmät viat ja tuon suuren rikonkin eteen laittoi jonkunlaisen varustuksen. Näissä toimissa kului viikko viikkonsa perästä, Marraskuun loppupäivät olivat jo käsissä eikä Wiipuri vieläkään valloitettuna. Pian oli talvi tuleva lumineen, pakkasinensa, jolloin piiritystyötä jatkaa oli vaikea, milt'ei mahdotoin. Siitä syystä päätettiin Wenäläisten leirissä, uudestansa yrittää rynnäkköä kaupunkia vastaan. Maksoi mitä maksoikin väkeä, sillä lailla täytyi päästä sisään, koska heitä oli monin verroin enemmän kuin linnassa suojelijoita.

22. Wiipurin pamaus.

Tuskin alkoi Antinpäivä, Marrask. 30 p., valjeta, niin ilmoittivat vartiamiehet Wiipurin torneista, että vihoillinen oli tulemassa muuria kohti. Se läheni kolmena joukkona, kunkin etunenässä liehuva lippu ja monta tuhatta miestä lipun perässä, ja heidän tullessaan, pitkät keihäät kädessä, tanner näytti liikkuvalta metsältä. Kukin joukko pyrki kaupunkihin eri kohdaltansa, kantaen pitkiä tikapuita edessänsä. Yksi joukko riensi suoraan sitä suurta rikkoa kohti, joka kolmannen tornin kaatuessa oli muuriin auennut. Tämän joukon lipun kantajana reipasteli rivakka ja urhea ruhtinas. Hän ryntäysi rikon kautta, kiipesi sieltä muurin päälle ja muu joukko perässä. — Sillä välin olivat muutkin parvet lähenneet muuria. He olivat nostaneet tikapuunsa muurin kupeille ja niitä myöten myöskin pääsneet ylös.

Nyt näkyi Wiipurin häviöhetki tulleen. Wenäläisiä muurin päällä kihisi; kolmesta tornista liehuivat voiton merkkinä heidän lippunsa; kahden pasunan riemuitseva ääni kumisi muurilta yhtenään, kutsuen vereksiä joukkoja lisään ja rohkaisten tappelussa olevien mieltä. Tällä tavoin oteltaessa oli nyt kulunut seitsemän tuntia. Wenäläiset jo alkoivat vetää tikapuitansa muurin päälle ja laskea ne alas sisäpuolelle, tullaksensa niitä myöten alas kaupunkiin. Mutta äkkiä jyrisytti maata kauhea pamaus. Yksi torni, joka oli täynnä Wenäläisiä, syttyi tuleen ja pirskahti miehinensä päivinensä pilviä kohti. Tornin alla oli, näet, ruutia paljo, ja Posse oli sen saanut sytyksiin. Samassa ryntäsi kaupungin väki rohkeammin päälle ja rupesi tempaamaan Wenäläisten tikapuita maahan. Paljo hukkui tällä tavoin Wenäläisiltä väkeä, kuin juuri paraillaan laskeutuivat tikapuita myöten alas. Ja muihin, jotka vielä muurin päällä olivat, tuli äkillinen huimaus. Heidän kesken nousi hirveä huuto ja meteli; he karkasivat muurin ulkopuolelle jääneille tikapuillensa ja alkoivat niitä myöten laskeuta alas. Mutta kuin tietysti eivät voineet päästä kaikki kerrassaan, niin syntyi muurin päällä julma tungos. Taampana olijat hädissänsä eivät malttaneet odottaa siksi, kuin toiset heidän edessään olisivat kerinneet alas. He rupesivat tunkemaan ja sysimään, niin että väkeä muurin reunalta rumahteli satamäärin alas. Tällä tavalla surmattiin monta tuhatta Wenäläistä, ja mitkä siitä pääsivät eheänä, pakenivat leirihinsä takaisin.

Näin oli Wiipuri nyt pelastettu surman suusta. Kummastuksella katselivat sankarit, jotka sitä olivat suojelleet, tätä tekoansa, eivätkä oikein uskoneet itsekään, että ilman erinäistä ihmettä olivat kyenneet torjumaan päältänsä niin summattomat laumat. He arvelivat nähneensä ilmoissa pyhän Anteruksen ristin kaupungin ylitse, ja raastuvan katolla olivat muka liehuneet pyhän Olovin ja Eerikin liput, säikähytellen Wenäläisten sydämiä. Barbaran yönä, Jouluk. 4. p. vasten, läksi osa Wenäläisiä matkalle, ja ennen Jouluk. 15 p., Annan juhlaa, oli heidän leirinsä aivan tyhjänä. Leiri värkkinänsä jäi Suomalaisten käsiin, siinä oli 34 suunnatointa tykkikiveä, ja puujalat, joiden päällä tykit olivat seisoneet. Tieto piirityksen lakkaamisesta kerkesi Turkuun jouluyönä, juuri kuin tuomiokirkossa aljettiin veisata kiitosvirttä: Te Deum, Wiipurista oli kirje tullut Kyminjoen vartioille, ja ne sen heti toimittivat Turkuun.

Wiipurin piirityksen aikana oli Wenäläis-joukko käynyt Savoakin ynnä sen uutta linnaa ahdistelemassa. Mutta, linnan isäntä Pietari Niilonpoika ajoi heidät takaisin, ennenkuin vielä olivat kerinneet suurta vahinkoa tehdä. Heidän jäljissänsä samosi hän yli rajankin, ja poltti 800 taloa.

Näin olivat Wenäläisten yritykset joka paikassa kääntyneet turhaksi. Vaan rajaseuduissa, mistä olivat kulkeneet, oli kuitenkin kaikki hävitettynä: talot poltetut, vilja ja karja ryöstetty ja paljo asukkaita tapettu tai viety Wenäjälle. Nekin, jotka heidän käsistänsä säilyivät metsissä ja korvissa, olivat pakkasesta ja näljästä turmeltuneet pahanpäiväisiksi; silmät olivat paisuneet nyrkinkokoisiksi ja moni, lämpimään tultuansa tai ruokaa saatuansa, kaatui kuolijana maahan.

Kansan muistissa on "Wiipurin pamaus" säilynyt näihin päiviin saakka; kummia tarinoita siitä ynnä Knuutti Possestakin on mennyt suusta suuhun, polvesta polvehen. Possen hokee kansa olleen taitavan tietäjän, joka kuin sauvallansa piirsi laivan kuvan rannan hietikkoon, niin siihen heti syntyi laiva mastoinensa, ja kuin hän pussista pudisteli höyheniä, muuttui joka höyhen ratsumieheksi täysissä aseissa. Milloin hänen teki mieli käydä Sten Stuuren puheilla Ruotsissa, hän Wiipurin muurille nousten vaan heilutti suitsia; samassa ilmaantui hevonen, joka hänet ilman kautta vei perille ja jälleen takaisin yhden vuorokauden kuluessa. Jo seuraavan vuosisadan keskellä juttelee myös Ruotsin historioitsija Olaus Magnus täytenä totena kummallisen tarinan Wiipurin pamauksesta. Wiipurin lähistöllä, sanoo hän, on maanalainen luola; siihen kuin jotain heitetään, niin kuuluu samassa kauhea pamaus, ja kaikki lähellä olijat menevät pyörryksiin, niin etteivät taida puhua, kuulla eikä pysyä pystyssä. Tätä keinoa käytetään Wenäläisen päälle rynnätessä, ja siitä kaatuu paljon suuremmat joukot kuin suurimmasta tykinluodista ikinä. Näiltä pyörtyneiltä vihoillisilta linnan väki ryöstää aseet, vaan ei viitsi tappaa heitä. Sillä toinnuttuansa he kiireimmiten pötkivät pakoon eivätkä uskalla koskaan tulla takaisin. Mutta rauhan aikana vartioidaan tätä luolaa tarkasti, ett'ei siihen oman väen vahingoksi putoaisi mitään. Toinen tarina Wiipurin pamauksesta tietää, että Posse suuressa kattilassa puolen vuorokautta keitti sammakoita, käärmehiä, elävää hopeata, lipeätä ja kalkkia. Sitten oli kätkenyt oman väkensä maan rakoihin, kellareihin sekä polstareihin, ja vanhalla ukolla laukaisuttanut sekoituksensa tuleen. Vihoillisia oli siitä kaatunut tuhansittain, vaan olipa kaatunut Possen omaakin väkeä, jotka eivät hänen käskynsä mukaan olleet piiloon menneet. Tätä kattilaa oli muka kauan aikaa pidetty tallella Wiipurin linnassa.

23. Arvoituksia.

1. Herrain herkku, kuningasten ruoka, ei vadilla kanneta, eikä pöydälle panna?

Arvoitusten sanat. Äitinmaito. 2. Aurinko ja kuu. 3. Yksi jäi, se ammuttu, muut lensivät pois. 4. Kieli. 5. Nauriin siemen ja nauris. 6. Nauris kasvaessaan. 7. Valkea ja savu.

24. Kasanin Tatarilaiset.

Kasan ei ole aivan Wolgan reunalla, vaan noin 6 virstaa tämän joen idänpuoleisesta rannasta, pienen Kasanka-nimisen joen varrella. Wolgan oikea ranta on korkea hietaäyräikkö, vasen (pohjaisen ja idänpuoleinen) ranne sitä vastaan hyvin matalaa niitty- ja suomaata, jonka joki tulvillansa ollen monen virstan laajuudelta peittää vedellä, ja keväällä kokonaisen kuukauden pitää järvenä. Tämä on syy siihen, että kaupunki on näin kaukana kaupankäynnille niin tarpeellisesta joesta, joka suurina tulvavuosina tännekin asti tekee suurta vahinkoa esikaupungeissa. — Kasan on Tatarilaisten perustama. Kuin mongolilais-tatarilainen maailmanvalta hajosi pienempiin osiin, asettui eräs heidän ruhtinoistansa tähän Wolgajoen rannalle ja perusti valtakunnan, joka seisoi noin 300 ajastaikaa eli vuoteen 1552 asti. Monien reistausten perästä onnistui tällöin Wenäläisille suuriruhtinas Ivan Wasiljevitsin johdolla Kasanin valtaaminen. Hirmuisen verenvuodatuksen pidettyänsä hävitti tämä ruhtinas sen entisen linnan, kukisti kaikki mahometiläisten kirkot ja ajoi kaupungin tähän uskoon kuuluvat asujamet sen edustalla esikaupungeissa elämään. Pysyttääksensä voiton varmemmaksi rakensi hän kaupungin entisen tatarilaisen linnan sijalle europalaisen sotataidon mukaan varustetun linnan useammilla torneilla, jotka samoin kuin muuritkin vielä seisovat ja ulkonäöltänsä ovat samanlaiset kuin esim. Savonlinnan tornit Suomessa. Myös muutti hän Wenäjältä rahvasta kaupungin asukkaiksi, ja siitä ajasta on se niin venäläistynyt, että siinä paikan entisiä asujia Tatarilaisia ei ole kuin noin kuudenneksi osaksi koko väkiluvusta.

Nämät Tatarilaiset ovat Krimin Tatarilaisten kuin myös Turkkilaisten kanssa yhtä kansaa, ja tämä on kielensä puolesta heimolaisuudessa Suomen kansojen kanssa. Muista kaupungin asujamista keksii oudonkin silmä pian Tatarilaisen hänen runnokkaasta ja solakasta varrestansa, mustista ja vilkkaista silmistänsä, ja suoranenäisestä sekä kauniista muodostansa. Hänen ihonkarvansa ei ole mustempi kuin muidenkaan Europalaisten, ja monesti näet aivan valkeaverisiäkin Tatarilaisia. Hänen käyntinsä ja ulkokäytöksensä on tasaista ja hiljaista, jonka tähden se aina kutjasteleva Wenäläinen kutsuukin häntä haukkumanimellä havinaksi (herraksi). Luonteensa puolesta on hän puhtautta rakastava, tyyni ja rehellinen; missä hän valehtelee tahi harjoittaa koiruutta, on se muilta opittua. Kuin hän tavaraa myödessänsä näkee kenen muukalaiseksi, ilmoittaa hän oikean hinnan kohdallensa, ja jos sitten venäjän tapaan vielä rupeat tinkimään, sanoo hän: "minä en ole Wenäläinen, olen mahometiläinen, ja meidän laki kieltää kohtuutointa hintaa ottamasta". Häpeällä seisot Kristin uskosi kanssa miehen edessä, etkä voi hänen lauseesensa mitään virkkaa.

Maalla ovat maanviljelys ja karjanhoito Tatarilaisten elatuskeinot, ja kiivaimmatkin Wenäläiset myödyttävät, että tämä kansa samoin kuin Tschuvaschitkin ovat paljoa taitavammat ja ahkerammat maanviljelijät kuin Wenäläinen. Kaupungissa on Tatarilainen yksi kolmesta: joko kauppamies, käsityöläinen tahi rahtimies. Ensimmäisen luokan kauppamieheksi jaksaa harva tästä kansasta kiivetä. Sitä enemmän rakastavat he rihkamakauppaa, ja missä heitä enemmältä löytyy, niinkuin Kasanissakin, kuluu harva päivä, ett'ei luonasi käy näitä itämaalaisia saksoja, tulitikkuja, saippuata, halaattia (makuunuttuja), hyvänhajullisia voiteita ja muuta semmoista kaupalla. Käsitöistä on saippuan ja nahkan valmistaminen heiltä varsinkin sujuvaa. Kasanin saippua on ympäri koko Wenäjän kiitettyä, ja täältä tulevat juhdit ja sahvianit ulompanakin kuuluisat. Molemmat ovat Tatarilaisten tekoa. Vaan muihinkin käsitöihin on tämä kansa hyvin taipuvaa, niin että harva työhuone löytynee Kasanissa, olipa sen isäntä Wenäläinen, Saksalainen tahi muu, jossa ei joku osa työmiehistä olisi Tatarilaisia. Täkäläisen yliopiston kirjapainossa, jossa on noin pariin kymmeneen työmieheen, ovat enimmät näistä tätä kansaa (käyttäjä on Saksalainen).

Niinkuin tuttu on ja edellisestäkin näkyy ovat Tatarilaiset Mahometin uskoa. Kasanissa ja sen esikaupungeissa on heillä kymmenkunta metschedejä (kirkkoja). Joka kirkolla on kaksi, toisinaan kolmekin, mullaa (pappia) ja yksi eli pari aschantia (lukkaria). Harvemmassa löytyy ahunia, jotka meidän tiloihin verrattuina vastaavat kontrahtirovastia, ja piispaa (mufti) ei ole koko Wenäjän valtakunnassa kuin yksi, jolla on istuimensa Ufan kaupungissa. Tällä, joka myös on korkein tuomari hengellisissä asioissa, on palkka kruunulta, mutta muilla papeilla ja kirkonpalvelijoilla ei ole määräpalkkaa; he ovat siihen tyytyväiset, mitä seurakunnan jäsenet vapaehtoisesti tuovat heille, ja saavat myös osan siitä lahjasta, jonka jokainen on velvollinen kymmenennellä osalla irtaimesta tavarastansa vuosittain antamaan vaivaisille ja köyhille. Mahometiläinen on harras uskonharjoituksissa. Viisi kertaa päivässä pitää hän rukouksia, nim. auringon noustessa, kello yhden ja neljän paikoilla, auringon lasketessa ja viimeisen kerran yön alkaessa. Joka sairastaa, on matkalla tahi muuten ei voi tätä käskyä jolla-kulla ajalla täyttää, hänen täytyy jäljestäpäin sitä useamman kerran pitää rukouksia, niin että niiden määrä kunkin päivän päälle tulee täysi. Kaikki muut miehet, sillä vaimoilla ei ole lupa käydä kirkossa, toimittavat rukouksensa metschedissä. Tämä on nelisnurkkainen, soikea, kaksinkertainen rakennus puusta tahi kivestä, jonka alakertaa käytetään monenlaisiin tarpeihin, niinkuin kouluksi, kauppapuodeiksi j.n.e. Yläkerta on kirkkona. Sen harjalta nousee korkealle pyöreä kaitainen torni (minaret), jonka nastalla mahometiläisten omituinen merkki puolikuu kullittuna paistaa. Heillä ei ole kelloja; kirkkoon kutsutaan he siten, että lukkari minaretin ympäri kulkevasta rautahäkistä joka haaralle huutaa surullisenkaltaisella nuotilla: Allah on korkein! Minä todistan, että Muhamed on hänen lähettiläisensä! Tulkaa rukoilemaan! Tulkaa autuutta etsimään! Allah on korkein! Muuta Jumalaa ei ole kuin Allah! Aamurukoukseen huutaessaan lisää hän tähän: rukous on parempi kuin uni! — Tämän huudon perästä tulee rahvas metschediin. Sen porstuassa eli etuhuoneessa on pitkin seiniä hyllyjä, joille sisäänmenijät jättävät päällyskenkänsä. Itsessä kirkossa ei ole penkkiä; lattia on peitetty joko kirjaompeleilla koristetulla villaisella tahi vaan oljesta kudotulla puhtaalla matolla. Paitse tätä ei siinä metschedissä, jonka minä Kasanissa näin, ollut muuta erinomaista kuin opetusistuimen kaltainen saarnastuoli, kaksi tavallista kynttiläkruunua, muutamia lamppuja seinillä ja Mekkaan päin oleva ikkuna, monivärisistä ruuduista tehty. Matolle istukset seurakunnan jäsenet riveihin, pannen jalat ristiin allensa. Kellä turbaani on päässä, se irtauttaa sen peräliepeen hartioillensa riippumaan. Muuten pidetään niin hyvin turbaani kuin lakkikin päässä. Tätä ei suvaittu kuitenkaan minulle, vaan minun käskettiin ottaa lakki päästäni, lieneekö tähän syynä ollut tämän muiden päävaatteuksesta eroava muoto vai mikä muu. Noin kymmenen minuutin ajan toimitti jokainen yksinäistä hartauttansa, rukoillen ja päätänsä maahan kumartaen. Rukoillessa pitää mahomettiläinen kätensä lanteillaan, pyhkäsee vähän väliä niillä silmiänsä ja kasvojansa, ikäskuin unta karkoittaakseen. Toisinaan asettaa hän kätensä eteensä avonaisen kirjan tavoin, ja toisin paikoin taas panee peukalojensa päät korvanlehdille, toiset sormet hajoittaen pystyyn, ja rukoilee näin jonkun ajan. Mitä nämät äkkinäistä oudostuttavat temput kuvaavat, en tiedä. Rukoiltua mainitun ajan, nousee mulla saarnastuolille ja lukee siinä luvun alkoranista. Tämän lukemisen toimittaa hän messunlaatuisella nuotilla, joka ei kuulu pahalta, ja jonka oppimista sanotaankin suureksi pääasiaksi papinkoulussa. Sen tehtyä laskeksen hän alas, menee ja istuksen seurakunnan etunenään, päin Mekkaa osoittavaan ikkunaan, ja messuaa tässä taas rukouksen. Hän kumartaa useasti, syvään ja kauan, ja seurakunta tekee hänen mukaansa. Tällä päättyykin jumalanpalvelus, yleensä kestänyt noin kolme neljännestä tuntia.

Mahometin uskonopista ei tässä ole tilaisuutta puhua. Kerran sanoi muuan katoolinen piispa eräässä julistuksessansa mahometiläisyyden olevan vaan "lahkokunnan Kristin uskosta", joka lause hänen tilassansa lienee ollut vähän liikanaista. Melkein yhtä tahtoi eräs mullakin, jonka kanssa asiasta puhuin, päättää, sanoen: "me uskomme saman näkymättömän kaikkivaltiaan Jumalan päälle kuin tekin, kristityt. Vaikka hänellä on 99 nimeä, ei hänen voimaansa ja viisauttansa kuitenkaan voi täysin määrin käsittää. Hurskaalle antaa hän onnen ja menestyksen jo tässä maailmassa ja iankaikkisen elämän tulevassa. Jumalatointa rangaistakseen antaa hän pahan liikkua maailmassa, ja rankaisee pahateon vielä tulevassakin elämässä." Tästä tulevaisuudesta oli hänellä kumminkin mahometiläisyyden tavalliset lihalliset ajatukset. Taivaassa sanoi hän aina elettävän riemussa ja hyvillä päivillä. Syödä on siellä, mitä vaan mieli ennättää ja muistaa haluta, ja tämän yltäkylläisyyden kanssa on se etu yhdistettynä, jota syömärillä tässä maailmassa ei ole, että ruokahalu aina on hyvä. Helvettinsä kuvaa mahometiläinen yhtä lihallisesti ja paljon peloittavammaksi kuin kristittyjen kylmä mieli sen jaksoi ennen aikaan edesasettaa. Rukousten ja muiden uskonharjoitusten täyttämisellä on hänen kuitenkin paljoa helpompi välttää helvettiä kuin kristityn.

Kunkin metschedin kanssa on koulu yhdistettynä. Maalla toimittaa mulla opettajankin virkaa, vaan kaupungissa pidetään tavallisesti koululla erittäin opettaja, jonka vaivat palkitaan samoin kuin mullankin vapatahtoisilla lahjoilla. Lapset pannaan kouluun noin 8 vuoden iässä, ja käyvät sitä noin 5 vuotta, jos heitä ei tarkoiteta mullaksi tehdä. Täksi oppivaisten täytyy käydä koulua 12-15 vuotta, joista viimeiset korkeamman opin saamiseksi tavallisesti vietetään Bokharan kuuluisissa papinkouluissa Aasiassa. Kouluun tulevat lapset päivännousu-rukouksille ja ovat siinä koko päivän, kaksi kertaa syöden mukanansa tuotua evästä, josta myös yhteisessä kattilassa keittoruokaakin tehdään. Koulussa istuvat lapset lattialla samoin kuin kirkossa istutaan. Oppiaineet eivät ole suuret: sisältäluku, rukousten ulkoaoppiminen ja kirjoitus on kaikki, mitä tavallisesti vaaditaan. Kuin alkorania ei saa lukea muuten kuin sen alkuperäisellä s.o. Arapian kielellä ja sen lukeminen koulussa myös on välttämätöin asia, niin saattaa joku parempipäinen koululapsi edellämainitun opin lisäksi myös tulla vähän tuntemaan tätä kieltä. Sen tarkempi tunteminen kuin myös taito Persian kielessä eroittaa mullan muusta rahvaasta. Mutta jo sekin vähäinen tieto, jonka yhteinen kansa näin muodoin saa, kohottaa Tatarilaiset suuresti täkäläisen kristityn rahvaan rinnalla, ja ei vähäinen ole sivistyksen rakastajan nautinto, kuin näkee esim. vanhan ja köyhän Tatarilaisen omakielisiä kirjojansa lukevan paljon selvemmästi kuin kirjanluku juoksee häntä vastaavilta ukoilta esim. Suomessa. Tämän luvuntaidon kuin myös luvunhalun tässä kansassa todistaa selvimmästi se seikka, että Kasanissa usein painetaan alkorania suuret painokset ja joka vuosi tuhansi-määrin hengellisiä kirjoja Tatarin kielellä. Muiden kuin hengellisten ja taloutta koskevien kirjain painaminen kiellettiin tältäkin kansalta muutama vuosikymmeninen takaperin, jota kieltoa vielä (v. 1856) ei ole peruutettu. Tatarilaisten kirjojen sensori Kasanissa on eräs saksalainen rohvessori. Näiden painamista varten löytyi täällä joku aika takaperin yksin omituinen kirjapainokin, joka tätä nykyä kuitenkaan ei taida olla voimassa. Kaikki tämä tapahtuu kansassa, joka ei elä yhdessä ryhmässä, vaan hajallansa muiden kansojen seassa, jolla ei ole enemmän pipliaseuroja kuin muitakaan yhdistyksiä ja jonka tila, kuin sodassa voitetun konsanansakin, on monin puolin määritelty ja tarkasti katsastettu. Epäilemättä todistaa tämä asioiden laita kansan suuria luonnonlahjoja.

25. Työnteko ja arkielämä Tyrväällä.

Miesten ja naisten yhteisinä töinä ovat: lehdentaitto, heinänteko, viljan korjaus ja riihitys, survominen, jauhattaminen, ojanluominen, sonnan luominen ja hajoitteleminen; "väkipuolukset" (lapsuuttansa taikka vanhuuttansa heikkovoimaiset) paimentelevat eläimiä, noukkivat marjoja, katsovat lapsia ja tekevät mitä muuta helppoa työtä on. Miesten erittäin ovat kaikkinaiset veitsityöt ja kirvestyöt sekä kotona että metsässä, juhdanajo sekä tiellä että pelloilla, kylväminen, loukuttaminen, hevoisten holhous, kalastus, metsästys ja linnustus; vaimoväen ovat karjan ruokkiminen, lypsäminen, keritseminen, leipominen, keittäminen ja muu ruuanlaitto, klihtaaminen, kehrääminen, kutominen ja neulominen. Missä miehistä on puutos, siellä ryhtyvät naiset vähän miehisiinkin töihin, ja vastasukaan, missä naisia on vähemmäksi, siellä auttavat miehet niiden askareita.

Talvis-aamuina noustaan kello 5 aikaan, viritetään pari kolme pärettä "pihtiin", joka seisoo pitkän tuolin edessä; välisti poltetaan vielä yhtä pärettä ovipielessä. Jos nyt tässä valossa, ennenkuin pirtti savua täyteen tulee, katselet ympärilles, niin näet "lavanalla" kahdenmaattavia sänkyjä rinnatusten, jalkopäät seinää vastaan: perimmäinen, jonka tykönä näet ruokakaapin ja seinäkellon ja vieressä kehdon (missä sitä tarvitaan), on isännän ja emännän vuode. Samallaisen sängyn näet ovipielen ja pihanpuoleisen seinän välillä; kahta vuodetta päällitysten ei ole missään. Peräseinässä on lusikkahäkki, jossa jokaisella hengellä on oma puulusikkansa, oviseinässä parikin kirveshäkkiä, sivuseinillä kairoja, puraita, sahoja, kerinpuita ja muita kaluja nauloissa ja häkeissä, niin myös perheen vähäisiä kaappeja. Pöydän alla on kola, jossa pidetään vasara ja hohtimet, kovasimia, sieroja j.m.s.; "parvella" säilytetään höyliä, päreorsilla kuivataan päreitä ja "halko-orsilla" lautoja, jakohirren ja päreortten välillä leipiä vartaissa. Lisäksi on muutama istuin ja yhtä monta rukkia kuin vaimoihmistäkin; vasta kevätpuoleen tuodaan kangasaseet (eli "kangastuolit") pirtin täytteeksi. Pirtti on hyvin lämmin, jos se vaan jotensakin pitää lämpymänsä. — Nyt sopii yksin tein kurkistaa porstuakamariinkin, joka on uudenaikaisesti rakennetussa talossa. Tämä on monessa talossa kaiken talven lämpymillä, kumminkin niissä, joissa haltiat eivät taivu pirttiin makaamaan; valoaineena pidetään täällä osaksi pärettä osaksi kynttilää, ja laattia on melkein yhtä likainen kuin pirtissäkin; huonekaluina ovat: sänky, samallainen kuin pirtissäkin, pöytä akkunan alla, pari istuinta, kaappi ja arkku; muun tilan ottavat maito- ja piimäastiat, viinapullot ja lekkerit j.m.s. (missä ei ole kamaria lämpymillä, pidetään pytyt pirtin peräpenkillä ja kellarissa). Muissa kamareissa, joita harvoin lämmitetään, on puhdas laattia, sohva, tuoleja, pöytä, sivulle levitettävä sänky ja mitä parasta kalua on talossa. Seinäin saveaminen ja maalaaminen on vasta näinä vuosina ruvennut tavaksi tulemaan, samaten kuin laattiaryysäkkeet eli "matot", ja kamarikaluista "piironki" ja "senkit". Rumia kuvia ripustellaan kauneillenkin seinille. — Päivän tullessa lakkaavat miehet puhdetyöstänsä, suurustelevat ja lähtevät ulkotyöhön; vaimoväki korjaa pihdin loukkoon, lakasee laattian ja siivoilee muitakin paikkoja pirtissä. Kello 1 jälkeen tulevat miehet päivälliselle, sitten menevät taas ulkotöihinsä, joista päivän lopulla palaavat "pirtille", taas käsitöittensä kimppuun. Ehtoota syödään varhemmin taikka hiljemmin, koska vaan emäntä saa ruuan valmiiksi, ja maata mennään kello 9 aikaan. Arkipäivinä syödään omin väin pöydän alaisessa päässä (joka on lavanalle päin), eikä siinä tarvita lautasia enemmän kuin pöytäliinaakaan; astiat ovat enimmästi puusta, paitsi kivivateja, joita kanssa on puuvatein rinnalla. Mutta vieraalle laitetaan ruoka pöydän yliseen päähän, liinan eli "tuukin" päälle, puisen taikka posliinisen lautasen ja veitsen kanssa: tähän aikaan on jo melkein joka talossa ottimetkin eli "kahvelit" ja pöytäveitsiä. Isäntä syö vieraan kanssa (sanotaan: "isäntä vieraan väärti"). Arkiotilassa on vaimoihmisillä, semminkin nuorilla, tapa seisoa, koska syövät miesten kanssa pöydältä; muutoin ei heillä olekaan juuri määrätyitä aterianaikoja, vaan ravitsevat itsensä, koska kerkiävät ja missä sopii. — Miesten päivätöinä on talvella karjanruuan, hakoin, poltinpuitten, hirtten ja muitten metsätavarain tuominen, niin myös kotona puitten ja halkoin hakkaaminen, hevoisten ruokkiminen ja sonnanveto, jossa viimeksi mainitussa naisväkikin on apuna, kumminkin luomassa navetosta rekeen. Naiset tekevät käsitöitänsä päivin-puhtein, niin paljon kuin kerkiävät karja-askareilta ja ruuanlaittamiselta.

Keväällä ja suvella noustaan varhemmin ja mennään maata myöhemmin kuin talvella. Nuori väki muuttaa Wapun ja Erkin aikaan yövuoteensa pirtistä ulkohuoneisiin, joissa ilma on raitis ja vilpoinen, Mikon aikaan taas pirttiin. Suvilaihoja "kattamassa" ja muussa sontityössä, ojia luomassa ja perkaamassa, lehdessä, heinässä, elopellolla ja pellavain korjuussa ovat miehet ja naiset eroituksetta; hyväin taloin emännät vaan saavat olla kotona askareitten ja ruuanlaitoksen tähden. Evästä kannetaan kontissa, piimää ja kaljaa leilissä ja "plekussa". Kelvollinen isäntä on ensimmäisenä väkensä edellä suvitöissä, sillä iso eroitus huomaitaan olevan, jos väki kuulee: "menkääs työhön" taikka "tulkaas työhön". Heinänaika, joka on Heinäkuun loppupuolella, pidetään raskaimpana; silloin noustaan auringon kanssa, haukataan vähä "suuruspalaa", ja ruvetaan niittämään, jota kaikki täysivoimaiset, naiset samaten kuin miehetkin, niin myös palvelevaiset väkipuolukset, tekevät noin 4 hetkeä. Se eroitus on kuitenkin, ett'eivät naiset hio vikahdettansa, vaan ovat jo edeltäpäin valinneet miehistä kukin hiojansa, tavallisesti sen, jonka muutenkin pitää rakkaimpana; tämän ei tarvitse sentään paljaasta rakkaudesta hioa vikahdetta, vaan saa heinästä päästyä autetultansa viinakorttelin, liivikankaan taikka muun vähäisen palkinnon. Koska aamukaste rupee ruohosta katoamaan ja päivän helle rasittamaan, lakataan niittämästä, syödään suurusta ja pannaan murkinaunelle pariksi hetkeä. Sitten haravoitaan, jota lapsimaisetkin tulevat tekemään, ja kannetaan rukoja loppupäivää; mutta jos ilma on sateinen, niin niitetään toisen päivän varaksi. Päivällisellä ollaan kello 3 aikaan ja ehtoollisella työstä päästyä, auringon laskeissa, jonka jälkeen päästään yölevolle; sadepäivinä ovat murkinaunet pitemmät, ja maataan päivällisenkin päälle. — Sen sijaan kuin miehillä on erityisenä tehtävänä kaikkinainen kirves- ja juhtatyö (aidanpano, kyntö j.n.e.), saavat naiset suvis-aikana perkaella maita ohdakkeista ja rikkaruohoista ja lisäksi tehdä kotoaskareita ja käsitöitä, minkä verran joutuvat.

Syksyllä on riihityö mainittavin, johon ruvetaan kohta kuin rukiit ovat leikatut. Aamuilla ollaan riihellä, siitä päästyä leikataan suviviljoja ja tehdään muita ulkotöitä. Riihet latoinensa ovat jo vanhastaan olleet ulkona taloista, vaikk'ei juuri kaukana; nykyisinä aikoina on muutama rakennettu moisiomaihin. Tavallinen vanhanaikainen riihi on niin laitettu, että puiminen ja kaikki työ tehdään samassa huoneessa, jossa elotkin kuivataan, vaikka se välistä on peräti lämmin työväelle. Kiuas on avoin, sen vieressä "lavanalustan" puoli laattiaa vähää korkeampi kuin muu laattia, joka on paksuista visuun liitetyistä hirsistä ja kutsutaan "tapannoksi"; ylhäällä ovat "parret", joille elot "ahdetaan", kautta riihen, paitsi kiukaan kohtaa, ja vielä ylempänä "vartaat", pitkin katon alustaa, joihin suvilaihon sitomia ripustetaan. Täysi riihiväki on neljä vahvaa henkeä ja yksi väkipuolus. Tappamaan ruvetessa ladotaan elot tapannoille, sitoma sitoman kylkeen, sitten ne neljä henkeä tappaa varstoilla ja se väkipuolus kääntelee sitomat. Varstain kluput ovat vähäiset ja käyvät taajaan ja matalalta (muutoin kolahtelisivat parsiin), kaksi lyö kerroittain samaan paikkaan, lappajat kulkevat riihen päästä päähän, toinen pari yhtä toinen toista puolta, siksi että joka paikka on tullut kahteen kertaan tapetuksi. Sitomain siteet katkotaan kohta alussa taikka sitten kuin on kerta tapettu; rukiin eloista leikellään latvat paikoin kerran, paikoin vasta kahteen kertaan tapettua. Sitten pudistellaan oljet ja ajetaan ovesta ulos; nämät latvat ja muut rehut ja tähät kootaan haravalla ja luudalla lavanalle, "riiho" (jyvät vihneinensä) jää laattialle. Taas pudotellaan uusia sitomia parsilta, ladotaan uusi laattiallinen ja tehdään samat temput toistamiseen; sitten taas kolmanteen ja useampaan kertaan. Koska koko riihellinen näin on tapettu, lähtee yksi tappajista suurukselle, toiset jäävät pöyhimään ja puhdistamaan riihoa, josta haravoiten laaisten perkaavat tähkiä; viimeiseksi lapioitaan riiho läjään kynnys-alle ja oljet sidellään lyhteiksi. Kaikki tämä työ käy niin sutevasti, että joka hengelle on aina tekemistä, eikä koskaan tarvitse toisen toista odotella (sanotaan: "tiellä laiska riihessä on"). Se edellä suurukselle lähtenyt palajaa riiheen viskaajaksi, koska toiset lähtevät pois. Mainittu työ on tehtävä tavallisella viskimellä, josta parhaat jyvät lentävät edemmäksi, vastaiseen seinään asti (nämät kutsutaan "seinäisiksi"); heikommat jäävät puolilaattiaan (kutsutaan "kieleisiksi") ja vihneet lähimmäksi viskaajaa. Sitten pohdetaan kumminkin ne kieleiset, jotka ovat vihneitten rajalla, taikka kaikkikin jyvät, jos oikein puhtaan puhtaita tahdotaan. Riihessä koottuja tähkiä kutsutaan "periksi", ohran ja kauran vihneitä "ruumeniksi". Ei ole sanottavaa eroitusta talvilaihoin ja suviviljain riihitysmuodolla, paitsi mitä kunkin lain eri luonto välttämättömästi vaatii. Niin pian kuin jyvät ja vihneet ovat saadut korjuusen, survotaan rehut ja latvat niin myös perät riihen laattialla, ja kannetaan "ruumenkomiin". Riihityön päätteeksi, koska kaikki viljat ovat korjuussa, pidetään "surviaiset"; näiksi täytetään riihet oljilla, joita sitten, koko päivä pitkän aamupuhteen kanssa, survotaan silpuiksi, omin väin ja päivämiehin. Survojat ovat parittain (niinkuin tappajatkin) ja kukin lyö kumppaninsa kanssa kerroittain; parit kulkevat toinen toisensa perässä ympäri riihen laattiaa, väkevimmät edellä, heikoimmat jäljessä. Riihi survojinensa on jotensakin hyppysalin kaltainen ja olisi yhtä hupainenkin, jos ei siinä olisi niin kauheasti tomua eikä niin raskasta työtä. Petkele on ainoa kalu, jolla silppuja tehdään; silppumyllyä ei ole kenelläkään, enemmän kuin puimakonettakaan. Mutta viskuri on juuri nimeksi. — Uudenaikaisissa riihirakennuksissa on luva, jossa puidaan ja survotaan, mutta näitä ei ole vielä paljoa. Riihen lämmitys on isännän velvollisuutena. — Myöhemmin syksyllä on pellavain ruokkous, josta naiset pääsevät tavallisiin talvitöihinsä; miehet loukuttavat puhteella. Kyntäminen, aitain ratkominen, hakoin karsiminen, kasken hakkaus, niitunperkaus, pihannostamus ja kalastus ovat miehillä päivätöinä, siksi kuin talvikeli tulee. Palkoillisilla on tapa pysyä paikassansa Pyhäinpäivä-sunnuntaihin asti huolimatta Marraskuun 1:stä päivästä eli Pyhäinpäivän "santista", jos se on alku- taikka loppuviikossa.

26. Naantalin naisluostari.

Edellä jo mainittiin, että Maunu Tavast piti hartaimman huolen kaikista kirkollisista laitoksista. Ottakaamme niistä nyt ensin puheen aineeksi luostarit ja varsinkin Naantalin naisluostari, joka Maunu piispan toimesta oli perustettu ja jota hän koko ikänsä suojeli hellimmällä rakkaudella.

Siihen aikaan, näetten, arveltiin semmoisen elämän olevan pyhimmän ja Jumalalle otollisimman, kuin kaikista maallisista töistä ja askareista luopuen vietettiin aikansa alinomaisessa rukoelemisessa, virsien veisaamissesa ja jumalisten ainetten miettimisessä. Tämmöisiä maailman toimista eronneita ihmisiä sanottiin eräkkäiksi, jos he itseksensä korvessa elivät, vaan munkeiksi (miespuolet), ja nunniksi (naispuolet), koska asuivat yhdessä, yhteistä jumalanpalvelusta pitäen. Munkkein tai nunnain asuntoja sanottiin nimellä luostarit. Tämmöisiä luostareita löytyi kaikissa kristikunnan maissa hyvin paljo ja monta monituista laatua eri säännöillä ja asetuksilla, ja Suomessakin oli ennen Maunu piispaa neljä, kaikki munkkeja varten. Näiden lisäksi perusti Maunu vielä v. 1441 uuden Franciskolais-luostarin Raumaalle. Mutta nämät viisi eivät Suomamalaisten mielestä vielä olleet kylläksi; he olivat, näin sanoo Naantalin luostarin perustuskirja, jo kauan halunneet saada myös nunna- eli naisluostarin maahansa. Sillä munkkein ja nunnain pyhän elämän ja alinomaisen jumalanpalvelemisen uskottiin olevan autuudeksi ei ainoasti heille itselle, vaan koko heidän kansalleen, ynnä sen lisäksi tuottavan maallistakin siunausta ja onnea koko maalle, missä asuivat.

Maunu Tavast oli, heti piispaksi tultuansa, ruvennut hankkeisiin tätä asiaa varten. Ensiksi aiottiin tätä luostaria Pyhän Annan nunnaston sääntöin mukaan laittaa ja rakentaa likelle Turun kaupunkia. Mutta siitä ei tullut mitään, ja Telgen herrainpäivillä v. 1438 toi Maunu piispa esiin toisen ehdotuksen. Hän anoi lupaa ja apua Brigitan luostarin perustamiseen, joka sisältäisi sekä nunnia että munkkeja ja siis hänen mielestänsä olisi hyödyllisempi kansalle "saarnaamisen, ripittämisen ja anieitten (synnin anteeksianto-kirjain) jakamisen suhteen" kuin paljas naisluostari. Tähän ehdotuksen herrainpäivillä suostuttiin, ja annettiin eräs kruunun talo Maskun pitäjässä siksi tarpeeksi. Siihen haetti nyt Maunu Tavast muutamia munkkeja ja nunnia Wadstenan luostarista ja rupesi sitä rakennuttamaan; vaan pian nähtiin paikka sopimattomaksi ja sentähden muutettiin luostari Raision pitäjään Ailoisten eli Ailisten talon maalle, jonka ritari Henrikki Klaunpoika Djäkn ynnä hänen rouvansa Lucia Olovintytär Tavast olivat lahjoittaneet siksi tarpeeksi.

Tämä uusi luostari, joka pyhitettiin Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle Johannes Kastajalle, Pyhälle Brigitalle, Pyhälle Annalle, ja joka nimeksensä sai Vallis Gratiae (Armon lakso), ruotsiksi Nådendal (Naantali), rakennettiin nyt v. 1443 suurella ahkeruudella ja innolla. Maunu Tavast omalla kulutuksellansa rakennutti siihen korkean kuorin sekä sakariston, ja hänen kehoituksestansa tuli muiltakin ylhäisiltä sekä alhaisilta lahjoja. Luostarin viereen oli kuningas antanut luvan perustaa kauppalan, jossa olisi krouveja ja ravintoloita sekä pyhävaeltajia että muita matkustajia varten. Tästä kauppalasta paisui Naantalin kaupunki, joka nyt on vähäpätöinen, vaan yhteen aikaan oli niin vaurastunut, että siinä oli kaksi pormestaria. Maunu piispa sekä auttoi perustamaansa luostaria rakentamisen aikana, että jäljestäpäinkin yhä lahjoitteli siihen omillansa tai kirkon varoilla ostettuja taloja, ja väsymättä yllytteli muita semmoiseen anteliaisuuteen.

Naantalin luostarille niinkuin muillenkin karttui suuria tuloja testamenteista, joissa kuolevat säätivät jonkun lahjan luostarille annettavaksi, siksi että heidän sielunsa puolesta pidettäisiin rukouksia ja messuja; myöskin maksettiin suuret summat hautasijoista luostarin kirkossa tai hautausmaassa, sillä niin toivottiin pikemmin päästävän taivaasen. Myöskin oli kaikkein munkeiksi tai nunniksi pyrkijöiden suorittaminen pääsöraha, joka vastasi heidän yksivuotista elatustaan luostarissa; useammat paljon enemmänkin antoivat. Paitsi sitä oli monta, jotka luostarin ankarain sääntöin alle antaumatta vaan pyrkivät luostarin muurein sisälle, ulkonaisten eli maallikkoveljein ja sisarten nimellä vanhat päivänsä rauhassa ja hiljaisuudessa viettämään; nekin antoivat tullessaan runsaat lahjat luostariin. Sen lisäksi sai luostari kaikki sakot rikoksista, jotka oli tehty sen asukkaita taikka alustalaisia vastaan. Mutta kaikkein suurin tulo oli anieitten myömisestä. Papisto, näet, oli sille uskottua virkaa, katuville julistaa syntein anteeksi antamusta, ruvennut sillä tavoin väärinkäyttämään, että alkoi rahasta jaella anteeksianto- eli aniekirjeitä, joissa muka oli suotu niin ja niin monen päivän, kuukauden tai vuoden synnit anteeksi, aina sitä myöten kuin pahantekijä tahtoi maksaa. Eikä siinä kyllä, että jo tehdyistä synneistä anteeksiantamusta kaupittiin, saipas sitä myös ostaa edeltäkäsin vasta aiotuista, tehtävistä pahanteoistaan. Tämmöinen helppo päästökeino synneistä tietysti kovin viehätti sen ajan raakaa, oppimatointa kansaa, ja äärettömät summat virtasivat sillä tavoin munkkien arkkuihin.

Luostariin usein lahjoitettiin kokonaiset talotkin, ja toisia se yhä osteli lisäksi omilla rahoillansa. Näin oli sille aikain kuluessa karttunut hyvin suuri joukko maatiloja, varsinkin Turkua läheisissä pitäjissä: Nummella, Rantamäellä, Raisiossa, Ruskossa, Maskussa, Liedossa, Piikkiössä, Paimiossa, Paraisissa. Lemussa, Rymättylässä, Taivassalossa, Sauvossa. Halikossa, Uskelassa, Mynämäellä, Wehmaalla, Laitilassa, ja Perniössä; vaan oli niitä kaukaisemmissakin Suomen maakunnissa: Saloisten ja Mustasaaren pitäjissä Pohjanmaalla; Ulvilan, Eurajoen, Huittisten, Pirkkalan ja Hämeenkyrön pitäjissä Satakuntaa, Janakkalassa Hämeenmaalla, Pohjan, Karjan, ja Porvoon pitäjissä Uudellamaalla ynnä Wiipurin tienoilla Karjalassa. Olipa niitä myös muutamia Ruotsinmaallakin. — Itse luostarissa oli runsaasti kaikellaisia, kullasta kuvattuja ja hopeasta huoliteltuja ristejä ja kalkkeja, pyhäin kuvia ja muita kalliita kaluja ynnä myöskin rahoja. Näin rikkaana oli aikanansa Naantalin luostari!

Luostarin rakennuksista ei nyt seiso pystyssä muuta kuin kirkko ja vähäinen palanen munkkihuoneen seinää; mutta ruhkaläjistä on kuitenkin vielä onnistunut saada jokseenkin selvä käsitys, kuinka avara ja minkämuotoinen luostari ennen muinoin on ollut. Se seisoi Naantalin kaupungin vieressä, korkealla Nunnanniemellä, josta näkö on hyvin ihana. Kaupungista päin tulija astui ensin ulkoportin kautta ulkopihaan eteläpuolella kirkosta, jonka muurissa oli asuntoja ulkonaisille eli maallikkoveljille ja sisarille ynnä vieraille. Keskellä pihaa taisi seisoa aurinkokello ja vaivais-tukki. Kirkon lounaisen kolkan sivuitse tultiin portin kautta munkkien pihaan, jonka vasempaa kylkeä ympäröivät munkkien asuntohuoneet, kirjastot y.m. Siitä vei taas aina lukossa pidetty portti sisimpään eli nunnain pihaan, pohjais-puolella kirkkoa. Sen ympärillä asuivat nunnat kaksinkertaisessa huoneessa: munkkien asunto oli vaan yhdellä kerroksella. Nunnain pihaan ei ollut kenenkään miespuolen lupa päästä paitsi piispan, kuin kävi luostaria peräänkatsomassa, ja häntäkin sisään päästäessä oli pitkät mutkat ja temput tehtävät. Munkkienkaan pihaan ei päästetty ketä hyvänsä, sillä luostarin asukasten piti niin paljon kuin mahdollista olla erillään ulkomaailmasta. Kirkko, joka vielä seisoo, vaikka sen entiset koristukset ovat aikaa ryöstetyt, on komea rakennus paksuilla muureilla sisältään kahdella patsasrivillä jaettu kolmeen eri osaan. Sen läntisessä päässä oli korkea kuori (nyt kellotornin jalkana), missä nunnat pitivät jumalanpalvelustaan juhlallisissa tiloissa; munkeilla oli alttarinsa itäpäässä, jossa nytkin on tallella senaikuinen alttarikaappi puuhun veistettyine kuvineen. Tavallista jumalanpalvelusta pitäessään istuivat munkit alhaalla kirkossa, ja nunnat lehterillä eli parvessa kirkon pohjois-puolella, johon ovi vei suoraan nunnain asunnon ylikerrasta; munkkein ja nunnain piti nim. kirkossa olla erillään.

Näiden muurein sisässä kului munkkein ja nunnain elämä jumalanpalveluksessa ja laupeudentöissä. Nunnaksi pyrkijän oli ensin muutamat vuodet koitteeksi asuminen luostarin yhteydessä; jos hän määräajan kuluttua päätöksessään pysyi, niin häneltä hiukset leikattiin, hän puettiin sisarten pukuun ja juhlallisesti vihittiin; sen tehtyä hän ei enää saanut luostarista erota. Brigitan sääntöin mukaan ei saanut koeteltava olla 18 vuotta nuorempi, ja varsinaiseksi nunnaksi ei voinut päästä ennenkuin 25 vuoden ijässä.

Nunnia piti Brigitanluostareissa sääntöin mukaan olla 60 ynnä sen lisäksi 13 pappismunkkia, 4 diakonia ja 8 palvelijamunkkia (tämä luku vastaava Kristuksen 13 apostolia ja 72 oppilasta). Harvoin lienee kuitenkin Naantalissa ollut koko tämä määrätty luku täydelleen; mutta ett'ei luostarimme kuitenkaan kovin köyhä asukkaista ollut, näkyy siitä, kuin kerran rutto tappoi siitä 35 henkeä, eikä sittenkään mainita sen olleen autiona. Koko luostarin päänä oli abbedissa niminen; munkeilla oli sen lisäksi eri päällikkönsä, jota sanottiin yliripittäjäksi (confessor generalis). Nunnain pukuna oli sarkainen paita, päällyshame myöskin harmaasta sarasta, samaten tröijykin, jonka hihat olivat niin pitkät, että sormien hyppysetkin peittivät. Sen yli oli lupa pitää päällysvaatetta, joka talvella oli vuorattu lampaannahkalla; se pantiin rinnan päällä puikolla kiinni. Otsa ja suurin osa päätä oli peitetty myssyllä, joka takana niskassa neulalla kiinnitettiin. Sen päällä oli huntu mustasta palttinasta, kiinnitetty yhdellä neulalla otsassa, ja yhdellä kummankin korvan kohdalla; huntuun vielä pistettiin valkea liinarätti neulalla kiinni. — Pappismunkeilla oli tunnusmerkkinä kaapuun rinnan vasemmalle puolelle ommeltu punainen risti ja sen sisässä pieni valkoinen risti: diakoneilla pieni valkea ympyrä ja sen sisässä neljä leimunnäköistä punaista tilkkua; palvelijamunkeilla valkea risti.

Brigitan luostareissa vallitsivat ankarat säännöt. Nunnaksi rupeaja pyhällä valalla vannoi elää naimatoinna sekä olla nöyränä ja köyhänä. Ei kelläkään luostarin jäsenellä saanut olla puolen äyrin vertaa yksityistä omaisuutta, eikä hän sormin koskeakaan saanut kultaan ja hopeaan muuten kuin jumalanpalveluksessa ja tikkaellessa. Aamusella noustua piti nunnain olla aivan ääneti siksikuin suuri messu oli pidetty, ja illallinen syötiin myöskin suurimmassa hiljaisuudessa. Paasto oli kova: yksi paasto kesti Adventista Jouluun asti, toinen alkoi Perjantaina ennen ensimäistä sunnuntaita paastossa ja päättyi Pääsiäisenä; sitten taas Pyhänristin päivästä Mikkeliin ja Pyhäinmiesten päivästä Adventtiin. Päivänä ennen Maarian päiviä, apostolein päiviä ja muutamia muita juhlia paastottiin vedellä ja leivällä. Paastottomina aikoina syötiin Sunnuntaina, Maanantaina, Tiistaina ja Tuorstaina lihaa päivällisellä, vaan silloinkin ei illalliseksi annettu muuta kuin maitoa ja kalaa. — Rukouksia pidettiin ja virsiä veisattiin koko päivä vähä väliä Neitsyt Maarian kunniaksi. — Siksi että nunnilla yhä olisi kuolemansa mielessä, oli kirkkotarhassa aina valmiiksi kaivettu hauta, jonka partaalla abbedissa sisarten kanssa joka aamu kello 9 kävi hiekkaa heittämässä, virttä veisaamassa ja rukoelemassa. Kirkon ovella seisoivat ruumispaarit, multaa päällä, joiden sivuitse kulkiessa oli itsekseen lukeminen: "mullasta olet tullut ja mullaksi sinun jälleen pitää tulemaan". — Nunnilla oli kullakin pienoinen kammionsa, jossa hän makasi olkivuoteella, ilman hurstitta, villavaipan alla. Muiden sisarten yhteydessä ei hän ollut muuten kuin pöydässä, jumalanpalveluksessa tahi työssä. Jumalanpalveluksen loma-aikoina sisarekset ompelivat, neuloivat sukkia, tikkaelivat kirkonkoristuksia, hoitelivat sairaita (eräs Naantalissa käytetty lääkärikirja on vielä tallella) ja viljelivät puutarhoja. Munkeillakin oli eri puutarhansa, ja paitsi sen viljelystä ynnä sairasten hoitoa he myöskin harjoittelivat oppia. Mainioin Naantalin oppineista munkeista oli loppupuolella 15:ttä vuosisataa elävä Johannes Budde l. Reck, joka käänsi useampia kappaleita Raamatusta ruotsiksi ja kirjoitti useampain Ruotsin pyhäin vaimoin elämäkerrat y.m. Luostareissa, ja niin epäilemättä Naantalissakin, aina oli koulut, joissa ympäristön lapsia opetettiin. Rauman luostarikoulu oli juuri Maunu piispan aikoina niin suuressa kuulussa, että sinne Ruotsistakin virtaeli oppilaita.

27. Rahoista.

Vanhimpina aikoina, ennenkuin metallia opittiin rahoiksi mynttäämään, tehtiin kaikki kaupat vaihtamalla. Ne kalut, jotka pidettiin yhdenvertaisina, vaihdettiin suuta-suuksin; toisten väli suoritettiin pienemmillä kaluilla. Senkaltaiset tavarat, joita pystyi vähempiin osiin jakaella, ja jotka aina pysyivät kohtuarvossansa, olivat soveljaimmat toisten hintamääräksi ja väliksi; sentähden ruvettiin niitä ensin rahan asemessa pitämään. Yhdellä kansalla oli yksi lai tavarata rahan sijaisena, toisella toinen. Jolla karjankorjuu oli paraana elatuskeinona, se määräsi kauppakaluin hinnat raavasluvulla; niin että esimerkiksi leiviskä rautaa sanottiin maksavan puolen raavasta, tynnyri suoloja kaksi raavasta, ja niin edespäin. Toinen, kalansaaliilla elävä kansa, piti kaloja rahan asemessa; kolmannella, joka viljeli maata, oli jyvät rahana. Vielä nytkin löytyy Aasiassa, Afrikassa ja Amerikassa kansoja, joilla tupakat, suolat, pienet näkinkengät eli karinkaukalot ja muut semmoiset kalut pidetään rahan sijassa. Muutamilla Pohjan puolessa asuvilla kansakunnilla, jotka saivat vahvasti metsänviljaa, olivat ennen nahat toisten tavarain yhteisenä hintamääränä. Tämä oli vanhimpain Suomalaistenkin laita, joiden kielessä raha on vanhimpina aikoina mahtanut merkitä yhtä kuin nahka nykyisessä kielessämme; sillä Lappalaiset kutsuvat nytkin nahkoja rahoiksi. Oravan nahoilla suoritettiin myös ulosteot ensimäisinä Ruotsin vallan aikoina niissä Suomen maakunnissa, joissa tilojen suuruus oravan jälkeen vielä luetaan.

Sitten, kuin metallit tulivat tutummiksi, otettiin muutamat niistä aikaa myöten toisten tavarain hintamääräksi, joksi ne myös olivat sangen soveljaat, osittain sen suhteen, että ne aina pysyivät melkein samassa arvossansa, osittain sillä, että niitä taittiin särjettää pieniin osiin, sitä myöten kuin piti maksettaman, ja osittain senkin vuoksi, ett'eivät niin väleen kuluneet kuin moni muu rahan asemesta kädestä käteen kulkeva kalu. Vanhan Testamentin kirjat ja muut vanhat historiat näyttävät, että kuin kultaa, hopeata ja vaskea ruvettiin toisten tavarain hintamääränä pitämään, tapahtui kauppa ensin sillä tavalla, että ostaja punnitsi myöjälle niin monta naulaa ja leiviskää jota-kuta metallia, kuin hän oli ostettavasta luvannut. Mutta sen suhteen, että kauppiaat eivät aina joutaneet särkemään metallia sellaisiin kappaleisiin, kuin kaupan teoissa tarvittiin, hakkauttivat muutamat heistä metallinsa jo edeltäkäsin vissin mitan painaviin murikoihin, ja piirsivät niihin merkin eli numeron, josta nähtiin, paljonko kukin kappale painoi. Ilman sitä panivat he myös nimensä, puumerkkinsä tahi jonkun muun merkin näille metallikappaleille. Muutamilla oli myöskin sellainen vormurauta, jolla tällaiset merkit yhdellä kertaa niihin lyötiin. Senkaltaisia vormurautoja ja niillä tehtyjä merkkiä sanottiin preiliksi, ja niillä lyötyjä rahoja myntiksi. Ensimäiset myntit eli preilatut rahat olivat välistä neliskulmaiset, välistä soikeat, välistä pyöreät. Jos kalun myöjä tahtoi, punnittiin ne, ennenkuin vastaan otettiin; mutta sillä että rahat niinä rehellisyyden aikoina aina löyttiin täysipainoisiksi, ruvettiin niitä ilman punnitsematta vastaanottamaan siitä painosta, joka niissä merkin eli preilin jälkeen piti oleman. Vaan aikaa myöten alkoivat kavalat ihmiset tehdä niillä kaikellaista petosta. Muutamat panivat rahoihinsa vähemmän metallia, kuin niissä preilin jälkeen piti oleman. Toiset sekoittivat kulta- ja hopearahoihinsa halvempaa metallia, ja muutamat vuolivat toisten tekemiä rahoja pienemmiksi. Näiden ja muiden petosten suhteen päätettiin, että kaikki maakunnan rahat piti vannotetuilta virkamiehiltä myntättämän ja senkaltaisella preilillä tehtämän, että jokainen siitä tunsi ne kelvollisiksi. Ett'ei kenenkään pitänyt taitaman vuolla rahain ympärystä ja sillä tavalla vähentää niiden painoa, merkittiin rahan ulkosyrjä kirjoituksella tahi muilla merkeillä, jotka myntätyissä rahoissa nytkin enimmiten nähdään olevan. Oikein puhtaasta kullasta ja hopeasta myntätyt rahat havaittiin olevan pehmeämmät ja kuluvan pikemmin kuin ne, joihin vähä muuta metallia oli pantu. Sen tähden päätettiin, että määrätty vähäinen osa vaskea piti kulta- ja hopearahoihin saataman pantaa, ja sillä että pienemmät hopearahat, joita useimmin pideltiin, tulivat kulumaan enemmän, pantiin niihin runsaammin vaskea kuin isompiin. Tästä syystä on esimerkiksi Ruotsin pienissä rahoissa hopea kovempaa ja halvempaa kuin isommissa. Muutamassa hallituskunnassa Kreikan maalla tehtiin ennen vanhaan rahoja raudasta, jotka olivat niin raskaita ja vaikeita liikutella, ett'ei kenenkään tehnyt mieli niitä paljon itsellensä koota, ja että varkaatkin harvoin viitsivät niihin koskea. Liian raskasta on vaskikin muiksi kuin pieniksi rahoiksi. Yhtähyvin tehtiin ennen Ruotsissa suurempiakin rahoja vaskesta, joita, niinkuin jokainen tietää, louduiksi kutsuttiin.

Kaikkein valtakuntain paraat ja suurimmat rahat ovat olleet kullasta ja hopeasta. Ne maat, joilla ei näitä kalliimpia metallia ole tarpeeksi asti löytynyt, ovat hankkineet niitä muualta. Kulta on 15 kertaa kalliimpaa kuin hopea, niin että esimerkiksi luodin painava kultaraha on yhtä kallis kuin 15 luotia painava hopearaha. Vaan vasken hinta on aivan muutteenalainen ja erinäinen erinäisissä maissa. Vuonna 1803 maksoi esimerkiksi luoti hopeata 50 luotia vaskea Pietarpurissa, mutta 100 luotia vaskea Pariisissa. Paljon tulee myös vasken hyvyyden päälle.

Ensimäiset metallirahat nimitettiin useimmiten painonsa jälkeen, ja niihin oli preili lyöty ainoastansa metallin hyvyyden ja täyden painon todistukseksi. Vanhimmat markan kappaleet esimerkiksi painoivat naulan, ja olivat siitä nimensä saaneet, että markka (eli mark) Ruotsin kielessä merkitsee naulan. Kuudessa markassa vaskirahaa oli siis kuusi naulaa vaskea, kolmessa hopeamarkassa kolme naulaa hopeata, ja niin edespäin. Vielä drotninki Kirstin aikaiset vaskiäyrit olivat hopeariksin kokoiset. Vanhoista kirjoista nähdään, että Ranskanmaan ja Englannin entiset hopearahat myöskin olivat naulan painavat. Myntättävän metallin puutteessa ovat valtakuntain täysipainoiset rahat aikaa myöten pienennetyt, ja keveämpi eli kehnompi myntti pantu käymään samasta kuin vanhat painavammat ja paremmat rahat. Ne valtamiehet, jotka sota-aikoina rahain pienentämisellä kokivat auttaa valtakuntaa ja esivaltaa rahan puutoksesta, pettivät sen kautta yhtähyvin sekä itsensä että yhteisen kansan. Sillä jonka kehnommaksi raha tehtiin, sen enemmän sitä tarvittiin. Jos esivalta olisi sata kertaa kuuluttanut, että uuden keveämmän myntin piti käymän samasta kuin vanhan painavamman rahan, ei kukaan kuitenkaan ollut niin tuhma, ett'ei hän raskaampaa rahaa paremmaksi ymmärtänyt ja isommassa arvossa pitänyt. Ulkomaalla sai kauppias vähemmän tavaroita uudella kuin vanhalla rahalla. Sentähden otti hän myös kotimaassa enemmän uutta kuin vanhaa rahaa tavaroistansa, ja samaten alkoivat myös kaikki muut tehdä. Näin tyyristyivät kaikki hinnat, rahan kehnotessa. Virkamiehet, jotka saivat kruunulta palkaksensa yhtä suuren summan uutta kuin vanhaa rahaa, alkoivat valittaa, ett'eivät tulleet aikaan, jos ei heidän palkkojansa yhtä paljon lisätty, kuin raha oli halvennut. Ja heillä olikin täysi syy valittaa, jonka tähden esivallan piti ajoittain lisäilemän heille enämmän palkkaa: mutta sitä myöten kuin palkat lisättiin, tarvitsi taas kruunu enämmän rahaa. Esivallan anoessa otti siis kansa maksaaksensa verot korotuksella uudessa rahassa. Joka oli lainannut toiselle vanhaa mynttiä, tahtoi maksoansa samassa rahassa, taikka uutta halvempaa rahaa kurssin jälkeen. Tällaisista asioista tuli monta riitaa, ja esivallankin täytyi tunnustaa, että uusi raha oli halvempana pidettävä ja että vanhasta piti väliä maksettaman. Muutama valtakunta ja valtias kehnonsi vielä senkin kautta mynttinsä, että panetti liiaksi halpaa metallia rahoihinsa. Pian tuli yhtähyvin tämä petos havaituksi ja kaikkien aikojen historia on kyllin näyttänyt, että tällaiset rahan halventamiset eivät ole olleet muuta kuin petosjuonia, joista aina on ollut paljo vahinkoa kaikille valtakunnan säädyille, ja voittoa ainoastaan muutamille pettäjöille. Koska Kaarle 12 aikaan Ruotsin valtakunta joutui aivan suureen rahanpuutokseen, myntättiin 37 miljoonaa pieniä vaskipolettia, jotka pantiin käymään hopeatalarin arvosta, ja kruunu lupasi ne oikeilla hopearahoilla takaisin lunastaa. Vaan kuin ulkomaan kelmit tekivät ison joukon samankaltaisia polettia ja kovin velkaantunut valtakunta ei voinut lunastaa enemmän kuin osan näistä polettirahoista, teki kruunu pankrutin ja jätti suuren osan niistä lunastamatta, heidän vahingoksensa, joiden käteen olivat joutuneet. Samat vaskiset hopeatalarit, joita muutamia vieläkin maassamme löytyy, kävivät sitten äyrin eli tengan arvosta. Monta muuta mulkkausta on metallirahoilla aikojen kuluessa tehty. Muilla kuin esivallalla ei ole oikeutta rahaa myntätä, mutta joka tahtoo, saapi mynttihuoneessa metallinsa myntätyksi vähäistä maksoa vastaan.

28. Eräästä muistopuheesta.

Meidän Herrassa nukkunut provasti-vainajamme Gustav Avellan oli syntynyt maalliseen elämään Nummen pitäjässä vuonna 1742, Lokakuun 28 päivänä. Isänsä vähän palkan ja siitä tulevan köyhyyden tähden täytyi tämän poikasen, monen vaivalloisuuden ja puutteen alla, Turun koulun ja akatemian harjoitukset läpitse käydä, ja lasten opettamisella hänensä elättää. Jo aikaisin oli hänen mielensä teeskellyt papin virkaan, jonkatähden hän myös, hyvän valmistuksen jälkeen, v. 1764 vihittiin papiksi, vanhan isänsä apulaiseksi. Kaksi vuotta siitä (v. 1766) seppelöitiin hän maisteriksi, kävi kirkkoherran-tutkinnon ja muutettiin lääninprovastin apulaiseksi Öölannin saarimaihin. Neljän vuoden perästä (v. 1770) pääsi hän Uudenmaan sotapapiksi ja muutti saarnaamaan Jakkarbyn kartanoon läsnä Porvoon kaupunkia. Vaan ei hän sielläkään kauan viipynyt, sillä kahden vuoden takaa (v. 1772) valitsivat Öölannin Hammarlannin miehet hänen kappalaiseksensa, jossa pitäjässä hän ennen oli provastin apulaisena ollut; ja taas kaksi vuotta siitä (v. 1774) kutsuivat Stockholmin suomalaisen seurakunnan kirkkoraati ja jäsenet hänen kappalaiseksensa. Tässä virassa viipyi hän neljä vuotta, raskaan työn ja moninaisten toimitusten alla, jotka hän teki sillä ahkeruudella ja taidolla, että silloin hallitseva Ruotsin kuningas Gustav kolmas ymmärsi hänen, sekä hyvän taitonsa ja puhtaan elämänsä että väsymättömän vireytensä ja toimellisuutensa puolesta, ansainneen paremman viran, ja sentähden v. 1778, ilman vaalitta, määräsi hänen tämän Kokemäen pitäjän kirkkoherraksi. Näin esivalta tämän hyvän palvelijan palkitsi ja sanankuulijat häntä rakastivat, että hänen täytyi niin usein paikasta paikkaan muutella, evankeliumin sanaa siellä ja täällä julistamaan.

Näiden nuoruudenijän monien muutosten jälkeen, 36 vuoden vanhana, tuli siis provasti-vainaja tämän Herran seurakunnan kirkkoherraksi, ja sai täällä pysyväisen kotopaikan, josta ei hän koskaan pyytänytkään lähteä. Hänen vahva aikomisensa oli, täällä rauhassa kuluttaa ne loput vuosikaudet, jotka elämän ja kuoleman Herra armosta oli hänelle suopa. Tämän hänelle rakkaan lauman keskellä ovat siis kuluneet hänen miehuutensa toimelliset ja vanhuutensa väsyneet vuodet. Kaikkivaltiaan viisaan ja hyvän neuvon jälkeen suotiin hänelle se onni, jota moni toivoo, vaan harvalle annetaan, saada enämmän kuin puoli sataa ajastaikaa olla paikallansa yhden lauman paimenna.

Mutta jos teidän sielunpaimenenne monet vuodet ovat kuluneet ilman muutoksetta, niin on teidän seassanne, kunnioitettavat Kokemäen miehet, sinä aikana monet muutokset tapahtuneet. Harvat teistä muistavat tämän kirkkoherran tänne tuloa ja hänen ensimmäisiä toimituksiansa. Se Herralle pyhitetty huone, jossa hän täällä ensin julisti Jesuksen evankeliumia, on nyt vanhentunut ja raukeamallansa: toinen, kauniimpi pyhyyden maja on hänen toimestansa teille valmistettu, jossa me nyt olemme koossa Herran kasvoin edessä; ja tämäkään ei ole enää uusi. Niin ovat myös teidän isänne ja äitinne, jotka kuulivat tämän opettajan ensimmäiset saarnansanat, jo menneet tuonen matkoille, tahi ovat kumminkin menemällänsä. Uusi suku on kasvanut heidän sijallensa, ja tämäkin jo taas valmistelee itseänsä hautansa lepokammioon. Monet lapsukaiset, jotka tämä vainaja oli Jesukselle ristinyt, ovat jo maan povessa: monet nuorukaiset, häneltä ensi kerran Jesuksen altarin armolahjoilla ravitut, ovat tuonelan majoissa: monet häneltä yhteen siunatut parikunnat ovat päättäneet päivänsä. Vihdoin läksi myös hän itse tuonen tietä kulkemaan, huoaten: Herra Jesus, ota minunkin henkeni! Autuaat ovat ne, jotka ovat monta Jumalan valtakuntaan neuvoneet! — Näin vanhat vähittäin katoovat ja kaikki uudistuvat. Eipä ole olevata, pysyvätä tämän maailman menoissa: kaikki kaatuu, kaikki muuttuu, kaikki puuttuu, Luojan luotujen seassa. Mutta kiitos Jumalan! Yksi on meillä pysynyt ja pysyvä, Jesus ja hänen ansionsa autuus, hänen sanansa suloisuus. Saarnaajat muuttuvat, temppelit raukeavat, sukukunnat puuttuvat, vaan evankeliumin saarna on muuttumatoin. Taivas ja maa on hukkuva, mutta Herran sanasta ei pidä piirtoakaan hukkaantuman.

Tämän, nyt Herransa ijäiseen rauhaan menneen palvelijan virantoimitus näiden hänelle uskottuin seurakuntain keskellä on paremmin tuttu teille, täällä kasvaneille, kuin meille, kaukaisille. Tultuansa tervehti hän teitä: minä olen outo ja muukalainen teidän seassanne. Vaan ei hän kauan vieraana pysynyt; pian tuli hän teidän parhaaksi ystäväksenne. Pian saitte havaita saaneenne kirkkoherran, Jumalalle ja ihmisille otollisen. Ijällisemmät teistä kyllä muistatte, ilolla ja kiitoksella muistatte, hänen, miehuutensa voimain ja ruumiinsa terveyden aikoina, olleen ahkeran ja väsymättömän, vakaan ja valppaan virkansa töissä. Te muistatte hänen hyvänä paimenena kainneen laumaansa, palavasta sydämestä julistaneen teille kaikki taivaan neuvot, kaikki sovinnon sanat sieluin pelastukseksi. Te muistatte, kuinka milloin lain kovat käskyt, milloin evankeliumin suloiset sanomat hartaasti vuosivat hänen huuliltansa, kuinka hän vireästi pyysi seurakunnissansa kartuttaa sekä sisällisen, elävän uskon voimaa että myös sen hyviä hedelmiä sydämessä ja elämässä: kuinka hän ahkeroitsi kasvattaa kaunista, raitista, siveää ja jumalista menoa ja järjestystä kristikunnassa: kuinka lasten ja nuorukaisten aikainen, hyvä harjoitus Jumalan sanassa ja autuudenopin puhdas tunteminen oli hänelle mieluinen. Ei hän jättänyt eksyväistä johtamatta, ei synnin unessa makaavaista herättämättä, ei epäilevää neuvomatta, ei murheesen vaipuneita lohduttamatta, ei sairaita virvoittamatta eikä kuolinvuoteella rohvaisematta. Hänen sanansa olivat saarnastuolissa somaiset, rippikoulussa kauniit, lukusijoilla lujat, sen hengen ja voiman jälkeen, jonka ylipaimen hänelle oli lahjoittanut. Autuas on se palvelija, jonka Herra tullessansa löytää näin tehneen!

Nämät hänen hartaat toimituksensa, hänen väsymättömyytensä virkatöissä ja hyvä oppinsa kaikissa sielunpaimenelle tarpeellisissa asiossa olivat aikanansa sekä esimiehille, että muille kaukaisillenkin, hyvin tutut ja hyväksi arvatut; joidenka palkaksi ja merkiksi myös pispa jo vuonna 1810 antoi hänelle hyvin ansaitun provastin nimen ja kunnian. — Mutta hän vanheni vuosi vuodelta, ja vanhuus voittaa sankaritkin. Jo nuorempanakin oli hänen välittäin tauti temmannut virantöistä majansa yksinäisyyteen synkeitä hetkiä viettämään. Vaan vanhuus kovensi kivulloisuuden ja lisäsi väsymyksen ruumiin ja sielun vaivalloisuuksiin. Näiden kuormalta rasitettuna ja vähittäin vaipuvana, täytyi tämän vainajan vihdoin vaiketa, ja uskoa virkansa ennen iloiset toimitukset nuorempain opettajain haltuun. Jo seitsemän toista kymmentä vuotta sanotaan kuluneen siitä, kuin hän viimeisen erän tässä pyhässä sijassa evankeliumin saarnaajan virkaa toimitti. Siitä ruveten on hänen täytynyt olla vieroitettuna virkatoimituksista, eroitettuna maailmasta, ja voimatoinna kuluttaa vanhuutensa monet vuosikaudet kammiossansa, odottaen ehtoon hetkeä, jona hän saisi ilolla sanoa: "Nyt sinä, Herra, lasket palvelijas rauhaan menemään sanas jälkeen, sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi."

Mitä tulee provasti-vainajan yhteiseen elämään, niin todistetaan joka taholta, hänen olleen puhtaan, raittiin, rehellisen ja toimellisen kaikissa menoissansa ja kansaelossansa. Joskus hän kukaties näkyi äkkiseksi, kiivaaksi ja tylyksi; usein kukaties hänen sanansakin kuuluivat kovalta: mutta sydämensä oli aina ystävällinen, hyvänsuopuinen ja rauhaa rakastava. Ei hän köyhiä ryöstöllä rasittanut, eikä lesken viimeistä ropoa rapannut. Ei tyhmät ilot, eikä turhat leikit vietelleet ja viivytelleet häntä aikaisin virkansa töitä valvomasta. Vakaalla jumalisuudella ja vahvalla turvalla uskoi hän elämänsä menot ja muutokset taivaallisen isänsä haltuun, ja käytti aikansa päivät Jumalalle kunniaksi, kristillisyyden menestykseksi ja lähimmäistensä hyödyksi, niin myös omaisten onneksi ja lastensa kristilliseksi kasvattamiseksi; ehkä hänessä, niinkuin muissakin vaimosta syntyneissä, olivat virheensä, sillä virhe tulee viisaallenkin, ja erhetykset kuka ymmärtää?

Kohta tultuansa Kokemäen kirkkoherraksi antoi provasti-vainaja itsensä aviosäätyyn silloin olevan Porin koulurehtorin, sitten Wehmaan provastin ja kirkkoherran tyttären kanssa, nuoren neitsyen Lovisa Brander, jonka rakkaan puolisonsa kanssa hänen suotiin suloista avioeloa pitää aina elämänsä loppuun asti. Tämä rakas puoliso, nyt surevaksi leskeksi jäänyt rouva, huojensi hänelle huolenkin hetket, toimitti taitavasti askareensa, ja oli kaiketi miehellensä mieluinen. Heidän avioliittonsa siunasi Herra kuudella perillisellä, kahdella pojalla ja neljällä tyttärellä, jotka kaikki rakastettuin vanhempainsa huoneessa lapsena kasvoivat kuin kedon kukkaiset, menestyivät viisaudessa ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä, ja kaikki täyteen ikään asti ilahuttivat isänsä ja äitinsä päiviä. Kutka nämät perilliset ovat, ja kuhunka ne jo nyt ovat hajaantuneet, on teille, tämän pitäjän miehille, tuttu, niinkuin myös että he vielä tänäpänä surulla kaipaavat hautaan kätkettyä isäänsä, paitsi yhtä tytärtä, joka kuusi vuotta sitten on maan poveen tallelle pantu. Tämän provasti-vainajan lasten lapset ovat nyt luvulta yksi kolmatta. Ja on merkittävä erinomainen Herran neuvo, että provasti-vainajan koko aikana Kokemäen pappilassa ei ollut yhtäkään kuoleman tapausta, ei palkoillistenkaan seassa.

Näin oli provasti-vainajamme saanut menestyä ja tulla pitkäijälliseksi maan päällä, niin että hän jo kymmenettä vuotta oli kaikkein vanhin koko Turun hiippakunnan papeista. Mutta "ei päivä niin pitkä, ett'ei yö perässä: niin elämätä kuolema noutaa". Vihdoin lähestyi myös tämänkin, kauan palvelleen ja vuotten painosta väsyneen uskollisen palvelijan lähdentöpäivä. Hän oli kauan ollut uskollinen vähän päällä; nyt ymmärsi korkeuden Isä, hänen olevan valmistuneen ottamaan suurempia tavaroita vastaan. Katoavaisten sijaan tahtoi Herra nyt uskoa hänelle katoamattomat, ijäiset osaksi. Hänen vuosilukunsa täytettiin, hänen päivänsä joutui ehtoolle. Monesti oli hän huoannut korkeuteen: "Vartia, kuinka kuluu aika? Koska minun kelloni lyö?" Nyt löi hänen kellonsa, ja hän nukkui.

Jo nuoruudesta ruveten oli provasti-vainajamme kivulloinen ja vilulle arka, josta hänelle tuli monta surupäivää, jotka hänen monesti estivät elämän iloa maistamasta ja toisinansa virkansakin töitä mielensä jälkeen toimittamasta. Tämä kivulloisuus lisääntyi vähittäin, ja otti vihdoin niin ylikäden, että hän harvoin sai terveyden suloista lahjaa nautita. Joskus suotiin hänelle muutamat terveemmät päivät, ja ne olivat riemupäivät ei ainoastansa hänelle ja hänen omaisillensa, vaan myös sanankuulijoille, jotka ikävöitsivät provastinsa parannusta, saadaksensa hänen taas nähdä Herran temppelissä virkatöissänsä. Mutta näitä ilopäiviä ei annettu viimeiseltä usein. Vuosi vuodelta tuli kivulloisuus katkerammaksi, ja vanhuuden väsyttäväiset vaivalloisuudet kuluttivat vähittäin niin hänen voimansa ja elämänsä langan, että hänen kynttilänsä vihdoin hiljaisuudessa sammuuntui, ja hän, elämästä kyllästyneenä, lunastustansa odottaen, sai lähteä katoavaisuuden majasta maanantaina viime Syyskuun 24:nä päivänä, 89 vuoden 10 kuukauden ja 26 päivän ijällä, Kokemäen kirkkoherrana oltuansa yli 54 ajastajan.

Kaikkina hänen maallisen vaelluksensa päivinä ja kaikissa tiloissa oli Kristus ollut hänen elämänsä, ja sentähden oli kuolema nyt hänellä voittona. Nyt on hän hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksunsa päättänyt ja uskon pitänyt. Herra oli hänen pelastanut kaikesta pahasta teosta, ja auttanut taivaalliseen valtakuntaansa. Hänellä on jo vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava ei ainoastansa hänelle, vaan kaikille niille, jotka kärsiväisesti Herran tulemista odottavat, ja kuolemaan asti uskollisesti kilvoittelevat.

29. Sopuli.
(Lemnus norvegicus l. borealis.)

Kuin muutamat ruotsalaiset ja suomalaiset sanomat ovat epäilleet tämän elävän suomalaisesta nimestä ja arvelleet merkittävän Sopulilla jotakin muuta elävätä kuin sitä ruotsiksi kutsuttua fjell-lemmel, niin puhumme tässä nyt mitä tiedämme tästä sopuliksi mainittavasta otuksesta. Vissiin taisivatkin vanhat Suomalaiset ennen ollessaan pohjais-puolella Wenäjän maalla kutsua muuta sopuliksi kuin tätä pientä nyt puhuttavaa; sillä tämän nahkalla ei tietääksemme liene käyty kauppaa. Eivätkö liene niitten vieläkin Siperian metsissä olevain sobel[2] nimisten eläinten nahkat olleet Suomalaisillakin kaupan kaluina. Niitten hinnan sanotaan vieläkin olevan 5 ja 30 hopearuplan välillä kappaleesta, joka on pienempi näädän [3] nahkaa. Kuin näitä eläviä tietääksemme ei ole Suomen pohjaisimmillakaan mailla, kutsutaan nyt siellä yleiseen sopuleiksi niitä pieniä ruskeankeltaisia mustankirjavia, vatsan alta valkeita eläviä, jotka välistä lähtevät suurissa laumoissa kulkemaan asuntopaikoiltansa. Tämä sopuli on päästä hännän nenään noin korttelin pituinen ja asuu Ruijan eli Norjan tuntureilla. Vaikka talvi on siellä kova, sikiävät he kuitenkin enemmin kuin mitkään muut imettävät elävät. Tunturien lumiset rinnat ovat välistä aivan täynnä reikiä, joissa nämät asuvat. Sopulit syövät poron jäkälää, ruohoja, vaivais-koivun kukkia ja kasvuin juuria; mutta talveksi eivät he kokoa elatusta. Ne sikiöivät monta kertaa kesässä ja emä synnyttää kerralla 5 ja 6 silmitöintä poikaa. Kuin niitä sikiää miljoonittain, niin alkaa ruoka tältä paljoudelta puuttua, joka mahtanee pakoittaa heitä kulkuun. Jos emme väärin muista, oli näitä eläviä tuntureilta mahdottomasti kulussa v. 1840. Niitä ilmausi Rovaniemeen, Kuusamoon ja Pudasjärvelle. Luonnontutkijat ovat merkinneet näitten 2 ja 3 kertaa lähtevän kulkuun 20 vuoden sisällä. Ne kulkevat suorissa ja leveissä riveissä, joitten väliä on noin 1 ja 2 kyynärätä. Päivät levähtävät he ja öillä matkustavat, eivätkä niitä estä joet tahi järvet matkalla, vaan ne uivat niitten ylitse, kuin näitä tulee eteen; sillä kiertämään ne eivät ollenkaan lähde. Tyvenellä pääsevät he kyllä uimalla vetten yli; mutta kuin vähänkään on aaltoa, hukkuu niitä tuhansittain veteen. Kaikki ruohon ja muut kasvut, mitä vaan eteen sattuu, syövät nämät elävät; mutta eivät he hävitä ainoastaan mitä maan päällä kasvaa, he kaivavat reikiä maahan ja syövät kasvuin juuretkin. Niin ovat he tänäkin syksynä (v. 1853) hävittäneet pottu- ja naurismaita Lapin maalla. Mutta huoneisiin eivät he toki koskaan tukkeu. Näitten kulku ei ole juuri terävätä, ja kuin ihminen sattuu tulemaan niitä vastaan, nousevat ne kahdelle jalalle ja sähisten ikäänkuin haukkua nauskuttavat, vieläpä tarttuvat kiinni jalkoihin, vaatteisiin ja käteenkin, kuin pääsevät, eivätkä, niinkuin eivät muutkaan nävertäväiset elävät, voi ennen irtautua, ennen kuin hampaat yhteen vastaavat. Ne eivät pelkää kissoja eikä koiria, vaan vastustavat ja tarttuvat puremaan, kuin vaan pääsevät. Näitten vihollisia ovat ketut, kokot, havukat, näädät, kärpät,[4] lumikot [5] ja porot, jotka niitä seuraavat matkalla ja syövät herkkunaan. Sentähden häviää niitä mahdottomasti, ett'ei niitä, kuin seuraavana kesänä palaavat entisille asuinpaikoilleen, enää ole paljo jäljellä, jonka vuoksi niitten paluuta ei useinkaan havaita. Näillä sanotaan myös olevan joku aavistus kovista ja pahoista ilmoista, joittenka edellä ne lähtevät kulkuun; niin sanotaan näitten eläväin syksyillä kovain pakkais-talvienkin edellä lähtevän kulkemaan. Emät kantavat matkalla poikiansa joko suussaan tahi seljässään. Ne, jotka menevät länteen päin tuntureilta, tulevat Pohjanmereen, eikä pää kiellä lähtemästä sitä muka yli uimaan. Niin sattuu välistä näitä eläviä tulemaan kalamiesten veneisiin merestä niinkin paljo, että veneet ovat uppoamaisillaan. Merellä näkyy niitä tuhansittain hukkuneina, ja rannat ovat välistä täynnä sopulien raatoja.

30. Suomalaisen kirjallisuuden alku.

Hiljaisen Martti Skyten pääasiallinen ansio uskonpuhdistuksen suhteen oli se, että hän ei sitä estänyt. Yksi hänen tekonsa on kuitenkin vielä mainittava, jolla hän välillisesti antoi tälle toimelle sangen suuren avun. Hän, näet, käytti yhden osan hänelle jätettyjä melkoisia piispantuloja kustantaakseen hyväavuisten nuorukaisten elatusta ulkomaan yliopistoissa. Kahdeksan tiedetään nuorukaista, jotka tällä lailla hänen kauttansa valmistettiin taitaviksi isänmaan palvelijoiksi. Heidän joukostaan ovat Mikael Agricolan nimi ja työt yli muiden kuuluisat ja siunatut.

Hän oli köyhän kalamiehen poika, syntynyt 1510 t. 1512 Särkilahden kartanon tiluksilla Pernoon pitäjässä Uudellamaalla. Ensimmäisen oppinsa sai hän Wiipurin koulussa, jonka oppinut rehtori, kuin samallaiseen virkaan Turkuun muutti, taisi viedä tämän oppilaan kanssaan. Aikaiseen huomasi piispa Skyttekin nuoren Agricolan avut ja otti hänet sihteerikseen, lähettipä hänet myöhemmin v. 1535 Wittenbergin mainioon yliopistoon. Neljän vuoden kuluttua palasi Agricola sieltä maisterina ja Lutherin sekä Melanchtonin hyvillä todistuskirjeillä varustettuna. Kohta paikalla annettiin nyt hänelle rehtorin virka Turun koulussa, jota hän taidollansa piti edelleen hyvässä kunnossa ja maineessa, tällä ajalla, jolla kaikki muut Ruotsin valtakunnan koulut olivat aivan rappiolle joutuneet. Varsinaisten virantoimituksiensa ohessa hän myös autteli Skytteä piispankeräjäin pidossa, saarnaten ja selittäen uutta oppia kansalle näissä tilaisuuksissa. Skyten viimeisinä aikoina, vuodesta 1548 alkaen, uskottiin piispanviran toimitus Agricolalle kokonaan; vieläpä piispan kuoltuakin sai hän jonkun aikaa pitkittää tätä työtä. Kustaa kuningas, näet, tässäkin tilaisuudessa taas katsoi viisaaksi, antaa piispan sijan olla muutamat vuodet tyhjänä, siksi että kansa tällä tavoin tottuisi pois piispoja välttämättömänä pitämästä. Vasta vuonna 1554 lopetti kuningas jälleen kaitsijattoman loma-ajan Suomen kirkossa, samassa jakaen maamme kahteen hiippakuntaan, myöskin piispanvallan vähennykseksi. Turun hiipan soi hän nyt Agricolalle; uudessa Wiipurin hiippakunnassa, joka sisälsi Karjalan, Savon, Uudenmaan itäpuolen ynnä Hämeen pohjais-seudut, tuli Paavali Juusten, toinen Skyten kasvattia, ensimmäiseksi piispaksi. Näitä molempia virkaan vihittäessä ei enää käytetty katoolisia menoja; he ovat siis ensimmäiset evankeliset piispat meidän maassa.

Kauan aikaa ennen oli jo Agricola nähnyt, että ainoa varma puhdistetun opin vahvistuskeino oli Jumalan sanan kääntäminen kansan kielelle. Raamatun suomennos oli sitä tarpeellisempi kuin kouluin jouduttua rappiolle suuri osa Suomen papistoakaan ei osannut lukea sitä alkukielellä, eikä myös käyttää aikaisemmin ilmi annettua ruotsalaista käännöstä. Tähän tärkeään työhön oli Agricola jo Wittenbergissä ryhtynyt, mutta se valmistui häneltä vasta v. 1543, eikä ilmaunut painettuna ennen kuin v. 1548. Sitä ennen oli kuitenkin Agricola jo toimittanut painosta Aapiskirjan, Katkismuksen sekä Rukouskirjan, joka viimeinmainittu paitsi itse rukouksia myös sisälsi koko joukon muita aineita esim. almanakan, värsyjä, suomennettuja kappaleita raamatusta sekä kirkkoisäin teoksia y.m. Uuden Testamentin suomennoksen perästä Agricola vielä toimitti Käsikirjan, Messukirjan, Davidin psaltarin ynnä valittuja kappaleita Prophetoista suomeksi. Useimmat näistä kirjoista, paitsi ehkä Uutta Testamenttia ja Psaltaria, kustansi Agricola omilla vähillä varoillaan.

Kuinka suuri vaiva hänellä mahtoi olla kirjallisista toimistaan, sitä on meidän nykyisten Suomalaisten tuskin mahdollinen käsittääkään. Muistaa pitää, näet, että Suomen kieltä ei ollut ennen ikinä vielä käytetty kirkoissa eikä kirjoituksissa. Eipä ollut myös kieltämme paljon yhtään suullisestikaan viljelty uskonnollisissa aineissa, koska sekä jumalanpalvelus että myös opetus kouluissa kävi kaikki latinan kielellä. Ensimmäisen yrittäjän piti siis sekä säätää Suomen kielelle oikokirjoitus-säännöt että lisäksi keksiä joukoittain uusia sanoja. Edellisen suhteen täytyy meidän tunnustaa, että Agricolan kirjat ovat varsin vaillinaiset; oikokirjoitus niissä horjuu sinne tänne: samat sanat kirjoitetaan usein samalla sivulla kahdella, kolmella eri tavalla. Mutta eipä ollut siihen aikaan ruotsin eikä saksankaan oikokirjoituksen laita yhtään säännöllisempi. Mitä taas sanain keksimiseen ja ylimalkaan kääntämiseen tulee, niin ne ovat erinomaisella taidolla tehdyt. Verratkaamme Agricolan suomennokset ja sata vuotta myöhemmin ilmautunut kokoraamatun käännös, niin näemme, että muutokset eivät ole kovin suuret.

Nykyisestä kirjakielestämme Agricolan kieli kuitenkin monin kohdin eriää. Hän oli, näet, niinkuin itse sanoo, paraasta päästä käyttänyt Warsinais-Suomen murretta, joka on, ja silloin vielä enemmän oli, Wiron kielen kaltainen sekä sanoiltaan että lyhyiltä, katkastuilta päätteiltänsä. Syyksi siihen hän ilmoittaa sen, että koska "Soomenmaa" ikäänkuin on koko Suomen emä, ollen suomalaisen kristityn seurakunnan ensimmäisenä pesänä ja piispan istuimena, niin piti sen murteen myös kunniasija saada. Mutta muidenkin maakuntain murteista hän sanoo tarpeen mukaan ottaneensa puhenparsia ja sanoja. Todella on hänen suomennostensa kieli nähtävästi sekoitettu Turun ja Wiipurin murteesta.

Agricolan jälkiä rupesivat pian useammat muutkin kirjoittajat astumaan. Hänen virkaveljensä Juusten toimitti taas uuden katkismuksen ja messukirjan. Paitsi sitä on hän latinan kielellä pannut kokoon sangen tärkeän teoksen, nimittäin ensimmäisen Suomenmaan historian. Kirkkoveisuuta varten, joka Agricolan aikoina vielä oli pysynyt melkein kokonaan latinaisena, sepitti Jaakko Suomalainen (Turun koulun rehtori, † 1588) ensimmäisen suomalaisen virsikirjan, jonka sitten Maskun kirkkoherra Hemming († 1620) myöhemmin uusilla virsillä lisäsi. Enin osa vanhan virsikirjamme virsiä on heidän työtään, aivan muuttumatoinna, niinkuin heidän käsistään läksi. Merkillistä on varsinkin, että Hemming virsissään hyvin usein viljeli kansanrunoistamme otettua alkusointua sekä kertoa koristuksena. Ulottuipa Agricolan alottama kirjallinen liike myös kauemmaksikin kirkollista alaa. Tästä ajasta alkain nähdään joskus, vaikka vielä hyvin harvoin, kuninkaallisia kirjeitä toimitettavan Suomen kielellä; aivan ensimmäinen oli kirjoitettu Savonlinnan läänin asukkaille v. 1555. Aikaisemmin jo, yksin ajoin kuin Uuden Testamentin käännös ilmautui, oli Tukholman suomalaisen seurakunnan pappi, herra Martti, suomentanut koko Kristofer kuninkaan Maanlain. Uuden, paremman suomennoksen samasta laista toimitti seuraavan vuosisadan alussa Ljungo Tuomaanpoika, Kalajoen kirkkoherra. Edellinen ei kuitenkaan tullut painoon, ja jälkimmäisestäkin painettiin vaan pari arkkia. Valtiovarat kuluivat silloin alinomaisiin sotihin, ett'ei riittänyt tämmöisiin tarpeisiin.

Samassa kuin Suomen kieli kirkossa pääsi valtaan, yritti se siis virallisellakin alalla astumaan ruotsin sijan. Luultavaa on, että tämäkin muutos olisi saatu toimeen, jos vaan Suomen miehissä olisi ollut enemmän intoa. Mutta vanha tottumus ruotsin kielen valtaan näissä asioissa teki, ett'ei päästykään yrittämistä edemmäksi. Paremman valppauden sitä vastaan osoittivat Suomalaiset, koska ruotsin kieli uhkasi kirkollisellenkin alalle tunkeutua. Agricolan jälkeen oli, näet, Kustaa kuningas, joka viime aikoinaan katseli Suomalaisia epäluulolla, asettanut ruotsalaisen miehen, nimeltä Pietari Folling. Tällä, niin Juusten aikakirjassaan kertoo, oli aikomuksena jälleen hävittää jumalanpalveluksesta Suomen kieli, jota ei hän osannut, ja panna oma kielensä sijaan. Mutta Suomen miehet tekivät hänelle lujan vastarinnan, jopa onnistui heidän muutamien vuosien perästä saada tuo vihattu piispa virasta luovutetuksi ja Juusten asetetuksi hänen sijaansa.

31. Sananlaskuja.

32. Ijankaikkisnuden ihanasta päivästä ja tämän elämän kaameasta yöstä.
(Tuomas Kempiläisen kirjasta Kristuksen seuraamisesta.)

1. Oi sinä autuin asuinsija ylimmäisessä kaupungissa! Oi sinä ijankaikkisuuden kirkkain päivä, jota yö ei pimitä, vaan yläisin totuus lakkaamatta kirkastaa! Sinä ijäisen ilon ja turvaisuuden päivä, joka et muutteista mitään tiedä! Oi, jospa se päivä jo loistaisi ja kaikki ajallinen olisi jo loppunsa nähnynnä! Se loistaa jo ijäisen kirkkauden helolla tosin kaikille Pyhille; mutta meille, maailman matkamiehille, se vaan etäältä siintää. Taivaan asukkaat tietävät, kuinka ihana se päivä on: mutta Eevan lapset, maankulkeuteen kirottuina, ilmoittavat huokauksillansa, kuinka katkeraa ja tukalaa tämä elämä on.

2. Lyhyet ja pahat ovat tämän elämän päivät, täynnä tuskaa ja kipua. Täällä on ihminen monen synnin saastassa, monen himon ansassa, monen pelvon paulassa, moninaisen surun ajeluna, paljon uuteliaisuuden vietävänä, paljon turhuuden siteissä, monen erehdyksen saarroksissa: paljosta työstä uuvuksissa, kiusauksista vaivuksissa, hekumasta hermotoinna, ja puutosten käsissä rasittuneena.

3. Ah milloinka kaikki tämä paha loppunsa saa? Milloinka synnin kurjasta orjuudesta irtaalleni pääsen? Milloin ainoastaan Sinua saan ajatella? Milloin saan Sinusta täydellisesti ihannella? Milloin kaikki esteet maahan kaatuvat? Milloin minulle oikea vapaus, vapaus kaikesta ruumiin ja sielun rasituksesta, lahjoitetaan? Milloin tulee kerrankin järkähtymätöin ja vakinainen rauha, sisällinen ja ulkonainen, joka haaralta turvattu rauha? Hyvä Jesus! Milloin saan Sinua nähdä? Milloin viimeinkin valtakuntasi kauneutta katsella? Milloin minulle tulet kaikeksi kaikessa? Milloin, milloin saan kanssasi olla valtakunnassa, jonkas ijankaikkisesta ystävillesi valmistit?

4. Vaivaiseksi ja kulkijameksi olen jätettynä vihoillisen maahan, jokapäiväisen sodan ja kovan onnen käsiin. Huojenna tätä kulkeutta, lievennä tätä tuskaa; sillä Sinä olet haluni ainoa vaiteltava. Kaikki maailman lohdutus on minulle rasitukseksi. Sinua, Sinua hartaimmin ikävöitsen, mutta en voi Sinua saavuttaa. Taivaallisiin soisin mieluisesti ulottuvani, mutta maalliset asiat ja lihalliset himot minun polkevat maahan. Mieleni soisi nousevansa ylemmäksi kaikkea; mutta liha pakoittaa, vasten tahtoani, haluni orjaksi. Näin minä kurja taistelen alinomaa itseni kanssa ja olen rasitukseksi itselleni: sillä henki pyrkii ylöspäin, ja liha ainian alaspäin.

5. Oi, mikä sydämen kipu, kuin taivaallisia miettiessäni, parvi lihallisia ajatuksia yht'äkkiä leuhahtaa! Jumala! elä erkane kauas minusta, eläkä hyljää palvelijaasi. Lähetä leimauksesi, lasketa nuolesi, säikytä ja karkoita vihoillisen kuljeet kaikki. Kokoa huomioni luoksesi; anna unehuttaani maalliset kaikki; anna minun heti himoin ihanat kuvat sydämestäni kaikki karkoittaa ja niitä kammoa! Rientäös minulle avuksi. Sinä ijankaikkinen totuus, ett'ei mikään turhuus saako minua horjumaan! Tullos, Sinä taivaallinen sulo, niin kaikki saastaisuus kasvoisi edestä pakenee!

6. Anna, anna minulle anteeksi armollisesti, niin usein, kuin rukoillessani suvatsen minkään muun kuin Sinun mieleeni nousta! Sillä minä tunnustan, ajatusteni useasti olevan ajelulla. En useinkaan ole siinä saapuvilla, missä ruumiini on, vaan siellä, mihin mieleni minun vie. Mikä luontoani suosittelee, taikka totutulle tavalleni kelpaa, se on nopsa mieleeni joukahtamaan.

7. Oi, kuinka sentähden on tosi, mitä Sinä, ijäinen totuus, sanonut olet; Kussa teidän tavaranne on, siellä on myös teidän sydämenne. Jos taivasta rakastan, niin ajattelen mieluisesti taivaallisia. Jos maailmaa rakastan, niin olen mielissäni sen onnesta, ja pahoilla mielin sen onnettomuudesta. Jos lihallisuutta rakastan, niin mieleni on alinomaa lihallisissa asioissa. Jos hengellisyyttä rakastan, niin ajattelen ilolla hengellisiä asioita. Mitä ikään rakastan, siitä mielelläni puhun siitä mielelläni kuulen puhuttavan, ja sen kuva seuraa minua yleensä. Mutta autuas on se ihminen, joka Sinun tähtesi luodut kaikki hyljää, luonnolle väkinäistä tekee, ja lihan himot ristiinnaulitsee hengellisellä kiivaudella. Sinun eteesi kantaaksensa virheettömän rukousuhrin leudolla omalla-tunnolla ja kaikesta maallisesta, sisällisesti niin hyvin kuin ulkonaisestikin, kirvonnunna, ollaksensa otollisen enkelien seurakumppaniksi.

33. Elefantti.

Ensimmäisen Makkabealaisten kirjan 6 luvussa kerrotaan, kuinka kuningas Antiokus Eupator "kokosi sata tuhatta miestä jalkaväkeä ja kaksikymmentä tuhatta ratsasmiestä, ja kaksineljättäkymmentä elefanttia, jotka sotaan harjoitetut olivat", lähteäksensä niillä Juudaan sotimaan; ja värsyissä 34-37 luetaan, että hän antoi "priiskoittaa elefantit punaisella viinalla ja morin marjan nesteellä, kehoittaaksensa heitä käymään edes ja vihastumaan. Ja jakoi elefantit joukkoin keskelle, että kunkin elefantin tykö oli asetettu tuhannen jalkamiestä rautalakeilla ja harniskoilla, ja viisi sataa hevoismiestä. Nämät ottivat vaarin elefantista, niin ett'eivät he välttäneet pois sen tyköä, ja kuhunka elefantti käännettiin, sinne myös heidän piti itsensä kääntämän. Ja kukin elefantti kantoi seljässänsä puutornia, jossa kaksineljättäkymmentä sotamiestä oli, ja se mies, joka eläintä ajoi ja hallitsi."

Moni lukija varmaan ihmettelee, kuinka yksi ainoa elävä taitaa puutornia kantaa ja sen sisässä 32 sotamiestä paitsi ajajata, ja moni sitä myös taitaisi tuskin todeksikaan uskoa, jos olisi jossain muussa kirjassa kuin pyhässä raamatussa luettavana. Siitä syystä tulemme nyt seuraavassa luvussa vähän täydellisempiä tietoja elefantista antamaan.

Itä-Indian maalla, johon tulee neljättä sataa peninkulmaa Kanaan maasta idän ja etelän välillä, löytyy vielä nyt, niinkuin siellä vanhankin testamentin aikoina löytyi, paljo elefantteja, ja niillä on vielä tänäpäivänä sama ihmeteltävä luontonsa, voimansa ja ruumiinsa rakennus, kuin niillä Makkabealaistenkin aikana oli. Tämä luomus on Jumalalta varustettu hirveän isolla ruumiilla, ja tiettävästi on se suurin kaikista maaelävistä, niinkuin se myös mielensä puolesta on kaikista luontokappaleista viisain.

Kaikki, mitä elefantista tulemme kertomaan, on sangen ihmeellistä. Paitsi Itä-Indian maassa tavataan elefantteja Afrikassakin, mutta Afrikan elefantit ovat toista lajia kuin Indian. Kuin jo sanoimme on elefantilla hirveän iso ruumis, sen jalat ovat pitkän miehen korkuiset ja tukevan miehen paksuiset. Tavallinen mies taitaa hattu päässä suorana sen mahan alatse astua, ja sen koko korkeus maasta selkärankaan on puolenkolmatta syltä.

Ne elefantit jotka Persian kuningas Nadir Schah vuonna 1745 keisarinna Elisabetille lahjaksi Pietariin lähetti, olivat vieläkin suuremmat ja vähää vailla kolmen sylen korkuiset. Semmoinen eläin painaa seitsemän ja kahdeksankin tuhatta naulaa taikka neljä sataa leiviskää, ja saisi sentähden hyvästikin panna viisikolmatta härkää toiselle puolelle vaakaa vastapainoksi.

Sen jalat ovat kuin paksut lihatukit taikka pölkyt, eivätkä pienempinä ollen taitaisi kannattaakaan semmoista ruumiin painoa, eikä liikuttaa sitä. Jalkaterää eli sorkkaa ei näy ollenkaan, sillä sääriliha rippuu kuin pussina ja peittää sen kokonansa, mutta sen alla on kussakin jalassa viisi kynnellä varustettua varvasta, ja jalkapohjat ovat kuin raudoitetut lujimmalla sarvenlaatuisella luulla.

Pää sen suhteen on pieni alasrippuvilla suurilla korvilla, kuin teuraan vuodat. Niitä se liikuttaa vihaiseksi tultuansa ja laksuttaa niitä kovasti, niinkuin puistettaisiin suurta palttinata taikka lakanaa.

Silmät ovat pienet, mutta sangen vilkkaat, ja niistäkin on selvästi nähtävä, että hän on hyvin älykäs eläin, joka ottaa vaarin kaikista asioista, ja melkein kuin ihminen miettii ja ajattelee, vaikk'ei saata ajatuksiansa sanoilla ilmoittaa.

Ihmeellisin kaikista on kuitenkin elefantin kärsä. Se on kuin hänen ylihuulensa taikka nenänsä, joka lähtee kuin puolentoista sylen pituinen torvi kahden kauhean torahampaan keskeltä. Tyveltä on se yhdeksän tahi kymmenen tuumaisen tukin paksuinen, mutta hoikkenee latvaan päin, ett'ei päästä ole enää kuin kolmen tuuman paksuinen, keskeä poikki mitaten.

Kärsä on elefantin kallein ja hyödyllisin jäsen, onsi (eli tyhjä) sisältä. Sillä toimittelee ja tekee se monellaisia töitä, kuin ihminen käsillänsä. Huulet kärsän päässä ovat sormien asemessa ja niillä on samallainen tarkka tunto kuin ihmisellä sormen päissä, joka helposti on ymmärrettävä siitä, mitä elefantti kärsällänsä toimittelee.

Kärsän pää eli suu on onteva eli kovera kuin kauhan pesä taikka pienempi kuppi, niin että siihen mahtuisi tavallinen lankakerä sisään. Sen reuna on ympärinsä pallistettu kuin siankin kärsän reuna, ainoastansa sillä eroituksella, että se on paksumpi ja lujempi, ja juuri tätä pallistusta sanotaan kärsän huuliksi, joita elefantti käyttää, kuin ihminen sormiansa. Niillä se poimii kukkia ja sitoo ne kimppuun; ottaa pienimmänkin rahan maasta ylös; solmitsee ja solmusta irti päästää nuoran; tempaa korkin puteliin suulta; auki ja kiinni vääntää lukon avaimellansa; kiinnittää ja aukaisee soljen, ja samalla tavalla tekee monta muutakin askaretta.

Toisinaan kuin tahtoo ilman loukkaamatta kostaa ihmiselle, joka on häntä jollain tavalla narrannut, tempaisee elefantti kärsänsä vettä täyteen ja purskaisee sen kahden ja kolmenkin kymmenen askelen päähän, kuin parhaasta paloruiskusta, ihmisen päälle, välistä niinkin kovasti, että kaataa kasteltavansa kumoon.

Semmoinen taju ja ymmärrys on elefantilla, semmoinen voima ja tarkka tunto hänen kärsässänsä, ja kuitenkin on hän ruumiinsa muodon puolesta ei mikään kaunis elävä. Kaula on niin lyhyt, ett'ei sitä paljon eroitakaan, vaan on kuin olisi pää suorastaan ruumiisen liitetty; suu on kurkun alla kärsän tyvessä paksuimmalla kohdalla. Kummaltakin puolelta suuta tulevat torahampaat näkyviin, joita on kaksi ja kumpikin kolmen tahi neljän kyynärän pituinen ja viiden leiviskän painoinen, taikka kuin hyväkin veistämätöin reen jalaspuu, paitsi että on päästä terävä. Se on valkea kuin lumi, ja kalliissa hinnassa, koska siitä sorvataan (varvataan) monenlaisia kalliita kapineita. Näillä hampaillansa elefantti vihastuneena huokeasti syöksee kenen tahansa läpi.

Elefantin nahka on kyllä paksu ja tukeva, mutta kuitenkin niin hellä, että kärpäset, paarmat ja sääsket saattavat hänelle isonkin tuskan, ja että hän on myös arka lyömiselle. Linnuilta rauhan saadaksensa taittaa hän oksan puusta ja torjuu sillä niitä pois päältänsä. Karvoja hänellä ei ole seljässä paitsi siellä täällä yksinäisiä harjaksia. Silmäripset ovat puolen kyynärän pituiset ja tukevan sukkapuikon (sukkavartaan) paksuiset. Häntä ei ole kuin korvain pituinen, ja sen päässä on iso harjastupsu.

Semmoinen otus ei kyllä juuri vähällä ruualla eläkään, niinkuin sen sanomattakin lukija arvannee. Jos Jumala olisi antanut elefantille saman luonnon kuin sudelle, karhulle, leijonalle, leopartille, pantterille, tiikerille ja monelle muulle raatelevaiselle pedolle, niin kukapa sen sitten voisikaan täyttää ja hallita, ett'ei tappaisi ja söisi koko maan piirin elävät ja lopulta ihmisenkin suuhunsa. Mutta siinäkin on Luojan hyvyys ja viisaus havaittava, että hän on säätänyt elefantin elättämään itsensä kasviaineilla. Hän syöpi ruohoja, heiniä, lehtiä, vesoja, varpuja ja mitä muuta senlaista löytää. Kaikki syömisensä saattaa hän kärsällään suuhunsa. Oksia ja lehtiä puista syödessänsä pieksää ja puistaa hän ne sitä ennen kovasti, puhdistaaksensa niitä muuraisista ja muista itikoista, jotka muuten taitaisivat yhdessä suuhun mennä. Hämähäkin verkoista puhdistaa hän ne myös visusti kärsällänsä, ennenkuin suuhunsa ottaa. Elefantti arvattavasti saattaisi kylläkin paljon syödä. Kotieläimenä pidettäessä keitetään sille tavallisesti 5 leiviskää riisipuuroa, joka sitten tehdään kakuiksi ja annetaan sille syödä. Ne kaksi, jotka, niinkuin edellä nimitimme, Persian kuningas lahjoitti Wenäjän keisarinna Elisabetille, saivat päivän muonaksi 2 leiviskää riisipuuroa, 2 leiviskää leipää, saman määrän parasta heinää ja yhden vedron (taikka 4 kannua ja 6 korttelia) viinaa.

Muut elävät karttavat viinaa ja muita väkeviä juomia kuin myrkkyä, mutta elefantille maustavat ne varsin hyvästi. Kuin häntä tahdotaan kehoittaa jotain ylenmäärinsä tekemään, taikka kiivaammasti yrittämään kuin tapansa on, niin näytetään hänelle viinaputelli ja luvataan antaa, kuin on työstänsä pääsnyt. Parempata kehoitusta ei tarvitse; siitä hän alkaa heti kaikki voimansa liikkeelle panemaan ja työtä loppuun jouduttamaan.

Tämä elefantin viinaan meneväisyys juuri selittää sen, mitä edempänä luimme, että kuningas Antioki antoi priiskoittaa elefantit punaisella viinalla ja morin marjan nesteellä, kehoittaaksensa heitä käymään edes ja vihastumaan, s.o. elefantit olivat asetettuna sotarintaan, ja heille muistutettiin, että heidän piti viinaa palkaksensa saaman, jos urhoollisesti täyttivät velvollisuutensa tappelussa.

Mutta jos elefantti jälkeenpäin havaitsee itsensä petetyksi ja hänelle ei anneta, mitä luvattiin, niin julmistuu hän hirmuisesti, ja on valmis paikalla surmaaman pettäjänsä, jos tämä ei pääse pakoon, ja vielä vuoden, kahden ja kolmenkin päästä ottaa hän hengen häneltä, missä vaan semmoiseen tilaan johtuu!

Narraamista, pilkkaa, lyömistä ja muuta pahaa menetystä elefantti ei suvaitse ollenkaan, paitsi pieniltä lapsilta, joille hän ei suutu, ikäskuin tietäisi, ett'ei semmoiset mielettömyydessänsä vielä oikein älyä, mitä tekevät. Rangaistukseksi heille vetää hän kuitenkin toisinaan vähäisen vettä kärsäänsä ja purskaisee heidän päällensä, taikka ottaa pienen vitsasen, ja lyöpi heitä sillä pari kertaa reisille, että heittäisivät konnuutensa ja lähtisivät pois. Vanhemmalle ihmiselle hän ei osoita tätä hyvyyttä, vaan lyöpi hänen paikalla kuolijaksi taikka vähintäänkin raajarikoksi.

Batavian kaupungissa Javan saarella asui kraatari (räätäli, ompelija) saman kadun varrella, jota kuvernöörin elefantit tulivat kulkemaan, kuin heitä vietiin juomaan. Sama kraatari söi mielellänsä omenia, ja sentähden oli hänellä niitä aina pöytänsä vieressä akkunalla. Yksi niistä elefanteista, jotka katua myöten sivuitse kulkivat, rakasti myös omenia, ja otti sentähden joka kerta yhden tahi kaksi kraatarin akkunalta, joka ilman kuumuuden vuoksi tavallisesti seisoi auki. Kraatari siitä ensittäin ei huolinut mitään, mutta kuin elefantti aikaa voittaen tuli ahnaammaksi, ett'ei tytynyt yhteen ja kahteen omenaan, vaan otti joka kerralla useampia, niin pahastui kraatari siitä ja pisti kerran häntä neulalla kärsään, kuin taas oli omenia ottamassa. Elefantti veti kärsänsä pois ja meni hiljaisesti joelle juomaan. Juotuansa veti hän vettä kärsäänsä, mikä mahtui, ja palatessaan kraatarin akkunan alle tultuansa purskasi hän sen kraatarin päälle, ja kasti sillä hänen itsensä, hänen ompeluksensa ja koko tupansa likomärjäksi.

Muuten on elefantti hiljainen ja hyvänluontoinen otus, joka ei tee kellenkään liikaa, jos häntä ei ärsytetä. Hyvällä pidolla taitavat pienet lapsetkin häntä hoitaa ja hallita, kuinka tahtovat, ja sitä, joka kauniisti ja leppeästi häntä kohtelee, rakastaa hän sydämellisesti, eikä eroa hänestä suurimmassakaan vaarassa ja hädässä. Joka hänelle on kerran vähänkään hyvää tehnyt, sen pitää hän aina mielessänsä, eikä unhota häntä tulisimmassakaan vihan vimmassansa. Hän on arvonsa tunteva, taikka ikäskuin kunnianhimoinen, ja näyttää siltä, kuin vaatisi hän ihmiseltä, että tämä, tuntein heikkoutensa häntä suhteen, ei yrittäisikään hänelle mitään ylivaltaa tekemään, taikka häntä ylenmääräisesti työllä taikka muulla rasituksella vaivaamaan.

Jos hevoisella olisi elefantin äly ja voima, niin mitä se ei monta kertaa tekisikään järjettömälle isännällensä! Epäilemättä tulisi ennen pitkää vähän hevoisenisäntiä maailmassa olemaan, jos he eivät tapaansa parantaisi ja rupeaisi paremmin hevoisiansa kohtelemaan.

Mitä elefantin kiitollisuudesta hyväntekijätänsä kohtaan sanoimme, sen todistukseksi saatamme seuraavankin tapauksen kertoa. Muutamassa Itä-Indian kaupungissa oli eräs elefantti joka kerta, kuin kulki kaupungin torin poikki, tottunut saamaan kaalinlehtiä ja muuta semmoista pötyä suuhunsa yhdeltä vaimonpuolelta, joka torilla piti kauppaa kaalin kanssa. Kerran tuli sama elefantti villiin, juoksi vimmoissansa katu kadulta, polki, särki, tappoi ja hävitti, mitä eteen sattui, tuli lopulta torillenkin ja kaasi pienet yksinäiset kauppapuodit ylösalaisin tavaroinensa. Kuin mainittu kaalinkauppias-vaimo näki, mitä hirmuista ryskettä elefantti piti, juoksi hän kerkeämiseen pakoon ja unhotti hädissänsä pienen kolmivuotisen tytärlapsensa puotiin, jossa se oli lattialla leikittemässä.

Kuin elefantti tuli sen puodin kohdalle ja näki lapsen pelvosta lattialla värisevän ja huutavan, muisti hän heti siinä puodissa usein syödä saaneensa, tyhjensi kärsällänsä ison korin kaaleista tyhjäksi, pani lapsen sisään ja nosti sen kärsällänsä tiskille. Jäi sitte vielä vähäksi aikaa sen viereen ikänkuin odottamaan, eikö kukaan tulisi lapsesta huolta pitämään. Viimein läksi hän siitä, nuuruksissa ja juuri kuin katuen ja häveten pahoja töitänsä, hiljaisesti kotiinsa.

Jokainen Antiokin sotaelefanteista kantoi seljässänsä 33 sotamiestä ja päälliseksi sen miehen, joka eläintä ajoi ja hallitsi. Se sama mies oli epäilemättä Indian maalta, yhdessä elefantin kanssa sieltä tullut ja elefantin tavat lapsuudesta tuntemaan harjauntunut. Semmoisia elefantin johdattajia sanotaan kornakk'eiksi. Niitten pitää olla luonnostansa tasaiset, älykkäät ja tarkat ihmiset, jotka tuntevat elefanttinsa mielen ja tavat, muuten tämä kornakkiansa ei suvaitse eikä tottele. Mutta kuin kornakki on mielenperäinen, niin on elefantti hänelle hyvin kuuliainen, pitää hänen oikein rakkaana ja nostaa hänen kärsällänsä joka kerta ajoon lähtiessä omalle päälaellensa, josta kornakki häntä ajaa. Tällä ajaessa ei ole ruoskaa eikä ohjia, eikä mitään muuta kuin pienoinen, koukkupäinen rautakeppi kädessänsä, jolla hän viittaa elefantille, mihin pitää mennä ja mitä tehdä.

Elefantti on kaikkein vahvin kuormankantaja ja myös hyvin harras ja uuttera siihen työhön. Hänen selkäänsä vyötetään konstikkaasti tehty satula ja sen päälle kahden sadan leiviskän kuorma, jonka hän itse kärsällänsä nostaa vähitellen selkäänsä ja sovittelee paikallensa.

Suurisukuiset ja rikkaat, joilla on siksi varaa, pitävät elefantteja matkainsa tähden, ja ajavat niitten seljässä, jota varten he rakentavat sinne kauniit kamarit ovilla ja akkunoilla, joissa taitavat maata, istua ja kävellä, kuin muissakin huoneissa.

Niinkuin edellisestä raamatunkin luvusta havaitsemme, käytettiin elefantteja ennen vanhaan sodassakin, ja niin tehdään vieläkin monessa Indian maassa. Mutta siitä ajasta alkaen, kuin kruuti tuli tutuksi, ja tykkejä ruvettiin sotakaluina käyttämään, elefantista sodassa ei ole suurta apua, sillä hän tavallisesti ammutaan kuolijaksi, ennenkuin ennättää päälle karata.

Elefantit elävät kahdenkin sadan vuoden vanhaksi, mutta tavallisesti kuolevat he jo sadan viidenkymmenen vuoden iässä. Kahdenkymmenen vuoden vanhana ovat he täysikasvuiset ja alkavat poikia, kantavat 80 viikkoa ja synnyttävät yhden, harvoin kaksi sikiötä kerrallansa.

Metsäelefantit kulkevat isoissa laumoissa, 30 ja 40 eläintä yhdessä koossa. Aljut elefantit ovat syntyneet aljuista vanhemmista taikka kuitenkin aljusta emästä.

34. Arvoituksia.

2. Keitto kiehui kalliolla, ilman puitta, valkeatta, kokitta, kohentajatta, kattilatta, katsojatta?

5. Maito kaatui kalliolle, piimä pirtin lattialle, ei lähde vuolten, eikä nuolten, eikä siivellä sipoen?

Arvoitusten sanat. 1. Ratsastaja ratsuinensa. 2. Muurahais-keko eli Kusiais-pesä. 3. Ovenripa. 4. Lämmin. 5. Päiväpaiste, t. kuutama. 6. Lämmin. 7. Seinänranko. 8. Reikä. 9. Tulikipuna. 10. Äjes eli Karhi.

35. Suomenmaan valtiollinen tila ja asukasten luonne 16:llä vuosisadalla.

Kustaa Waasan kuninkaaksi ruvetessa oli juur'ikään kaksi vuosisataa kulunut Pähkinäsaaren rauhanteosta, joka vakuutti Ruotsin vallan Suomessa. Kuitenkin oli tällä rauhanteolla iso osa Suomen kansasta jäänyt Wenäjän alle, ja Suomen maa, jos tämän nimen avarammin käsitämme, oli siis pantu kahtia kahden vieraan kansan kesken. Raja oli laskettu käymään Suomenlahdesta pitkin Raja- ja Sääjokia Wuoksenvirtaan, siitä Antrein ja Räisälän väliltä Ruokolahden itäistä kylkeä myöten Säämingin seuduille, josta nykyinen Savon ja Karjalan raja pitkin Puruvettä, Orivettä ja Juojärveä näyttää valtakuntien rajana olleen. Siitä raja arvattavasti seurasi Maanselkää ja päättyi viimein Jäämereen, vaikka on muistettava, että nämät Pohjanperät olivat varsin vähän tunnetut eikä niitä siis voitu aivan tarkallensa jakaa. Se oli ruotsinpuolinen osa, josta nykyinen Suomenvalta on syntynyt, mutta Suomenmaan nykyisestä alasta puuttui silloin vielä isompi osa Karjalata, nimittäin Laatokan rannikko ja Pielisjärven ympäristöt. Tänänsä pysyivät Waasan aikoihin asti Suomen itäpuoliset rajat; mutta Ruotsia kohden, jonka kanssa Suomi oli yksi valtakunta, saattoi ainoastaan aika ja tottumus määrätä rajat ihmisten ajatuksissa. Aluksi ei Suomen nimikään tavallisesti ulottunut avarammalle kuin Warsinais-Suomeen, ja kuin näitä Suomenmaan eri kappaleita yhteisesti mainittiin, niin käytettiin joskus tuo epävakainen nimitys Itämaat, joka ainoastaan ilmoitti, mitä suuntaa Suomi oli Ruotsista. Kuitenkin emme erehtyne, jos luulemme Turun hiippakunnan avaruuden antaneen Suomenmaalle rajoitusta ja määränneen sen kokoa. Tämä hiippakunta ulottui ensi aikoina pohjaisessa ainoastaan Oulujoelle ja Oulujärvelle, mutta levisi pian Kaakamajoelle saakka. Kemin pitäjän toiselle puolelle. Myöskin Kemin ja Uutsjoen Lapit näyttävät aikaa voittaen tulleen luetuiksi Suomen alle, vaikka oikeastansa kaikki Ruotsinvallan alaiset Lapit pidettiin yhtenä erinäisenä maana. Jos nyt näistä seikoista tahtoisimme määrätä Suomen rajat Ruotsia kohden, niin lähtisimme Tseskemjoesta Norjan rajalta Kaakamajokeen, josta seuraa luonnon tekemä rajoitus: Pohjanlahti, Raumanmeri, Ahvenanmeri ja Itämeri. Etelässä Suomenlahti eroitti Suomenniemensä Wirosta ja Inkeristä.

Näitten rajojen sisällä asui Warsinais-Suomalaisia, Hämäläisiä, Karjalaisia ja Savolaisia, jotka kaikki jo Opinpuhdistuksen aikana olivat yhtenä Suomen kansana. Paitsi näitä oli Ruotsin vallan kanssa muuttanut tänne Ruotsalaisiakin, jotka asuivat, niinkuin nykyänsä vielä, Suomenlahden ja Merenkurkun rantasyrjää; ja Ahvenanmaassa, joka Ruotsille likinnä on, olivat Ruotsalaiset asukkaat, jos ei alkuperäiset, kumminkin Suomen valloitusta aikaisemmat. Mutta kaikki nämät hajalliset Ruotsalaiset olivat kuitenkin vähälukuiset Suomalaisten asukasten suhteen, jotka asuivat yhdessä jaksossa maan eläväisenä sydämenä ja ydinnä. Väen paljoudesta ei meillä ole mitään varmaa tietoa näiltä ajoilta, sillä sehän jotenkin joutava arvio lienee, kuin eräs Italialainen Nikolao Bello päättää olleen Juhanan aikoina koko Ruotsin valtakunnassa 3 miljonaa henkeä ja Suomessa yksinänsä puolen miljonaa. Oli toki meidän arvata, Suomi siihenkin aikaan enempi kivi kuudes-osa Ruotsinvallasta.

Onpa tärkeimpiä asioita tutkiaksemme, mihinkä tilaan Suomen maa ja kansa joutui valloituksen kautta, ja mikä Ruotsia kohden oli valtiollinen olomme tähän aikaan. Tosin ei ole kiittämistä sen kansan tilaa, jonka päälle on väkivallalla laskettu vieras uskonto ja vieraat lait ja laitokset. Mutta pikemmin, kuin olisi voitu luullakaan, mieltyi Suomen kansa onneensa, jotta kyllä sopinee koko kansakuntaan, mitä entinen arkkipispa Upsalassa Johannes Magno kehuu Hämäläisistä, että olivat muka aina rikkomatta pitäneet valansa ja uskollisuutensa Ruotsinvaltaa kohdin. Eikä ollutkaan, jos asian oikein arvostamme, Suomen miehillä liioin syytä valittaa. Koska esimerkiksi Suomen heimolaiset Wirossa joutuivat Saksan ritarien alle kolkkoon orjuuteen, niin Suomen kansa samalla aikaa tuli kasvatiksi Europan vapaimmalle kansalle, joka valloitetulle soi samat edut kuin itsekin nautitsi, nimittäin talonpoikaisen vapauden ja länsimaisen sivistyksen. Aikaa voittaen kävivät muukalaisten asettamat laitokset meidän kansalle kodikkaiksi, pispanistuimelle ja muihin virkoihin nousi maan omia miehiä, ja Suomi eli Ruotsin kanssa veljellisessä sovussa yhden valtakunnan suojassa. Tosin tälläkin ololla näkyy olleen mustempi puolensa. Sama Johannes Magno, joka kehuu Suomalaisten uskollisuutta, arvelee, että "he muka siitä olisivat ansainneet paremman palkinnon, kuin rääkättää kuninkaan käskyläisillä ja muilla valtikkailla, niinkuin nyt, Jumala nähköön tapahtuu". Että tässä lauseessa kyllä oli valitettava totuus, saamme vasta nähdä; mutta yhden seikan näyttää pispa peräti unohtaneen, nimittäin että Suomen virkamiehet enimmältään olivat itse Suomalaisia ja että heidän rääkkäyksensä ja vääryytensä tapahtuivat vastoin esivallan tahtoa, joka kaukaisuudeltansa ei aina voinut Suomen asukkaita kylläksi suojella.

Paljoa oudomman seikan kertoelee Johannes Magnon veli, Olao Magno, historiassansa Pohjan kansoista. "Vaikka Suomalaisille" — kuuluu sanat — "eli Suomen pohjaisille kansoille heidän suuren raakuutensa tähden on kovan rangaistuksen uhalla kuninkaalta käsketty, ett'eivät toistensa turmioksi saa kotonansa pitää sota-aseita, nimittäin keihäitä, tapparoita, heittokeihäitä, miekkoja ja pitkiä veitsiä; niin heillä kuitenkin on oikeus kotitarpeeksensa pitää kirveitä, joilla valmistavatkin ihailtavia rakennuksia." Sitten hän juttelee, kuinka he noitten "liian likeisten" Wenäläisten rosvoamisia vastaan puolustavat itsensä pauloilla, lingoilla, teroitetuilla seipäillä ja suurilla koirilla. Tämä seikka, — josta ei kuitenkaan missään muualla mainita, näyttää meille kovin kummalliselta eikä ole helppo uskoa, että kuningas olisi ainoastaan keskinäisten tappelujen karttamiseksi riistänyt Suomen raja-asukkailta — niistähän Olao Magno tässä puhunee — heidän aseensa ja antanut heidät Wenäjän asukasten rosvoamisille alttiiksi. Todennäköisempi on, että Kustaa kuningas jostakin syystä ei oikein luottanut heidän uskollisuuteensa, koska muutenkin tämä kuningas osoittaa kummallisen epäluulon Suomalaisia kohtaan. Mistä tämmöinen mielenlaatu hänessä oli syntynyt, emme tosin enää voi eroittaa. V. 1556 hän kirjoittaa Juhana herttualle varoituksen liian luottamasta Suomen talonpoikiin, joilla muka on röyhkeä ja kummallinen luonne, ja muistuttaa, kuinka Lohjan pitäjässä, kuninkaan ja herttuan sen kautta kulkiessa, talonpojat olivat juopuneet oluesta, huutaneet ja pauhanneet, ett'ei kellään muulla ollut sanansijaa. "Sen vuoksi on se mieleeni, rakas poikani", sanoo tähän kuningas, "ett'et suinkaan ole niitten seurassa, vaan niitä varot ja kartat niin paljon kuin ikänä voit." Ja kuitenkin oli Suomi hänelle koko hänen hallitusaikansa kuuliainen, samalla aikaa kuin Ruotsin talonpojat milloin missäkin maakunnassa nostivat kapinoita häntä vastaan. Ainoastaan kerran voimme keksiä riidan alkua kuninkaan ja Suomen talonpoikien välillä, joka todistaa, ett'ei täälläkään kaikin paikoin tydytty hänen itsevaltaiseen, vaikka viisaasen hallitukseensa. Tämän asian laita on semmoinen. V. 1552 olivat Lapveden kihlakunnan talonpojat panneet lähettiläänsä valittamaan kuningan tykönä sekä muutamista veroista, jotka he arvelivat laittomiksi, että käräjäravinnoista, joitten luku heidän mielestä oli enennetty. Tytymättömyys näkyy ulottuneen muuallenkin, Jääsken ja Savon kihlakuntaan, jopa Hämeesen asti, ja vastahakoisuus rupesi jo työssä näyttäymään. Eräästä Maunu Pietarinpoika Nyrhistä mainitaan, että hän oli tahtonut estää muitakin verojansa suorittamasta ja uhitellut veronkantajata kirveellänsä. Mutta tämä ponnistus kohta herkesi, kuin seuraavana vuonna Henrikki Klaunpoika Horn ja Kustaa Fincke pitivät asiasta maakäräjiä Lapvedellä. Tosin nytkin Maunu Nyrhi tahtoi vastustella ja koetti yllyttää kansaa, samaten kuin yksi lautakunnastakin, nimeltä Inko Multiainen, useammat kerrat kiisteli, ett'ei noihin liika käräjihin olisi suostumista. Mutta molemmat vedettiin paikalla oikeuden eteen kapinallisista puheistansa ja saatiin, vaikka lautakunta oli vastahakoinen, tuomituiksi pois hengiltä. Viimein, kuin heitä vietiin mestattaviksi, oli rahvas yrittänyt heidät väkisin vapauttaa, mutta taipui sen perästä myöntäväiseksi; — eikä siitä ajasta havaittu mitään vastahankaa Kustaan säännöksiä vastaan.

Jos nyt Kustaa Waasalla olisikin ollut jonkunmoisia tekosyitä epäluuloonsa, niin on kumminkin yllämainitusta merkillisestä tapauksesta helposti nähtävä, ett'ei suomalaisten talonpoikien tytymättömyys tälläkään kertaa koskenut Ruotsin valtaa, vaan ainoastaan sen haltiaa ja muutamia tämän antamia sääntöjä. Samaapa sekin kapina näyttää todistavan, jonka Eerikin hallitessa hänen veljensä sytytteli Suomenmaassa. Se on kyllä todennäköistä, että Juhana herttuan teki mieli eroittaa Suomi ominaiseksi valtakunnaksi, mutta tässä hankkeessansa hän odotteli parahimman apunsa Puolanmaasta, ja vasta tämän toivon tyhjäksi käydessä mainitaan hänen kutsuttaneen Suomen talonpojat kokoon ja heille asiansa selittäneen. Mutta jos saamme tämän tapauksen hämäriin tietoihin luottaa, niin hän ei silloinkaan puhunut heille Suomen itsenäisyydestä, vaan pyysi ainoastaan apua veljensä vääryyttä vastaan. Suomalaiset silloin elävällä valalla lupasivat auttaa häntä; mutta herttua itse teki tämän lupauksen tyhjäksi, koska salpasi itsensä Turun linnaan, jossa hänen täytyi Elokuun 12 p. 1563 antauta piirittäjien valtaan. Rangaistus kohtasi ainoastaan Juhanan likeisimpiä palvelijoita; paitsi niitä ei mestattu ketään muuta kuin eräs kirkkoherra Taivassalossa, joka oli koettanut pitäjäläisiänsä yllyttää. Mutta Suomen aatelisto, joka jo seuraavina aikoina näkyy miettivän jotakin eroitusta Ruotsin ja Suomen välillä, piti tällä kertaa vielä jäykästi kuninkaan puolta.

Ei olisi tätä hyvää sovintoa Suomen ja Ruotsin välillä liioin kiittämistä, jos olisi siitä seurannut Suomen kansallisuuden kukistuminen Ruotsin rotevamman ja isomman kansallisuuden alle. Mutta tätä kovaa kohtausta esteli jo Suomenmaan erillinen asema, joka synnytti erilaisia tarpeita ja vaati erilaisia hallitusneuvoja. Jo edellisinä, niinkuin tulevinakin aikoina katsottiin toisinansa tarpeelliseksi pitää erityisiä maanpäiviä Suomessa, paitsi mitä Suomalaiset saivat Ruotsin yleisillä valtiopäivillä keskustella valtakunnan yhteisistä asioista. Kustaa Waasan hallitukseen ruvetessa olivat Ruotsin vallan eri maakunnat taas ruvenneet itsenäisiksi toimikunniksi, jotka monessa tuumassa pitivät omat neuvonsa ja nähtävästi tämä laita sopi erinomattain Suomenmaalle, sen erityisten asianhaarain ja erityisen kansallisuuden vuoksi. En tahdo kuitenkaan kieltää, että kansallisuutemme vastaisella ajalla joutui jotenkin ahtaalle ruotsalaisuuden painon alla. Mutta tällä ajalla vielä oli monta muuta vaaraa, jotka paljoa likemmältä ja kovemmalta ahdistivat. Nämät vaarat olivat kahta lajia: sisältäpäin paisuva aatelis-valta, joka uhkasi masentaa talonpoikaisen vapauden, eikä ollut hillittävä kuin Ruotsin kansan ja Ruotsin hurskaan lain avulla: ulkoa taas Wenäjän valta, jota vastaan yksin taistellessa Suomen kansa olisi menettänyt viimeisetkin voimansa, mitkä silloin vielä tyyni tarvitsi omaa maatansa valloittamassa viljelyksen alaiseksi. Moni, joka ei ole ottanut näitä seikkoja huomataksensa, on arvellut, että Suomalaisten suostumus Ruotsin valtaan lähti ainoastaan Suomen kansan omituisesta luonteesta, joka muka olisi myöntynyt jos millaiseenkin valtaan, hyvään tai pahaan, hyödylliseen tai vahingolliseen; ja tämän luonteen nimittävät, kukin eri käsityksensä johdolla, taikka uskollisuudeksi, taikka saamattomuudeksi. Mutta siihen on muistutettava, että Suomen kansan tila ei ollut palvelijan alamaisuus, vaan nuoremman veljen nöyryys, joka ei vielä ollut miehistynyt itsenäiselle valtakunnalliselle ololle. Tämän luulen kylläksi selkiävän, koska lähden Suomen kansan luonnetta ja viljelystä sekä maamme hallitusseikkoja näillä ajoin likemmältä katsastamaan.

Olao Magno historiassansa kiittää Suomalaisten anteliaisuutta ja hyväntahtoisuutta vieraita kohtaan. "Keskenänsä," lisää hän, "ovat sopivaiset ja siveät sekä vihastumaan hitaat; mutta jos heitä kauan suututetaan, niin ovat sitä julmemmat kostossansa. He asuvat kyläkunnittain, jaettuina pitäjiin ja taloihin. Heillä on kauniisti raketuita kirkkoja, ja suuri into uusia rakentaa. Papeillensa osoittavat suuren kunnioituksen, ja maksavat heille kymmenykset kaikista kaluista." — Tämä viimein mainittu tapa, joka katoolilaisen pispan silmissä oli hyvinkin ansiollinen, oli kuitenkin Kustaa Waasan opinpuhdistuksesta saanut kovan loukkauksen, jotta kuninkaan täytyi v. 1528 kehoittaa Suomen rahvasta maksamaan papeille, mitä heidän oli vanhuudesta ollut oikeus saada palkaksensa. Mutta kuin mainittu historioitsija kertoilee, että Suomen kansa oli paavinaikana "pappiensa opetuksesta niin perhehtynyt Jumalan lakiin, että muka, peräti heittäen entiset pakanuutensa erhehdykset, rupesi vapaalla halulla ja mielellä harjoittamaan kaikkea, mikä hurskasta ja hyvää on," — niin ei ole epäilemistäkään, hänen tässä liiaksi ylistävän katoolilaisuuden vaikutuksia Suomessa. Päin-vastoin on monesta merkistä nähtävä, ett'ei paavinaika paljon muuttanut Suomalaisten alkuperäistä uskontoa, ja että vanha taikausko, vaikka toisinansa uudessa puvussa, oli yhä vahvana voimissa. Koska katoolilaisuus opinpuhdistuksen aikana oli Saksanmaalla melkein ikänsä-elänyttä ja siis ikäänkuin kypsynyt kumottavaksi, niin se Ruotsissa vielä oli paraissa voimissansa, mutta Suomessa nähtävästi ei täyteenkään ikään ennättänyt. Vielä v. 1514, jolloin pispa Hemmingin autuuttamisen juhla oli Turun kirkossa vietettävä, ei katsottu sopivaksi harjoittaa kaikkia semmoisessa juhlassa tavallisia menoja, koska arveltiin Suomessa olevan muka "kärsimätöintä ja kopeata rahvasta", joka nähtävästi ei vielä oikein taipunut katoolilaiseen hartauteen. Silläpä täällä paavikunta kaatuikin ilman pauhinatta. Mutta kansan opettamisessa oli Suomen puhdistusmiehillä arvatakseni ihka alkamatoin työ edessänsä.

36. Kuolevaisuuden tunteet.

Luoja on itse asettanut kuoleman kamoituksen ihmisen sydämeen sentähden, että meidän pitäisi karttaman kuolemaa siihen asti, kuin hän itse tahtoo kutsua meitä maailmasta, koska hänen tarkoituksensa on tullut täytetyksi. Mutta hän on lahjoittanut meille myös suloisen autuuden toivon, joka niinkuin valkeuden enkeli lohduttaa meitä ja vahvistaa sydämiä kuoleman karvautta vastaan, koska tuonen voima elämän ovea kolkuttaa; meille on lahjoitettu autuuden toivo, niinkuin aamutähti, meidän tietämme valaisemaan, niin kauan kuin itse valkeuden aurinko nousee ja iäisyys meidän eteemme avataan.

Ei pidä sentähden kuolemaa murheella ja väristyksellä peljättämän; ei elämää pidä ylenkatsottaman, eikä enemmän kaikkia rakastettaman; vaan tehköön täällä kukin itsensä täydellisemmäksi ja mahdollisemmaksi runsaampaan nautintoon ilon ja riemun valtakunnassa. Ihminen on tosin heikko, joka ei voi luottaa omaan ansioonsa. Vilpittömän vaelluksen perästä ja turvaten armoon on hänellä kuitenkin sielun rauha majanmuutossa.

Mutta sille ihmiselle, joka viettää aikansa hempeyden helmassa, joka on niin harras maailmalle, että hän taivaan unhottaa, että hän pyörtyneenä hekumasta juoksee ohitse autuuden oven, että hän uupuneena synnin uneen jättää osansa hengen hyvästä omistamatta, — sille ihmiselle, sanon minä, ovat kuoleman hiljaisetkin kolkutukset niinkuin ukkosen jyrinä hänen korvissansa; sillä hän on toivotoinna loppuva. Kuolema, jota ei voiteta eikä lahjoilla lepytetä, on hänelle ankara vihoillinen, joka riistää hengen ja hajoittaa rikkaudet. Hän on kuoleman hetkellä surkeammassa tilassa kuin luontokappale, jolle sekä haudan pimeys että iäisyyden pituus ovat tietämättömät.

En voi minä oikein sanoa pahanelkisen tilaisuutta kuolevaisuutta muistellessansa. Ahdistus on hänen silloin käsittävä. Hän on niinkuin ulosviskattuna armon ovesta, jota paatuneessa tilassa turhaan kolkutetaan. Julmat ovat ajatuksetkin tästä onnettomuudesta, joka ei vähene unhotuksessa, vaan kasvaa synnin saastaisuudessa; synnin kirous on kerran, jos ei tässä, niin toisessa elämässä, loppumatta liehuvaksi tuleksi viriävä. Silloin herää paatuneenkin omatunto ja muuttuu pimeyden hengeksi, joka vainoo hänen sieluansa, tätä surkeasti onnetointa sielua, joka painuu rikosten raskaan kuorman alla kohdin kadotusta, jonka kita on ammollansa nielemään häntä syvyyden pimeyteen. — Mutta minä palautan ajatukseni tästä hirmuisuudesta; kauhistus saattaa minun erhetykseen. O! ei mahda yhtäkään ihmisenlasta löytyä, joka näin tunnon sokeudessa hekuman ja väärän voiton orjana vaipuisi synnin ansaan.

Meidän sydämemme tarvitsee tässä lepoa ja lohdutusta. Mutta missä me kuoleman karvautta vastaan levon löytänemme? Itkulla tänne synnytään, ja tuskalla täältä pois muutetaan. Älkäämme kuitenkaan epäilkö tunnoissamme; nämät ovat maalliset rasitukset, joiden välillä ihminen saa monta suloistakin hetkeä havaita, ja taivaassa on meillä vielä itse autuuden perintö tallella. Tuonen terävät nuolet tosin ruumiin langettavat, vaan tirskahtavat takaisin säilyvästä sielusta. Lähdettävä on siis lyhykäisesti tutkimaan onnesta osallisen ja rehellisyydessä vaeltaneen ihmisen rauhoitettua sydäntä kuolevaisuutta muistellessansa; noudatettava on muutama silmänräpäys oikeutta ja hyvyyttä rakastavaa kuoleman retkellä, sitä Herran palvelijaa, joka alkaen nuoruudesta on ahkeroinnut täyttää taivaallisia käskyjä ja vilpittömästi seurata omantunnon lakia järjen ja hyvänsuonnon johdatuksella, — joka on ollut harras Jumalalle hamasta siitä hetkestä, kuin hän ensimmäisen kerran kuuli rakasten vanhempainsa huulten lausuvan taivaallisen isän suloista nimeä ja kiitollisuudella mainitsevan armolahjoja Luojalta, jonka hyvyyttä hän on tytyväisyydessä ja autuuden toivossa täällä ilolla nauttinut. Hän saa viimein viljellä toivottua autuutta; sillä Herran armo ei lopu kuolemassa.

Mitä mahtaa siis kuoleman läheneminen matkaansaattaa sen sydämessä, jolla on tämä lohduttavainen toivo niinkuin ihanainen ja vähitellen valkeneva aamurusko, joka auringon lähenemisen ilmoittaa, — jolla on turva Jumalassa niinkuin vahva muuri kuoleman päällekarkausta vastaan? Hän on välttänyt pahaa, ei silmiä palvellen, vaan totuudella pahan ilkeyden tähden; hän on seurannut hyvyyttä, ei kunnian eikä palkan pyynnössä, ei kerskatansa, vaan rakkaassa kiitollisuudessa Jumalaa ja hyvänsuomuudessa lähimmäistänsä kohtaan.

Hyvyyttä harjoittaneen ilo on suuri siitä, että hän on välttänyt pahaa, mitä hän on taitanut, ja seurannut hyvää, mitä on voinut. Mutta sitä suuremmaksi nousee hänen ilonsa, koska hän huomaitsee, että elämän ilta ja autuuden aamu yhdistyvät kuolemassa niinkuin kesäisellä yöllä hämärä ja päivänkoitto, — koska hän tietää olevansa osallinen taivaallisen isänsä suosiosta toisessakin elämässä. Ei hän värise haudan synkeyttä lähetessänsä, josta on tie tuonelaan. Kaikki murheellinen meno häviää hänen mielestänsä niinkuin varjo auringon säteissä, koska hän, ylentäen ajatuksensa korkeuteen, saa havaita, että itse valkeuden isä armon silmillä hänen puoleensa katsahtaa. Hän mahtaa silloin asua joko ruhtinaan kiiltävässä hovissa taikka vaivaisen murtuneessa majassa, hän mahtaa olla puettuna joko ryysyissä ja räpäleissä taikka silkissä ja kullassa, silloin on kuolema, joka rasittaa kaikkia luotuja maan päällä ja hirvittää pahanelkisiä, silloin on se hänelle ilolla vastaanotettava vieras, joka tuo sanoman iäisen päivän koitosta. Hän kohtaa kuolemaa, joka on tuonelan käskyläinen, niinkuin matkustavainen vieraalla maalla johdattajaansa, ja muuttaa maailmasta haluten oikeaan isänmaahan, ilman kuorman rasitusta hartioillansa, kuin ei kuulu täällä yhtäkään kostonhuutoa, eikä ole tarvetta peljätä, että orpolasten valitus karkoittaa haudasta hänen rauhansa, että leskein huokaukset kiroavat hänen luunsa mullassa, että viheliäisten kyyneleet vaativat häneltä tilintekoa: vaan sen sijaan ilmestyy monta, joilta rakkauden, kiitollisuuden ja kaipauksen kyyneleet lankeavat siunauksella, niinkuin virvoittavainen aamukaste, hänen hautansa päälle.

Ei löydy siis yhtäkään, joka taitaisi häntä pidättää mieluisesti maailmaa hyvästi-jättämästä, tätä maailmaa, jossa elämä on huikentelevainen, jossa ihmisen olenta on niinkuin varjo ja nautinto vaan unennäkö. Kuitenkin on ero uskollisista ja rakkaista ystävistä mieltä musertava. Jaa, se on tosi, työläs on eritä niistä, joiden seurassa me olemme viettäneet monta iloista hetkeä sielumme virvoitukseksi, jotka ovat lohduttaneet meitä murheen päivinä ja hädässä ojentaneet kätensä meidän avuksemme. Mutta myös tämä vaikea rakkauden vaikutus, tämä oikean ystävyyden tuntomerkki ystäväin eritessä käy huokeaksi, koska he muistavat, että kuolema on yhteinen tie, jota yksi viivytellen ja toinen joutuen vaeltaa, vaan ei tule kuitenkaan peräti eroitetuiksi toinen toisestansa; sillä vähän ajan perästä saa ystävä ystävänsä uusina alammaisina taivaan valtakunnassa jälleen riemulla tavata, jossa pyhät olennot armoistuimen edessä heitä vastaan ottavat ja ihmetellen iloitsevat, että maakin on kantanut niin täydellisiä hedelmiä.

37. Sananlaskuja.

38. Klaus Fleming.

Klaus Eerikinpoika Fleming oli sitä mainiota sukua, joka 13:llä sataluvulla oli muuttanut Saksasta Ruotsiin. Jo 14:n sataluvun alkuvuosina oli tämän suvun toinen polvi, valtaneuvos Klaus Pietarinpoika, muuttanut Suomeen, jossa hänen etevimmät jälkeisensä sitten oleskelivat. Hän oli koko Suomen — eli, niinkuin silloin sanottiin, Itämaitten — laamanni ja näyttää vielä v. 1427 elossa olleen. Tästä alkuisästä lähti kaksi eri haaraa Flemingiä, jotka molemmat ovat aikanansa olleet Suomen mahtavimpia. Veljekset Eerikki ja Iivari Fleming Jaakkimanpojat, jotka Kustaa Waasan hallitessa olivat Suomenmaan etevimpiä, kuuluivat vanhempaan haaraan. Nuorempaa haaraa taas oli Herman Fleming, Lehtisten ja Louhisaaren herra, joka Juhanan aikana toimitti monta korkeata virkaa Suomessa, v. 1582 tehtiin ritariksi ja seuraavana vuotena kuoli Helsingissä. Hermanilla oli kaksi poikaa, Klaus ja Lauri, jotka vasta tapaamme tämän ajan tapauksissa; ja näitten jälkeiset nousivat tulevina aikoina suuriin arvoihin. Joutuisampi, mutta lyhytikäisempi kukoistus oli vanhemmalle haaralle sallittu. Siitä tehtiin vapaherroja kahdesti; mutta molemmat sarjat sammuivat toiseen polveensa. Lauri Iivarinpoika Fleming Sundholman herra, joka Eerikin kruunauksessa tuli vapaherraksi, kuoli jo samana vuonna Räävelissä, ja Iivari, hänen poikansa, vaipui nuorella naimattomalla iällänsä kuolemaan. Juhanan kruunauksessa taas korotettiin Klaus Eerikinpoika vapaherraiseen arvoon, mutta hänenkin poikansa, Juhana, oli viimeinen miespuoli suvussansa; ja ennen vuosisadan loppua oli Flemingien vanhempi haara miehiseltä kannalta kokonaan sammunut. Mutta niin kuuluisaa miestä, kuin tämä Klaus Eerikinpoika Fleming oli, lienee tuskin mikään aatelis-suku Suomenmaassa milloinkaan synnyttänyt.

Hänen syntymävuottansa ja syntymäpaikkaansa ei tarkoin tiedetä. Todennäköistä on, että hän syntyi vuosien 1530 ja 1540 välillä jossakin isänsä kartanossa Suomessa. Isänsä, josta edellisessä kertomuksessani on muutamasti puhuttu, kuoli Joulukuussa v. 1548 Kuitian kartanossa Paraisissa, jonka vanhanaikaiseen kivikirkkoon hän haudattiinkin. Leski, Hebla Sparre, mainion Ruotsalaisen Sigge Laurinpoika Sparren tytär, eli vielä monta vuotta ja piti asuntonsa joko Siunnan pitäjässä Suitiassa, jonka hän naitaessa oli huomenlahjaksensa saanut, taikka Kuitiassa, jossa siitä ajasta vielä on jäljellä vähäinen harmaakivistä rakennettu linna. Vuonna 1560 mainitaan hänellä kolme lasta: Klaus ja Jaakkima sekä tytär Philippa, joista molemmat viimeiset ovat varsin vähän tunnetut. Jo v. 1578 puhutaan Philippa vainajaksi, ja Jaakkima Eerikinpoika, joka v. 1561 oli nainut Eerikki kuninkaan jalkavaimon, Agda Pietarin tyttären, lienee jo ehkä ennen sisartansa mennyt Tuonelaan. Klaus sillä tavoin sai periä kaikki isänsä jättämät talot ja tavarat. Kuinka iso tämä perittävä oli, voimme jokseenkin arvata siitä, kuin pesänjaossa v. 1560 leskirouva Heblan kolmas osa käsitti paitsi irtonaista tavaraa kivirakennuksen Turussa sekä tiluksia yhdessätoista eri paikassa, joista yhteinen saalis oli noin 160 tynnyriä jyviä vuodelta. Pesän rikkautta todistaa sekin asia, että Heblan asunto oli tykillä varustettu, joita Kustaa Waasa pyysi lainataksensa, venäläis-sodan uhatessa.

Mutta enemmin kuin rikkaus ja tavara hyödytti nuorta Klausta hänen vanhempiensa likeinen tuttavuus kuninkaallisen huonekunnan kanssa. Hänen isänsä oli ollut Kustaan vireimpiä apulaisia vapauttamisen työssä ja pysyikin suuressa arvossa ja mielisuosiossa, vaikka kuninkaan toisinaan täytyi häntä kovasti nuhdella voitonpyynnöstä ja kovuudesta alamaisia kohtaan. Leskenä näkyy Hebla vielä viljelleen vanhaa ystävyyttänsä. Kuin Kustaa v. 1551 jäi leskeksi toisesta naimisestaan, niin Hebla tarjosi tullaksensa pienten emottomien lasten holhojaksi, jota kuitenkin kuningas kohteliaasti kielsi. Kustaa jo seuraavana vuonna valitsi kolmanneksi puolisoksensa ja lastensa emintimäksi nuoren neiden, Katarina Stenbockin, joka sitten eli 62 vuotta edemmäksi häntä. Mutta Flemingiläisten monet ansioteot eivät jääneet unohduksiin. Vuonna 1556 tavataan Klaus Eerikinpoika ensi kerta valtakunnan toimissa. Kuningas kirjoittaa Turusta Helmikuussa hänelle kirjeen, pyytäen häntä rupeemaan Savon suksimiesten päälliköksi, koska näillä ei ollut ketään käskijää ja opettajaa, ja kuningas oli saanut tietoonsa, että Klaus osasi suksilla hiihtää. Tästä lähtien alkaa hänen toimensa valtakunnan palveluksessa. Eerikki kuninkaan kruunauksessa v. 1561 tehtiin hänestä ritari ja samana vuonna hän asetettiin Räävelin maaherraksi orpanansa, Lauri Iivarinpojan jälkeen, jonka rutto oli surmannut. V. 1563 Tammikuussa määrättiin hän ylimmäiseksi linnanhaltiaksi Wittensteinissä, josta kuitenkin Juhana herttuan kapina hänen pian pois joudutti. Kesällä tapaamme hänen Turunlinnan edustalla, karsinoimassa herttuata. Elokuun 3 p. kirjoittivat kuninkaalliset sotajoukon päälliköt Niilo Boije, Klaus Fleming, Antti Sipinpoika, Iivari Maununpoika (Stiernkors) ja Matti Törne Korppolaisten-vuorelta herttualle kirjeen, jolla soimaavat hänen väijyneeksi kuninkaan henkeä ja kruunua, sekä vaativat häntä antamaan itsensä ja linnan väkinensä päivinensä heidän haltuunsa, luvaten kaikille kunniallista ja kristillistä pitoa. Niinkuin tiedämme, Juhana jo Elokuun 12 p. heitti puolustuksen, ja nyt kuljetti Klaus Fleming hänen Gripsholmaan vankeuteen. Seuraavana vuonna 1564 tapaamme Flemingin laivaston amiraalina, niinkuin isänsäkin ennen oli ollut. Mutta tämä toimitus ei häneltä tällä kertaa menestynyt. Ala-amiraalinsa, kaksi ruotsalaista aatelis-miestä, eivät totelleet häntä ja Klaus ei ollut mies heitä kurissa pitämään, josta tapahtui, että Tanskalaiset pääsivät Ölannin saarta hävittämään. Hetipä siis Fleming viralta eroitettiin ja Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun vapaherra, pantiin hänen sijaansa. Horn ajoi Tanskalaiset Juutinraumalle saakka, ja jätti taas kolmen päivän perästä laivaston Flemingille. Mutta seuraavana vuonna näkyy taas Klaus Horn amiraalina tappeluja voittamassa. Fleming näyttää onnettoman meriretkensä tähden joutuneen Eerikki kuninkaan vihoihin, ja vielä kaksi vuotta jälkeenpäin sanotaan tämän asian Eerikissä epäluuloa herättäneen ja hänen uhitelleen Flemingille henkensä menettämistä. Eipä siis saa kovin ihmetellä, että Klaus ei ollut Eerikin hallituksen uskollisimpia puolustajoita, Enimmät muutkin heittivät Eerikin vaipuvan onnen. Iivari Stiernkors, jonka kuningas oli lähettänyt Suomea pitämään, otti kohta Turun linnan herttuoitten omaksi ja kokosi niille sotaväkeä. Flemingistä mainitaan, että hän muutamilla aluksilla lähetettiin Gripsholmaa vastaan, mutta sillä matkalla luopui herttuoitten puolelle. Palkinnoksi hän Juhanan kruunauksessa tehtiin valtaneuvokseksi sekä Wiikin vapaherraksi, ja kummallisesta sattumuksesta tapahtui, että hän nyt sai kuljettaa Eerikin vankina samatenkuin hän ennen oli Juhanan kuljettanut. Vuodesta 1569 Eerikki pidettiin Turun linnassa, mutta kuin peljättiin Wenäläisten tahtovan häntä vapauttaa, niin Turku katsottiin liian läheiseksi Wenäjän rajaa. Juhana siis v. 1571 Heinäkuun 19 p. kirjoittaa herra Klaus Flemingille, että hänen pitää toimittaman kuningas Eerikki Turusta Kastelholmaan tai Stäkenlinnaan, ja kuin syksympänä päätettiin muuttaa Eerikki Kastelholmasta Gripsholmaan, niin luultavasti silloinkin Fleming oli kuljettajana. Seuraavana vuonna Toukokuun 15 p. saapi Klaus Fleming, samatenkuin muut Eerikin vartiat, käskyn kuolettaa vankinsa, jos joku koettaisi sitä vapauttaa.

Tästä ajasta on Klaus Fleming Ruotsinvallan ensimmäisiä miehiä ja nousee nousemistansa Juhana kuninkaan suosiossa. Naimisellansa Marraskuun 1 p. 1571 hän tuli sukulaisuuteen itse kuninkaalliselle huonekunnalle, samatenkuin Ruotsin etevimmille suvuille. Hänen puolisonsa Ebba Kustaantytär Stenbock oli Kustaa Waasan kolmannen puolison sisar sekä toisen puolison sisarentytär, ja siis Juhana kuninkaan ja Kaarlo herttuan sekä Leijonhuvudien ja Sturein orpana. Ebban toinen sisar oli naitu vanhalle kreivi Per Brahelle, Flemingin naiminen sillä tavoin liitti hänen sekä Waasan huoneelle että kaikille Ruotsin kreivillisille suvuille. Mutta heimolaisuus ei tällä hämmennyksen ajalla paljon koskenut ihmisten tekoihin, ja Klaus Fleming näyttää jo ruvenneen omaa tietänsä astumaan. Eriseurat Ruotsissa olivat nyt syntymäisillänsä. Aatelis-vallan puhemiehenä oli tuo oppinut ja sivistynyt Eerikki Sparre. Aateliston leppymättömänä vastustajana seisoi Kaarlo herttua, oppinut ja valistunut hänkin, mutta suorasukainen ja jäykkä sekä puheissa että teoissa. Juhana kuningas, niinkuin tiedämme, horjui tälle ja toiselle puolelle. Tämmöisessä asiain tilassa oli Flemingin olo ja käytös omituinen. Taikka kasvanut siihen aikaan, kuin ei Kustaa Waasan esimerkki vielä kehoittanut aatelistoa antamaan pojillensa opillista kasvatusta, taikka liian aikaisin joutunut virallisiin toimiin, oli Klaus sekä tavoiltansa että tiedoltansa oppimatoin, vaikka elämän koulu nähtävästi paljon oli harjoittanut hänen terävää luonnollista järkeänsä. Tämä raakuus teki hänen ylenkatsottavaksi muitten neuvosten silmissä, ja Flemingin uljas henki vastasi ylenkatseella. Usein ja tärkeimmissä asioissa oli hänellä toinen mieli kuin heillä. Kuin Sigismundon lähtö Puolan kuninkaaksi oli keskustelemuksen aineena, niin Kaarlo herttua ja Klaus Fleming olivat pian ainoat, jotka siitä varoittivat. Räävelissä taas oli Fleming kaikista saapuvilla olevista neuvoksista ainoa, joka ei allekirjoittanut herrojen valituskirjaa. Tästä ja muista syistä nimittivät neuvokset häntä uskottomaksi veljeksi, mutta Juhana kuninkaan luottamus häneen oli muuttumatoin. Se on todennäköistä, että Flemingin raakamainen ja suora käytös enemmin oli Juhanan mieleen kuin muitten neuvosten sivistys, joka vähitellen hänessä herätti epäluuloa ja pelkoa. On myöskin arvattava, että Klaus Fleming jäykän luonteensa ohessa ei kuitenkaan ollut peräti vailla sitä taipuvaisuutta, joka oli tarpeellinen Juhanan arkaa ja epäluuloista mieltä suosittamaan. Tämänpä näyttävät myöhemmät tapaukset todistavan. Tuskin voimme uskoa, että hän sydämensä halulla olisi mieltynyt paavinuskoon; mutta samatenkuin hän sittemmin Sigismundon käskyllä koki jälleen asettaa katoolilaisuuden, niin hän epäilemättä Juhanankin kirkollisiin muutoksiin kohta myöntyi. Olen valmis uskomaan, että tämä ja muu hänen käytöksensä lähti kiitollisuudesta Juhanan ja Sigismundon suosiota kohtaan; sillä Klaus oli nähtävästi niitä miehiä, jotka ovat yhtä väkevät ystävyydessä kuin vihassa. Mutta jota sivistymättömämpi ihmisen sydän on, sitä tylsempi se on havaitsemaan ja hylkäämään niitä itsekkäitä himoja, jotka liikkuvat kauniinten avujen karvoissa; ja Flemingissä näkyy näin aavistamattansa asuneen kappale vallanhimoa, toinen kateutta, olletikin ylpeyttä iso määrä. Se on tosi, ett'ei häneltä puuttunut jaloa mieltä, ja että hän osasi lempeä ja laupeas olla ei ainoastaan ystävillensä, mutta myöskin muille, jotka eivät hänen tiellänsä seisoneet. Mutta vihansa oli säälimätöin, eikä aina syitä kysynyt. Että hänen ja Kaarlo herttuan väli jo aikaisin oli käynyt vihaiseksi, voimme molempien mielenlaadusta arvata. Molemmat olivat jäykät ja suorasukaiset, molemmat arvostansa arat, ja molemmat katselivat epäluulolla toisiansa. Vaikeampi on eroitella, mistä Flemingin viha Kankkaan Horneja vastaan oli syttynyt. Jo entiseltä tiedämme, kuinka Kaarlo Horn v. 1590 syytettiin Ivangorodin kadottamisesta. Juhana, jo ennen kuin asia vielä oli tutkittu, antoi Flemingin kulkea markkinapaikoissa julistamassa Hornia valtiopetturiksi. Tutkinnon tapahtuessa alkuvuodella 1591 oli taas Klaus Fleming sekä päällekantajana että jutunjohdattajana oikeudessa. Räävelin pelastaja, Narvan pelastaja, tämä Wiron sodan jalo sankari tuomittiin kuolemaan, ja vaikka hänen henkensä säästettiin, niin Klaus Fleming oli tässä asiassa nimensä saastuttanut puhdistumattomaksi.

Hänen virkatoimiansa Juhanan aikana tahdon tässä luetella sen verran, kuin olen voinut tietooni saada. Juhanan hallituksen alkuvuosina kesti vielä Eerikin alottama sota Tanskan kanssa, ja Fleming näkyy tässä toimessa milloin maalla milloin merellä. Uudenvuoden aikana 1570 hän hävitti Trondhiemin paikkakunnan Norjassa ja kesällä samana vuonna hän voitti muutamia etuja Tanskan laivastolta. Seuraavina vuosina näimme hänen Eerikki kuninkaan vankikuljettajana ja vartiana. V. 1574 mainitaan häntä asetetun Suomen ylimmäiseksi käskynhaltiaksi sekä erittäisin Wiipurin linnan ja kaupungin isännäksi. Kuin nyt, niinkuin tiedämme, seuraavana vuonna välirauha Suomea varten rakennettiin Rajajoella, niin Henrikki Horn, Klaus Eerikinpoika Fleming ja Herman Fleming olivat Suomen etumiehinä tässä tilassa. Kuinka kauan Klaus Fleming tällä kertaa pysyi Suomen käskynhaltiana, ei selvästi mainita. Kuitenkin jo v. 1576 Klaus Aakenpoika Tott mainitaan Etelä-Suomen, samatenkuin Henrikki Klaunpoika Horn Pohjais-Suomen käskynhaltiana, ja Fleming oli arvattavasti muihin toimituksiin joutunut. V. 1582 häntä mainitaan yliamiraalina ja v. 1588 hän tuli valtioamiraaliksi, joka virka kuitenkin lienee silloin ollut jotenkin joutilas, kuin ei Ruotsilla siihen aikaan ollut minkäänlaista merisotaa ja Wironkin melske ajaksi oli tauonnut. Taidamme siitäkin päättää hänen tällä ajalla paljon olleen kuninkaan luona, valtaneuvos-virkaansa toimittamassa. Kuitenkin näkyy hän v. 1586 saattaneen Sigismundon Kalmarista Puolaan, ja Tammikuussa v. 1589 on hän laivoja rakennuttamassa, Mölsta-harjun tykönä Smolannissa. Syksyn puolella hän saatti kuninkaan Rääveliin ja takaisin, eikä näy nyt muutamaan aikaan lähteneen kuninkaan luota. Kuinka seuraavina vuosina Kaarlo Hornia vainottiin, ja mikä toimitus Flemingillä oli tässä vainossa, olen jo maininnut. Palkinnoksi annettiin hänelle Pohjanmaan tuomiokunta, joka oli Hornilta riistetty. Jo vuotta ennen, Maaliskuussa 1590, oli hän tullut Uplannin sekä koko pohjaisen Ruotsin laamanniksi, ja kuin hän, nyt Heinäkuussa 1591 tuli Suomeen, asetettuna sotapäälliköksi sekä Suomen ja Wiron käskynhaltiaksi, niin hän nähtävästi oli mahtavin alamainen koko Ruotsinvallassa. Hänen sotaretkensä Wenäjään enensi hänen kunniaansa, ja valtiomarskin arvo annettiin samalle miehelle, joka jo ennen oli valtioamiraalina. Juhana kuninkaan kuollessa oli Suomen ja Wiron hallitus, sekä koko valtakunnan laivasto ja iso osa sen sotavoimista tämän yhden miehen kädessä.

Olen katsonut tarpeelliseksi lyhykäisesti kertoa näitä Klaus Flemingin edellisiä elämänvaiheita, koska ne epäilemättä sopivat selitykseksi hänen loppuelämänsä tekoihin. Vaikea on istua tämmöisen miehen tuomariksi, tutkimaan, mitkä mietteet ja hankkeet pitivät hänen sydämensä perää. Hänen vihamiehensä ovat kirjoittaneet hänen historiaansa, ja varovalla silmällä täytyy meidän tutkia, mikä on valeellista herjausta, mikä selvää totta. Että hänen tapansa olivat röyhkeät ja raa'at, emme suinkaan taida epäillä. Puolalaiset herrat, jotka sattuivat häntä tuntemaan, kuin hän ensi kerran saatti Sigismundon Puolaan, nimittivät häntä Hominus Admirabilis s.o. kummallinen herra, kuin piti heidän sanoman Dominus Admiralis s.o. herra amiraali. Ruuassa häntä mainitaan persoksi, ja Kaarlo herttua, hänen kiivain vihamiehensä, soimasi häntä syöväksi kokonaisen sianliikkiön ateriaansa paitsi muuta ruokaa. Siitä oli herttualla tapa sanoa: "sika syöpi sian suuhunsa". Samaten herttua pilkkasi Flemingin tapaa pyyhkiä nenäänsä takinhialla. Suomen talonpoikain, jotka, niinkuin kohta saamme nähdä, eivät olleet hänen ystäviänsä, mainitaan kutsuneen häntä milloin muotonsa vuoksi "Nokinenäksi", milloin "Suitian Klauksi", koska hän paljon oleskeli Suitiassa. Muun seassa on sekin hänelle häpeäksi mainittu, että hän muka ruotsinkieltä niin huonosti puhui, jotta neuvoskunnassa häntä tuskin ymmärrettiin. Kirjeitänsä sanotaan hän tavallisesti itse kokoonpanneen, mutta tavaus, puheenparsi ja sisällyskin mainitaan olleen niissä eriskummaiset. "Koska hän oli syntymältänsä Suomalainen, niin hänen kirjoituksensa kuuluivat pahalta ruotsiksi", lausuu eräs historiotsija. Tässä lauseessa ei kumminkaan näy olevan vähintäkään perää. Kaikki hänen kirjeensä, jotka meidän aikoihin ovat säilyneet, ovat ainakin yhtä hyvin kirjoitetut kuin enimmät senaikuisten Ruotsalaisten, vieläpä usein sisällykseltänsä erinomaisen taitavat ja nerokkaat. Oikeastansa ei tämä asia paljon ylennä eikä alenna hänen kunniaansa; sillä teoistansahan mies tutaan. Lieneekö hänen tekojansa samalla tavoin vääristelty, ei ole aina helppo eroittaa. Toivomista on, että tuleva aika vielä saattaa selityksiä ilmi, jotka nykyänsä makaavat hämärän peiton alla. Mutta pääasiassa ei tutkija nytkään tarvinne paljon erehtyä Klaus Flemingin oikeasta mielenlaadusta ja luonteesta.

39. Porolla-ajaminen.

Kotoeläinten seassa on poro etuisin Lapissa; tästä elää ja vaatettaa Lappalainen itsensä. Tämä elävä on suuruudeltansa niinkuin karjais-mulli; vaalea vatsan alta ja mustantumma kyljiltä, seljältä ja päästä, pitkillä hoikilla mustan ja vaalean kirjavilla koivilla, vahvan niskan ja kaulan kanssa. Pää on tavallisen mullin pään suuruinen, ja siinä on kaksi korkeata ja monihaaraista sarvea. Sen elävän hoitaminen ei paljon rasita, ainoastaan häntä kaivamisensa aikana varjellaan sudelta, joka on nopsa heitä surmaamaan, ja ett'ei he hirtä itseänsä niillä hihnoilla, joilla he yhteen sidotaan, että metsässä yhdessä seuraisivat. Tämän elävän luulisi pitävän suojassa ja katon alla hoitamisen hyvänä; mutta tätä ei salli hänen luontonsa, vaan hän tahtoo taivaan avaran kannen alla päivänsä kuluttaa. Tätä viljellään täällä tiettömissä maissa. Reki, joka hänelle pannaan perään, kutsutaan pulkaksi tahi ahkioksi. Pulkka on Suomessa vastaava kirkkorekeä, ja ahkio työrekeä. Pulkka on niin muodoin ajoase, jolla ei kuormia kuljeteta, ja ahkio kuormareki. Pulkassa on perä ja nojalauta, ja on rakennuksensa puolesta kapeampi kuin ahkio. Ahkio on perästä leveä ja avoin. Molemmat ovat siinä yhtäläiset, että ovat niinkuin keskeltä poikkisahattu vene; kuitenkin ovat puut, joista ne valmistetaan, ei lautoja, vaan kapeita kelleksiä, jotka veneen tavoin ovat yhteen kaarien kanssa yhdistetyt, että mukaisemmasti juoksisi ja estyisi kaatumasta. Ahkion ja pulkan keulassa on linkku, johonka yksi kaulan ympärille pannusta leveästä nahasta (käsätteestä) sekä etu- että takajalkain välistä juokseva hihna on kiinni sidottu. Tämä hihna (vuotraippa) on etu- ja takajalkain kohdalta karvaisella poron nahalla vuorattu. Että hihna pysyisi etujalkain välissä, heitetään vatsan ylitse hihna (mahavyö), johonka tämä aisan siassa oleva hihna kiinni sidotaan. Poron päässä on päitset, joihinka oikealle puolelle sidotaan pitkä nahkahihna, jota suitsien sijassa käytetään. Ennenkuin ruvetaan ajamaan, viedään hihna vasemmalle puolelle poroa, josta se heitetään poron niskalle, ja tästä poro arvaa matkan olevan mielessä. Niin pian kuin hihna heitetään pois poron seljästä, seisahtaa se ja kääntyy poikki tien. Poro on vireä lähteissänsä, sentähden ei kauan saa hankkia, vaan kohta istua pulkkaan, muutoin on poro mennyt tiehensä ja jättänyt kuormansa. Näin irti pääsnyt poro juoksee niin kauan, joll'ei estettä tule, kuin saa pulkan palasiksi. Poro ei ajaessa kulje oikoiseen, niinkuin muut ajoelävät, vaan juoksentelee sinne ja tänne, katsellen ympärillensä; sen vuoksi ei hän päivässä juokse enämpää kuin neljä peninkulmaa. Lyömisestä ei poro ajaessa muuta tiedä kuin sen, että seisattuu kohta kuin häntä kuritetaan. Se kuritus, jonka hänelle ajaja tavallisesti antaa kulun parantamiseksi on se, että ajaja nousee pulkasta ja muutaman erän nykäisee kovasti ajohihnasta. Itse kulku ei ole porolla mitään työlästä, kuin ajaja ainoastansa vähänkin vaaria pitää itsestänsä ajaessaan. Tässä ei saa niinkuin hevosen reessä surutoinna istua, vaan kulku pitää aina olla mielessä. Matkalla olevan poron syöttäminen on ikävää. Useasti heittää kovin ajettu poro itsensä maata ajosta päästyänsä, siksi kuin tuntee vähänkin virvonneensa ja rupeaa sitte vasta syömään; vähän aikaa syötyänsä panee hän taas lepäämään ja märehtimään; jos hän senjälkeen saa vähän huoata, niin on hän taas valmis lähtemään. Koska yösijaa pidetään, niin porolla on tapana vasta päivän valjetessa ruveta syömään ja pitämään edellä mainittua ruuan järjestystä. Poron kuorma on 10 leiviskää.

40. Sananlaskuja.

41. Rehellisyydestä Suomessa.

Niinkuin vuoret antavat maalle tukevaisuutensa ja lujuutensa, niin antaa rehellisyys ihmisen elämälle vahvuutensa, voimansa ja seisovaisuutensa; niinkuin kirkas ja kostuttava aamukaste virvoittaa ja elähyttää kaikki kasvut luonnossa, niin tekee rehellisyyskin elämän ihmisten välillä raittiiksi, pysyväiseksi, iloiseksi ja suloiseksi. Ota rehellisyys pois, niin hämmästyksellä olet näkevä, mihinkä ihmiskunta, mihinkä kansakunnat, mihinkä perhekunnat, mihinkä ihmiset joutuisivat, ja minkälainen myrkyllinen helvetti syntyisi maailmaan. Kristillisyys vaatii rehellisyyttä, ja kristillisen uskon moninaisten hedelmäin joukossa on se juuri paraimpia ja kauniimpia. Jos kristillisyyttä on vihattu ja vihataan monista syistä, niin on sitä vihattu paljon senkin tähden, että se on niin kiinteä rehellisyyden seuraamisessa kaikissa, pienimmissä ja suurimmissa, asioissa.

Tarkoin jos tutkitaan riitain, sotain, vainoin, torain, eripuraisuuksien, vihain ja kaikellaisen pahan likintä alkuperäisyyttä, niin niihin on usein syynä puuttuva rehellisyys; keskinäisiä asioita, koskekoot ne erityisiä ihmisiä tai kansoja, sotketaan ja sekoitetaan esinnä kaikella, ulkonaisesti rehellisellä tavalla, ja sitten koetetaan viekkaudella ja petoksella peittää salaisia aikomuksia ja pyyntöjä, joilla tarkoitetaan maallista voittoa, ja kuin toinen tahi toiset sen vihdoin selkeästi huomaitsevat, on viekkaus taas näitä riitaisia asioita selittämässä, rehellisyys hyljätään, ja näin muodoin nousee viha, riita ja sota viimeiseksi ratkaisijaksi. Perijuurellisesti vaatii rehellisyys tämmöisen ratkaisijan puolustajaksensa ja voittaa myös vihdoin; sillä niinkuin kuohu myrskyn perästä meren aalloilla katoaapi, niin liestyvät ja raukeavat viekkaudenkin paulat. Riitoihin ja sotihin löytyy kuitenkin paljo muitakin sytytysaineita; elämä on syvä ja lavea, ja siinä liikkuu, niinkuin pisaroita meressä, tuhannen tuhatta erilaatuista syytä vaikuttamassa milloin hyvää, milloin pahaa, mutta rehellisyys kaikki kannattaa ja ylläpitää. Onnetoin sentähden se ihminen, onnetoin se kansa, joka luopuu rehellisyyden sileältä ja suoralta tieltä ja kulkee viekkauden liukkaita polkuja; onnetoin tosin se valtakunta, jossa rehellisyys poljetaan ja petos saapi vallan joko niin, ett'ei sitä älytä, tai niin, että, jos se älytäänkin, sitä ei saa ilmoittaa! Semmoinen valtakunta lankeaapi ja häviääpi vihdoin niinkuin Jerusalemin kaupunki muinoin, ett'ei siihen jää kiveä kiven päälle, nurkkaa nurkan lomahan.

Mutta mikäs meidän näihin pimeihin ajatuksiin on johdattanut, mikä vienyt? Löytyykö omassa maassamme semmoisia yleisiä tahi yksityisiä asiain kohtia ja haaroja, joissa rehellisyyden käskyjä ei seurata? Onko tässä muinaisista ajoista asti rehellisyydestänsä kiitetyssä maassamme viekkaus ja petos saanut semmoisen vallan, että se herättäisi yleisempää surua ja kipua kaikkein rehellisten sydämissä? Ei, Jumalan kiitos, ei niin suuressa mitassa, että yleistä onnettomuutta kansamme elämälle olisi vielä pelkäämistä! Katkeralla mielellä täytyy kuitenkin jokaisen totuuden ystävän tunnustaa, ett'ei meidänkään maassa rehellisyyden vaatimuksia joka paikassa ja kaikissa asioissa seurata: niinkuin mustat, synkeät pilvet silloin tällöin peittävät taivahamme ja pimentävät päivän valon meiltä pohjan asujamilta, niin tulee rehellisyyskin himmennetyksi moninaisen viekkauden ja petoksen kautta meidänkin kansan seassa. Vaikea ja mahdotoin olisi luetella kaikkia tapauksia, joiden kautta rehellisyyttä maassamme rikotaan ja saastutetaan, emmekä sitä tässä aio tehdäkään. Emme myöskään tällä kirjoituksellamme tarkoita semmoisia törkeitä teoksia, joita laki pääsee rankaisemaan, niinkuin varkaudet, murhat, selkeät valheet ja muut semmoiset julkiset petokset ja pahuuden työt ovat, joita Suomessakin valitettavasti kyllä ei niinkään vähän harjoiteta, ja jotka kaikki harjoittajoissansa todistavat rehellisyyden puutosta. Ne heitämme sillensä. Sitä vastoin tarkoitamme enemmin niitä hienoja salaisia viekkauden juonia ja ansoja, joilla toisten onnea ja aikaantuloa koetetaan pilata ja sortaa, ja joilla lakia ja sen rangaistuksia pyydetään saada kierretyiksi ja jopa useasti kierretäänkin ja siitä sitte salaisesti iloitellaan, kuin on saatu lähimmäinen petetyksi sanoilla ja puheilla, käytöksillä ja töillä, tavalla tahi toisella. Samalla kertaa ahkeroidaan kuitenkin olla ulkonaisesti rehellisiä ja kantaa kunniallista nimeä kanssaihmisten seassa, vaikka ollaan valmiit tekemään uusia viekkauden ja petoksen töitä, kuin niihin vaan tilaisuutta saadaan. Mutta kääntykäämme yleisistä puheistamme tarkemmin katselemaan rehellisyyden kohtia maassamme.

Käykäämmepä silmäilemään seuraelämää, minkälainen se on monessa kohdassa maatamme ja vaariinotetaanko siinä aina rehellisyyden vaatimuksia. Emme tahdo virkkaa mitään semmoisista pidoista ja kestailemisista, joissa seuraelämä muuttuu ylellisen juomisen, syömisen, törkeitten puheitten, kirousten, raakain laulujen ja loilotusten kautta oikeiksi kapakkapaikoiksi, ja joissa totisia, rehellisiä ja kunniallisia ei milloinkaan tavata. Semmoisia pitoja kyllä tapahtuu Suomessa. Me käännymme vähän siistimmän-näköisiin kanssakäymisiin ja kysymme: saadaanko niissä joka paikassa ja joka aika vähintäkään hengellistä ravintoa ja virvoitusta sielulle, saadaanko niissä kuulla rakkautta Jumalaan, lähimmäiseen ja isänmaahan herättäviä keskusteluja; puhutaanko niissä kotimaassa tahi muissa maissa tehdyistä hyvistä ja jaloista töistä neuvoksi ja kehoitukseksi kokoontuneille jäsenille, niinkuin lapsille ja nuorukaisille? Eipä kuullakaan, eipä puhutakaan, joka on sangen valitettava asia. Seuraelämämme on monessa paikassa, niinkuin hallan panema pelto, tyhjä ja köyhä hyvistä hedelmistä: monesti vaan lörpötetään yhtä ja toista joutavaa illan kuluksi, ja sielua murhaavalla korttipelillä tuhlataan myös kallis aika, ja sitte erotaan yhtä onttopäisinä, yhtä tyhjäsydämisinä kuin oltiin yhteen tullessakin. Tämä ei ole rehellistä kanssakäymistä, sillä sen kautta petetään itseänsä ja toisiansa ajan turhalla kuluttamisella. Mutta eivät kaikki seurat samanlaisia ole. Olettehan rakkaat lukijat, jolloin-kulloin sattuneet semmoisiinkin seuroihin, joissa pilkka, panetus, herjaus, soimaus, toisen kunniallisen nimen ja arvon alentaminen ja polkeminen on yhteisen keskustelemisen ylimmäisenä kannattajana. Surkea ja kauhea on se kuulla, mutta valitettavasti on se tosi. Äkkiä ja pikaisesti niinkuin hius terävällä veitsellä, leikataan liukkaalla ja kavalalla kielellä toiselta hyvä nimi, hyvä kunnia, hyvä ansio pois, ja lähimmäinen saatetaan sillä tavalla useasti syyttömään ja vahingolliseen epääluulon alaisuuteen. Tämä tapahtuu kaikissa säädyissä välistä hienommasti, välistä karkeammasti, ja siihen on melkein aina syynä häpeällinen ja kirottu kateus, joka tahtoo toiselta nyhtää milloin yhdellä, milloin toisella tavalla rehellisesti ansaitun palkan, tavaran ja kunnian. Tämmöisistä seuroista on rehellisyys kadonnut, ja niitä karttaa jokainen kunniallinen ihminen niinkuin myrkkyä. Onpa meidän rehellisessä ja rakastetussa Suomessa semmoisetkin hävyttömät, kunniansa ja ihmis-arvonsa myöjät saaneet sijansa, jotka ovat antaneet itsensä toisten sanain, puheitten, käytösten ja töitten nuuskijoiksi ja urkkijoiksi, kieliäksensä kaikkia mitä kuulevat, totta ja valhetta, ja saattaaksensa sen kautta paraimmat ystävänsäkin ja kumppaninsa pahaan huutoon ja ajalliseen onnettomuuteen. Tämmöisiä Judas Iskarioteja, joita rehelliset ihmiset eivät suvaitse takamaillensakaan, vaikka he liehakoitsevalla ystävyydellä pyrkivät päästä joka paikkaan, ei kuitenkaan mahda maassamme paljo löytyä. Jumala varjelkoon maatamme ja kansaamme näitten perkeleen palvelukseen myötyin urkkijoitten riivatusta suvusta!

Mitenkäs raha-asiat seisovat Suomessa, ollaanko niissä joka paikassa rehelliset? Valitettavasti ei ollakaan, sillä löytyy esim. semmoisia heittiöitä seassamme, jotka lainaa ottaessa ovat olevinansa rehelliset, mutta maksaessa on viekkaus ja petos kietonut heidät pauloihinsa. Ei niinkään vähän seurata sitä viekasta tapaa, että tilan tahi tavaran oikeana omistajana ollessa hankitaan lainaa, sitte ollaan lahjoittavinansa tilat ja tavarat jolle-kulle sukulaiselle tahi vieraalle, ja kuin lainanantaja tahtoo omansa takaisin, niin ota sitä enää tilattomalta, tavarattomalta petturilta, joka juuri sentähden, ett'ei häneltä saatais mitään, lahjoitti tahi, oikeammin puhuttu, oli lahjoittavinansa vääräin ja salaisten suostumusten kautta omaisuutensa toiselle, joka myös sillä tavalla kääntyy petturiksi. Savossa tiedämme tämmöisiä petoslahjoja tapahtuneen ja mahtaa niitä sattuneen muissakin maakunnissa talonpoikaisen kansan seassa, koska olemme kuulleet talonpoikain takauksia työläästi otettavan vastaan Suomen Pankissa, juuri tämmöisten petosten kautta. Samasta syystä, ett'ei tila menisi veloista, asuu ja viljelee moni mieluisemmasti kruununtilaa, kuin menee sitä perinnöksi hankkimaan. Näin uhrataan paremmat edut perintötalojen pitämisestä viekasmielisyyden tähden.

Katsokaammepa käräjätupihimme. Eikö siellä monien muiden turhien juttujen seassa riidellä myös paljon perintöasioista? Niinpä kyllä. Lapset riitelevät keskenänsä vanhempain jättämästä tavarasta ja katkaisevat monesti sen kautta heimolaisuuden ja veljellisyden hellät siteet. Vanhemmat taas kylmentävät usein lasten välin sen kautta, että lahjoittavat omaisuutensa vennon vieraalle tai jakavat tavaransa epätasaisesti lasten välillä, ja heittävätpä välistä jonkun lapsistansa perinnöttä, juuri kuin yksi lapsi olisi heille toista parempi. Näin muodoin unohdetaan vapatahtoisesti rakkaus, suosio ja sopu maallisen tavaran tähden, ja se ei ole millään tavalla rehellisesti tehty.

Kaikissa elämän vähempi- ja suurempiarvoisissa kohdissa kärsii rehellisyys enemmän tahi vähemmän väkivaltaa. Mutta kaupassa ja sen käynnissä saapi se useammin kuin milloinkaan muulloin jäädä unohduksiin. Emme puhu semmoisista vääristä kauppiaista, joiden korvan takana viekkaus aina asuu, sekä myödessä että ostaessa. Myöskin niinkutsutuissa maakauppiaissa havaitaan ehkä useammin kuin muissa vilppiä ja petosta; jokainen tietää heillä tavatun vääriä puntareita ja mittoja. Kaupunkeihin kuin viedään maantavaraa, niin sielläkin koetetaan petosta tehdä. Semmoisia talonpoikiakin tavataan kauppatoreillamme, jotka tavarainsa myönnissä havaitaan harjoittamassa viekkautta; vedellä tehdään voi raskaammaksi, pannaanpa kiviäkin sekaan, ja kuin astioineen myödään, on päällä joku verta hyvää voita, alla roskaista maitopöperöä. Kala-astioissa löydetään myös kaloja päällimmäisenä, ruotia alla, eikä aina samanlaatuisia kaloja koko astiassa. Muunkinlaista viekkautta harjoittavaisia talonpoikia löytyy maassamme; esim. virkamiesten palkkoja ja saatavia maksettaessa ei olla joka paikassa rehellisiä. Huonot herrasmiehet taas tahtovat talonpoikia pettää, missä vaan saavat; ja hevois-kauppiaat ne vasta oikeat petturit ovat; markkinoilla esim. kaadetaan äksyin ja laiskojen hevoisten suuhun ja korviin viinaa, että paremmin kulkevat ja ostaja sillä keinoin petettäisiin.

Isäntäin ja palvelijain keskinäisestä elosta olisi paljo puhumista. Ei siinäkään aina rehellisyyttä tavata. Hengit ja piiat ovat talonväelle silmänpalvelijat, varastavat heiltä aikaa laiskuuden kautta ja eivät ole töissänsä ja toimituksissansa uskolliset. Moni isäntä ja emäntä viepi palvelijoitansa turmion teille sen kauhean tavan kautta, että suorittavat vuosipalkan vähitellen viinaryypyillä ja viinan antamisella. Se tapahtuu kaikki totisen rehellisyyden puutoksesta.

Paljo löytyisi vielä rehellisyydestä poikkeavia seikkoja maassamme, jos niitä kaikkia rupeaisi kertomaan. Mutta loppukoon jo tämä kirjoituksemme. Elköön kukaan luulko meidän uskovan rehellisyyttä maassamme ei löytyvänkään. Ei! moninvertaisesti enemmän löytyy Suomessakin rehellisyyttä kuin viekkautta, ja sangen kauniisti kuvaa ja osoittaa Suomen kansan rehellistä luontoa esim. seuraavat, vanhat sananlaskut: sanasta miestä, sarvesta härkää; ja rehellisyys maan perii.

42. Työväen ja palkoillisten kohtelusta.

Useampi maanmies valittaa, että työväki ja palkoilliset tulevat ja ovat tulleet niin peräti veltoiksi työntekijöiksi ja muuten juonikkaiksi, ett'ei muka enää tahdo saada mistään kelpo palkoillista. Miten lienee tämän valituksen kanssa: lieneekö se todella niin? Ja jos tällä valituksella on perää, niin mikähän se lienee syynä tähän heidän pilaantumiseensa? Se, se olisi tarkoin tutkittava asia; sillä jos tahdotaan mitä pahaa poistaa, niin ensin on sen syyt tiettävät.

Se on kyllä tietty asia, että työntekijä tahi palkoillinen on yhtä hyvästi kaikilla ihmisellisillä omaisuuksilla varustettu ihminen kuin työnteettäjäkin ja isäntä. Ihmisen luonto on sellainen, että se tahtoo sen osoittaa toiselle, mitä toinenkin hänelle. Jos toinen osoittaa hänelle tylyyttä, eikä pidä häntä siinä arvossa, jossa kristillinen velvollisuus määrää häntä pitämään, on hänkin tyly vastaan ja vielä palkitenkin runsaammasti. Samaten myös, jos yksi osoittaa toiselle erinomaisempata hyvyyttä, pitää häntä ystävänänsä ja kohtelee häntä arvon osoituksella, niin tahtoo se moninkertaisesti voimiensa mukaan osoittaa hänelle samaa takaisin. Asia on totisesti niin. Ja kuin moniaasta sanotaan, että "se on niin ja niin tunnotoin ihminen, sillä minä tein hänelle sen ja sen hyvän työn ja kuitenkin on hän minua vastaan sellainen ja sellainen"; niin tämä tulee siitä, että hän ei pidä sitä toisen hyvää työtä ja kohtelemista siinä arvossa, kuin se itse luulee ja toivoo; mutta kuin osoitetaan hyvää toiselle niin paljon, että se hänen mielestänsä on kylläksi ja yli tavallisuuden, niin kyllä vissisti hän tahtoo sitä voimiensa jälkeen palkita.

Koska niin on, niin tästä on selkeä jokaisen ymmärtää, että kuin tahdotaan kenen toisen mieliänsä myöten tekemään, niin sille pitää ensin osoitettaman jotain mielihyvää, josta hänen luullaan niin paljon hyvistyvän, että voipi kaikesta voimasta ruveta sitä palkitsemaan. Tätä tarkoittaa se raamatullinenkin lause: Mitä te tahdotte, että ihmisten pitää tekemän teille, se tehkäät te myös heille.

Sovittaen tätä perustusta nyt isännän ja työväen väliin sanon, että joka tahtoo itsellänsä olemaan uskollisia palvelijoita ja työntekijöitä, hän osoittakoon niille ensin kaiken rehellisyyden. Jokainen maanmies ja isäntä, joka ei näitä kahta hyvyyttä ensin osoita työväellensä, saapi kyllä ikänsä valittaa ja kohdella kovuudella palvelijoitansa; mutta siitä ei tule muuta kuin vaan pahennusta. Tämän todistaa jokapäiväinen koettelemus. Ystävällisen ja rehellisen isännän harvoin kuullaan valittavan työväkensä kelvottomuutta; mutta sitä vastaan tyly ja vääryyttä ja viekkautta rakastava aina keksii heissä jos jonkinlaisia vikoja. Hänellä ei ole muuta tietä luulossansa heidän parantamiseksensa kuin vielä suurempi röykeys, viha ja viimein kuritus. Onkos ihminen mikään järjetöin luontokappale, että hänelle ei muu mieltä anna kuin kuritus? Kuritus on kyllä hyvä ja aivan tarpeellinen lapselle, jolla ei ole vielä ymmärrystä saattaaksensa häntä soveliaasen kuuliaisuuteen, mutta sekin pitää tapahtua rakkaudella ja ystävällisesti. Se kuritus ja korvapuustit, minkä pahankurinen isäntä antaa palvelijallensa, on tykkönänsä toista laatua. Se ei tapahdu rakkaudesta eikä ystävällisyydestä, vaan vihasta ja tylyydestä, jonka vuoksi se ei muuta vaikutakaan kuin vihaa ja tylyyttä. Taitaa päätarkoitus tällä kurituksella olla se, että saada kuritettava kuuliaisemmaksi ja pelkäävämmäksi; mutta kuin se tapahtuu ilman rakkaudetta, niin vaikuttaa se myös semmoista kuuliaisuutta ja pelkoa, jossa ei ole rakkautta: ja mitä on kuuliaisuus ja pelko, jossa puuttuu rakkautta?! Se on orjallista kuuliaisuutta ja pelkoa, joka ei milloinkaan tässä asiassa, enemmän kuin missään muussakaan, ole tarkoituksen mukaista: sillä joka peljäten työtänsä tekee, ei se tee sitä parhaamman jälkeen, vaan ainoasti niin, että voisi säästää selkänsä, jonkamoinen työnteko ei milloinkaan tuo mahdollista hyötyä.

Sen vuoksi on parasta, että koko sellainen järjetöin kohteleminen heitetään pois, josta ei kuitenkaan voi tulla tarkoitettua hyvää, ja siihen sijaan jokainen kohtelee palvelusväkeänsä ja kaikkia työmiehiänsä niinkuin kristillinen velvollisuus vaatii: ystävällisesti ja rehellisesti.

Ystävällisyyteen kuuluu, että annetaan heille oikea arvonsa, puhutellaan siivosti ja ystävällisesti, neuvotaan työntekoon tarkoin, niinkuin aivotaan minkin pitävän tehdä, käsketään kauniisti ja siveästi, ei milloinkaan missään tilaisuudessa äyhkyen ja kiivautta osoittaen, ja rikoksesta nuhdellaan kohtuullisesti asian mukaan, eikä torumalla, hyvin selittäen, jos se on ehdollinen pahanteko, semmoisen pahuuden seurannot hänen sekä itsensä suhteen, ja neuvoen sekä käskein parantamaan itseänsä, uhaten, jos paremmin edespäin ei itseänsä käytä, eroittaa hänet työstänsä ja palveluksestansa. Tämä on kyllä voimallinen syy vaikuttamaan parannusta, jos vaan se ihminen ei ole niin peräti paatunut pahuudessa; sillä palveleminen hyvää isäntää ei ole vaikea, jota vastaan eroittaminen siitä ei ole suotuisa. Mutta jos tästä uhkauksesta ei seuraisi mitään nähtävää parannusta, niin silloin on se ihminen ilkeä, tuntematoin omaa hyväänsä, ja niin muodoin täydellisesti paatunut, jolle ei muu autakaan kuin suorastaan poiseroittaminen; sillä parempi on, että yksi paha eroitetaan joukosta, kuin että koko perhe turmellaan. Kuin jokainen näin tekisi, niin totta kaiketi pahainkin ja paatuneiden täytyisi ennen pitkää parantua; sillä kuin ihmistä minkä vian tähden nähtävästi hyljätään niin paljon, ett'ei kukaan tahdo häntä suojella eikä työssänsäkään pitää, niin ei ole mitään muuta tietä hänen edessänsä kuin luopuminen siitä viasta, edes siihen määrään, että voipi tulla muilta kärsittäväksi.

Rehellisyyteen taas kuuluu, että puolestansa suoritetaan kaikki, mitä on luvattu ja mitä velvollisuus vaatii. Se on: että palkka maksetaan puhtaasti ja rehellisesti, ja jos palvelija on näyttänyt erinomaisempata toimeellisuutta ja ahkeruutta tahi mitä muuta hyvyyttä, niin siitä pitää hänelle vielä erittäin palkittaman, ansion jälkeen. Tämä on voimallinen kehoittaja palvelijoillesi kilvan hakemaan etuasi, toivoen sen tulevan sinulta nähdyksi ja sen perästä palkituksi, koska sellainen rehellisyytesi on tullut kuuluksi. Mutta katso kanssa tarkasti perään, tekeekö se ja se palvelija sitä todella ja täydestä uskollisuudesta, vai onko hän vaan viekastelija ja "silmänpalvelija", mutta takanapäin laiskoittelee, eikä toimita työtänsä parhaamman ymmärryksensä jälkeen. Semmoista keksittyäsi pitää jo nuhtelemasi ja sanomasi, semmoisen ei olevan sinulle mieliksi. Äsken jäi muistuttamatta, että kaikki tämmöiset nuhtelemiset, varoitukset ja uhkaamiset pitää ensimmältä tapahtuman kahden kesken, ett'ei ketään muuta ole kuulemassa; sillä ihmisen, semminkin pahailkisen luonto on sitä laatua, että häntä muiden kuullen nuhdeltaessa ja moittiessa jostain pahasta, se enemmän pahenee ja paatuu, joka tulee siitä, että hän katsoo sen julkiseksi häväisemiseksi ja pelkää sen kautta kadottavansa tavallisen arvonsa. Koettelemuksesta on havaittu, että palkoillisen jotakin varastettua, on isäntä tällä tavalla yksinäisyyteen vieden ja ilmoittaen täydellisesti uskovansa sen ei olevan kenelläkään muulla kuin hänellä, ja hänet pitävänsä ainoana syypäänä siihen, saanut hänet useasti tunnustamaan koko asian ja pois antamaan sen varastetun kalun, varsinkin kuin julkista kaipausta ei ole välillä vielä ehditty nostaa ja on luvattu ei vastapäinkään sitä kenellenkään muulle ilmoittaa. Tämä on hyvin järkeenkin pystyvä seikka. Toinen kohta luulee, että: "kuin isännällä tahi sillä, keneltä on varastettu, nyt jo on täysi usko, että minä sen olen ottanut, niin minä tulen hänen edessänsä uskomattomaksi ja aina luulonalaiseksi, varsinkin jos en pois anna sitä kalua; mutta kuin minä annan sen pois, niin uskoo hän vasta minua paremmin". Sitte hän, lieventääksensä asian pahuutta, useinkin toimittaa asian niin, että panee sen kalun johon-kuhun sellaiseen paikkaan, josta se sitten helposti voipi löytyä ja tahtoo sillä luulettaa, että kalu on ollutkin vaan kateissa, vaikka sitä ei ole ennen älytty. Näin on hän olevinansa kokonansa vapaa kaikesta epäluulosta, eikä sitä pidä kalun omistajankaan enää syyttelemän, olkoon vaan hyvillänsä, että sai omansa tästä "tekokateesta" ja katsokoon vasta paremmin kalujansa sen ihmisen suhteen. Mutta kuin varastettua kalua kohta ruvetaan julkisesti kaipaamaan, ja syyttelemään ja päättelemään yhden tahi toisen ottaneen, niin tämä ei vaikuta muuta kuin paljasta pahennusta, eikä sitte enää ole toivomista sen itsensä tunnustavan ja pois antavan. Tämmöinen menetteleminen on kaikissa muissakin, ei ainoasti palvelijain, varkauksissa hyvä. Tämä ei ole mitään viekkautta, jota aina neuvon karttamaan, vaan ainoastansa ymmärtäväistä menettelemistä pahan suhteen, ja tästä saapi jokainen maanmies ottaa sovituksen muihinkin palvelusväen ja alamaistensa rikoksiin. Jos näin kahden kesken annetut muistutukset eivät vaikuttaisi mitään parannusta, niin uhkaa se hänen rikoksensa tehdä julkiseksi koko perheelle, ja jos sekään ei auta, niin tee kanssa julkinen ilmoitus perheessä ja sen perästä toimita niin, että pääset erillesi koko ihmisestä, varoittavaiseksi esimerkiksi muille.

Samalla tavalla kuin palkan rehellisestä maksamisesta sanon myös kaiken palvelijalle annettavan vaatteen ja ruuan suhteen, että ne pitää toimitettaman puolestansa puhtaasti, rehellisesti ja aikanansa. Sitte vasta häneltä voit vaatia samaa rehellistä palvelusta takaisin. Sitte vasta voit rohkeasti nuhdella häntä vioistansa, kuin itse olet viatoin. Tämän perustuksen todistaa jokapäiväinen koettelemus. Koska joku isäntä, joka ei ole näin täyttänyt puolestansa, mitä hänen olisi tullut, yrittää nuhtelemaan palvelijatansa, niin vetää palvelija kohta eteen: "eipä noita ole kelpo vaatteitakaan; eipä sitä saa kelpo ruokaakaan syödäksensä; eipä se kuitenkaan palkkakaan tule rehellisesti ja ajallansa maksetuksi" j.n.e, mitä syytä milloinkin on. Mitenkäs hänelle sitte enää kehtaat nuhdella, jos tiedät ne totisesti niin olevankin? Ja vaikka tosin luulisitkin toisin olevan kuin hän syyttää, niin ajattele tarkasti perään, eiköhän niin lienekin. Ajattele näin: "jos minä olisin palkoillisena, tyytyisinköhän ja olisikohan minun velvollisuuteni hyvällä mielellä tyytyä siihen, mitä minun isäntäni olisi juuri samalla lailla minua kohtaan tehnyt ja antanut, kuin minä nyt olen tehnyt ja antanut minun palvelijoilleni". Jos näin ajateltuasi omatuntosi totuudessa päättäisi tyytyväsi siihen, niin sitte vasta voit sanoa palvelijasi syyttämistä turhaksi ja pitää häntä kelvottomana ja tuntemattomana ihmisenä ja siis nuhteen ansainneena.

Tästä kaikesta päätän lyhykäisesti: palvelijalle ja kaikelle työväelle pitää rehellisesti maksettaman palkkansa ja vaatetettaman hyvästi sekä ruokittaman terveellisellä ruualla ja muuten täytettämän itseänsä kristillisellä ystävyydellä ja hyväntahtoisuudella heidän kanssansa. Missä työväki tekee työtä omassa vaatteessansa ja ruuassansa, siinä tietää jokainen sanomattakin ei tarvitsevan isännän niistä vaaria pitää.

Tämänlaisella käyttelemisellä ja menettelemisellä on nyt työväen mieli hyvitettävä ja kiitollisuuteen kehoitettava. Sitte työ hyvin menestyy, ja rauha asuu talon jokapäiväisessä elämässä. Eikös tämä kaikki ole suloista, ja jokaiselta haluttavaa? Varsinkin, koska ne keinot, joilla tällainen menestys ja rauhallisuus saadaan toimeen, eivät ole mitkään vaikeat, vaan sitä vastaan aivan huokeat sen suhteen, kuin tylyssä ja ylpeässä talouden hoidossa on aina hoitajalle huolta ja harmia, joka vaan lisääntyy päivä päivältä. Tässä, näet sen, ei tarvita muuta kuin totista ystävällisyyttä ja totista rehellisyyttä. Näistä kahdesta se kaikki tulee ja seuraa. Näistä se tulee semmoinen varallisuus, että voipi käyttää itseänsä rehellisesti; ja eihän ihmisen pidä pyytämän enemmän kokoon haalia, kuin rehellisyys myödyttää. Tydy osahasi, niin olet onnellinen.

Kaikki tämä, mitä olen sanonut, näyttää vaan kaiken syyn yksistään kääntävän isäntäväen päälle, niiden valitusten suhteen, kuin joka päivä kuullaan isäntäväen ja palvelijain sekä kaiken työväen suhteen. Niin se tosin onkin. Itseänsä pitää ensin parannettaman, ennenkuin toiselta voidaan parannusta vaatia. Itseänsä onkin helpompi parantaa, jos vaan todella tahdotaan, kuin toista, joka usein on mahdotointa. — Isäntäväellä on myös nykyaikoina parempi tilaisuus olla paremmin oppinut kristillisessä menettelemisessä ja itsensä tuntemisessa kuin palvelusväellä, vaikka tosin asia usein on vastoinpäin. Missä sitte kristillinen elämä saapi sijan, jos ei perheenisäntä ensin anna siihen alkua ja sijaa huoneessansa ja anna sen loistaa kotoelämässänsä! Tämä on ainoa keino paremman suosion aikaansaamiseksi maassamme. Ei tässä asiassa mikään muu ulkomaan kuri ja viisaus mitään auta. Peräänajatelkaa ja uskokaa se.

43. Kaksi nappia.

Olin kerran huutokaupassa, jossa myötiin erään tuttavan herran taloutta. Muutamissa hetkissä oli kaikki se ylpeä talous hajoitettu satoihin eri käsiin. Kullat ja hopeat, sametilla katetut sohvat ja tuolit, seinillä riippuneet kuvat ja lattian kirjavat peitteet, jotka ennen olivat ystävyydellä katselleet toisiansa vainajan herran komeissa huoneissa, olivat revityt erilleen ilman armotta. Ne eivät itse virkkaneet, taikka minä en kuullut niiden virkkavan mitään. Herran leski ja lapset olivat ainoat, jotka itkusilmin sitä katselivat ja jättivät hyvästi jokaiselle eri kappaleelle.

Mitähän sanoisivat nuo kapineet, jos ne voisivat puhella? arvelin minä. Ja eivätkö ne todellakin mitä puhele, vaikka niiden puhetta ei kuulla? Tuossa oli vielä vanha kansi, täynnä kullattuja virkanappia vainajan virkatakista. Minusta tuntui, kuin ne voisivat puhella, niin järjelliseltä ne näyttivät. Niistä par'aikaa kaksi oli seisattunut vastakkain, ja ne näyttivät nyt katsovan toinen toisensa silmiin. Toinen oli vielä kirkas kullattu, vaan toinen kulunut ja tumma. Niiden keskuus näytti aivan sellaiselta kuin ylpeän esimiehen ja talonpojan. Mikä ylpeä katsanto oli tuolla kirkkaalla napilla, kuin se katsoa tuijotti yli olkansa vieressään seisovan silmiin! Todella kuulinkin pian seuraavan puheen.

"Voit sinä seisoa vähän etempänä", sanoi se kirkas nappi. "Tiedätkö, mikä sinä olet ja missä sinulla on paikka?"

"Mikä minä sitten olen?" sanoi se tumma nappi; "eikö tässä ole toinen yhtä hyvä kuin toinenkin!"

"Mitä kaikkia sinä tohdit! Eikö sinulla ole häpyä! Tiedätkö sinä, kelle niin puhut?"

"Kellenkö? Enkö minä ole sellaisia herroja nähnyt! Ja onko nykyaikana enää niin suurta eroitusta kansanluokkain välillä? Eikö kaikki ala tulla yhdenvertaisiksi?"

"Sinäkinkö ehkä yhdenvertaiseksi? Huuti! Jos se ei olisi tällaisessa tilassa, niin — Mutta mitä sinä ymmärrät!"

"Minä ymmärrän sen, että tällaisessa tilassa toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin. Mitä parempi te nyt olette?"

"Mitäkö parempi? Kuin olisit nähnyt vähän enemmän, sinä et puhuisi niin. Sinä ymmärtäisit, missä seuroissa minä olen elänyt, ja missä sinä. Sinä olet ikäsi istunut herran seljän takana, etkä tiedä mitään, sen sijaan kuin minä olen aina etunappina saanut nähdä kaiken sen kunnian, joka herralle tuli elinaikanaan. Mitä sinä tiesit kaikista pidoista, joita herra piti korkeille vieraillensa? Näitkö sinä, miten kaikki joivat herran kunniaksi, ja kuulitko sinä ne koreat puheet, joilla herraa ylistettiin, ja kiitettiin sitä loistoa, jonka hän levitti ympärilleen? Luitko sinä ne sampanilasit, jotka juotiin, niin että se ankara juoma valui pitkin minun kirkasta naamaani? Ja näitkö sinä, miten kaikki ihmiset olivat ihastuneet siitä, että herra oli iloisin isäntä talossaan, jossa jokaisella oli hauska viipyä ja nautita? Minä arvaan kyllä, kuinka kaikki nyt itkevät ja valittavat hänen kuolemaansa."

"Antakaa anteeksi, hyvä herra etunappi! Paljon te olette kyllä nähneet, mutta ettenpä nähneet sitä, jonka minä näin samaan aikaan. Minä, joka olin herran seljän takana, minä näin aina toista kuin te hänen edessään. Ne samat herrat, ne samat ihmiset, jotka häntä silmäin edessä ylistivät, ne irvistelivät hänelle seljän takana, ne pilkkasivat ja nauroivat häntä ja sopottivat toisillensa, sanoen: 'tuota on aika narri. Sillä, jonka hän näissä juomissa ja ruuissa hävittää, hän voisi kasvattaa lapsiansa, jotka aikanaan kunnioittaisivat hänen muistoansa ja tulisivat kunnon ihmisiksi ja isänmaan kunniaksi.'"

44. Maanpetoksesta.
(Uudesta suomennoksesta 1734 vuoden Lakia.)

1 §. Joka valtakuntaa vastaan tarttuu sota-aseihin taikka tekee väkivaltaisuutta valtakunnan kuninkaalle ja herralle, kuningattarelle, tahi heidän lapsillensa, taikka näytetään syylliseksi salahankkeihin, joko kotomaalaisen tahi ulkomaalaisen kanssa kuningasta ja valtakuntaa vastaan, niiden vahingoksi ja turmioksi, taikka koettaa vihoillisen valtaan petollisesti saattaa valtakunnan alammaisia, maata tahi kansaa, sotaväkeä, linnoja, varahuoneita, laivoja ja muuta sellaista, niin menettäköön hän ja kaikki, jotka hänen kanssansa samassa rikoksessa ja aikomuksessa olivat, oikean kätensä, mestattakoot ja teilattakoot; ja heidän tavaransa, sekä irtain että kiinteä, menköön kruunulle. Jos eivät voineet vahinkoa tehdä, menettäkööt kuitenkin henkensä, kunniansa ja tavaransa.

2 §. Jos joku kirjalla, neuvolla tahi avulla yllyttää tahi auttaa sellaiseen petokseen, olkoon sama laki.

3 §. Joka tietää petollisissa salahankkeissa oltavan, ja ei niitä estä niin paljon kuin saattaa ja voipi eikä aikanansa ilmi saata, olkoon myös saman rangaistuksen alainen.

4 §. Jos hän arvelee ei olevan perustuksia, joilla voisi näyttää rikkojan syylliseksi rikokseen ja aikomukseen, niin ilmoittakoon kohta rehellisesti, kaikella varovaisuudella ja rikkojata nimittämättä, kuninkaalle tahi jollenkin sen virkamiehelle kaikki hänelle tietyt asianhaarat, että vaara voitaisiin estää ja salahankkeet ilmi saada. Jos hän sen laiminlyö, rangaistakoon sen mukaan kuin hänen rikoksensa nähdään olevan. Jos hän jonkun erityisen miehen nimittää, ja sitä ei voida syylliseksi saattaa, rangaistakoon asianhaarain mukaan.

5 §. Jos se, jolle on uskottu tietää kuninkaan ja valtakunnan salaisia keskusteluksia ja päätöksiä niissä asioissa, joihin valtakunnan suojelus ja vakavuus perustuvat, ne ilmi antaa, taikka jos joku ilman luvatta ja suosiotta antaa niitä kirjoja ulos, jotka hänen sellaisissa asioissa olisi salassa pidettävä, niin kärsiköön saman rangaistuksen kuin maanpetoksesta sanottu on.

6 §. Joka vieraalta vallalta ottaa antimen tahi suosiolahjan, ollaksensa hänelle apuna kuninkaan ja valtakunnan etua vastaan, menettäköön henkensä ja minkä saanut on. Jos kuninkaan virkamies muutoin ottaa antimen tahi lahjan vieraalta vallalta ja ei ole ennen, eikä kohta jälkeen, sitä ilmoittanut ja saanut siihen kuninkaan lupaa, menettäköön kunniansa ja virkansa ja minkä saanut on.

7 §. Elköön kukaan valtakunnan alamainen antautuko vieraan valtakunnan lähettilääksi, tahi olko vieraalle lähettiläälle apuna hänen toimeensa kuuluvissa asioissa. Joka tätä vastaan rikkoo, ajettakoon pois valtakunnasta ja menettäköön Ruotsin alammaisen oikeudet ja edut.

8 §. Joka itse, tahi muilla apuna, koettaa julkisesti tahi salahankkeilla valtakuntaan asettaa, auttaa tahi edistää ehdotonta yksivaltaa, taikka muuta hallitusmuotoa, kuin minkä valtakunnan säädyt vahvistaneet ovat, rangaistakoon niinkuin maanpettäjä, ja menettäköön henkensä, kunniansa ja tavaransa.

45. Paavo Korhonen.

Kaikista nykyisemmän ajan suomalaisista runoniekoista on Paavo Korhonen kuuluisimman nimen voittanut. Hän syntyi vuonna 1775 Wihtajärven talossa Sonkarinsaareen kylää, Rautalammin pitäjätä. Syntymätalostansa kutsuttiin häntä loppupuolella ikäänsä Wihtapaavoksi, jonka nimen itsekin muutamassa runossansa omistaa.

Jo nuoruudessaan näytti Korhonen erinomaiset luonnonlahjat siihen, josta kerran oli kuuluisan nimen saava. Erinäinen tapaus johdatti hänen ensikerran laulamaan. Rautalammilla oli silloin Kokki-niminen herra nimismiehenä, joka sitä ennen oli Jämsässä samaa virkaa pitänyt. Kuin viinankeitto niinä aikoina oli kokonaan kielletty, niin talonpoikain useinkin piti lahjoilla ja antimilla lumota silmät Kokilta viinakotien sivuitse kulkiessa. Mutta Kokin kukkaro, jo vanhastaan pahaan tyhjänä asumisen tapaan totuttua, ei kuitenkaan ottanut oikein täyttyäksensä, jonka tähden hän suurenteli tulojansa velan otoilla, joita talonpojat harvoin rohkenivat vastaan olla. Niin velkaantui monelle miehelle, jotka velat iäksi päiväksi saivat maksamatta jäädä, semminkin kuin Kokki viimein juoniensa ja kuljeittensa kautta menetti virkansa, palkkansa ja muut tulonsa. Jollain tavalla kostaaksensa tämän virkaheiton koiruutta ja lohduttaaksensa muita sekä itseänsä häneltä kärsitystä vääryydestä teki Korhonen hänestä laulun, joka kyllä koskevalla ja terävällä tavalla mainii sen mutkia ja konnankoukkuja. Laulu, jonka sanotaan olleen Korhosen ensimmäisiä kokeita, levisi heti yli ympäri pitäjän, opittiin pian monelta ja laulettiin halullisesti Kokin koiruuden muistoksi ja velkojensa maksuksi. Kuin myös tiedettiin Wihtajärven Paavo saman laulun tekijäksi, niin jopa kokouksissa, häissä, ristiäisissä, talkoissa ja muissa senlaisissa pyydettiin häntä sitä laulamaan, ja aikaa voittaen ruvettiin häntä vaatimaan muistakin aineista lauluja tekemään. Ei niin paikkaa maassa, ett'ei siinä aina kummempiakin tapauksia tahi muuten mainittavampia asioita ilmaantuisi. Milloin saadaan uusi komea kirkko seurakuntaan rakennetuksi, milloin kuolee tahi pois muuttaa siitä arvon ja kiitoksen ansainnut opettaja, milloin elää siinä seurakunnalle pahoitukseksi moitteen alainen virkamies tahi muu seurakunnan jäsen. Toisen kerran siunaa Jumala maakunnan hyvällä vuodentulolla, tahi kurittaa sitä kovalla ajalla, elikkä perustaa kruunu maakunnan hyväksi uusia laitoksia. Näistä ja monellaisista muista merkillisistä tapauksista, joista muut kansat tavallisesti suusanoilla seuroissa tarinoivat, Suomen talonpoikainen rahvas ei niin ilman paljo jaarittele, ett'ei enemmin tahtoisi niistä joita-kuita runoja tahi lauluja kuullaksensa. Semmoisista aineista teki Korhonenkin enimmät runonsa, vaikk'ei niin, ett'ei olisi muihinkin pystynyt. Muutamissa valittaa tapain turmiosta ja kehoittaa parempihin, toisissa on elatuskeinojen parannus ja muu kansainen hyöty aineenansa, toisissa syntymämaansa ja äitinkielensä puolustus niiden ylönkatsojia ja pilkkaajia vastaan. Vanhain tarina- ja loihturunoin tapaan teki myös muutamia runojansa.

Samoiten kuin oppineitten seuroissa hyviä laulajoita toisinaan pyydetään joista-kuista seikoista lauluja rakentamaan, niin vaadittiin Korhoistakin usein milloin mistäkin laulamaan. Semmoisia toimituksia sai välistä ulkopitäjistäkin kaukana Rautalammilta. Muutamana päivänä tuli miehiä Maaningalta ja pyysivät hänen runoa laittamaan papistansa, joka heillä silloin oli pahanilkinen jutunkävijä ja muuten konnankoukkuinen mies, joilla juonillansa ei tainnut seurakunnalle mieliksi olla ja joiden kautta viimein virkansakin menetti. Korhonen käski heidän kertoa kaikki, mitä papista tiesivät ja tahtoivat runoon pantavaksi, joka kertominen illasta ruveten kesti pitkään yöhön. Sitte ruvettiin maata. Aamulla jälkeen vuoteelta noustua alkoi Korhonen laulaa pitkän runon, jossa papin elämä ja kujeet olivat kuvatut ehkä paremmin, kuin miehet olivat toivoakaan tainneet. Sitte eivät heittäneet häntä, ennenkuin kirjoitti heille saman runon, jonka kanssa lähtivät kotiinsa, ja josta sitte kirjoituttivat ja jakailivat jäljennöitä sinne tänne seurakuntaan, arvattavasti ei pappia itseäkään unohtaen.

Monet muut runoistansa teki Korhonen toimittamalla, eikä pitänyt niistä sen enempätä jälkeenpäin lukua. Nekin, jotka joutoaikoina itseksestään moninaisista aineista mietti ja kirjoitti, anteli pitkin pitäjätä pois luotaan, josta syystä maakunnassa monta tekemätänsä runoa laulettiin, joita itse ei enää muistanut tuskin tehneensäkään. Kuin häneltä kerran kysyttiin, paljonko yleensä olisi runoja tehnyt, viittasi pöydän alalliseen melkoiseen kistuun, sanoen: "saattaisi niitä tulla, mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen mahtuisivatkaan". Harvat hänen runoistansa syntyivät kirjoituspöydän ääressä, jossa heti mietittyänsä olisi tainnut paperille piirtää ajatuksensa. Parahimmat runonsa sanotaan hänen perustaneen yksinäisillä metsäkuluilla, kalastusretkillä ja muissa töissä ollessansa. Ne sitte, miten muisteli, kotiin tultuansa kirjoitti paperille, ensi tilassa jolle-kulle tuttavistansa annettaviksi. Pitopaikoissa ja muissa iloseuroissa lauloi oluen ja viinan ääressä monta ihan uutta, johon ei ollut ensimmäistä sanaakaan sitä ennen miettinyt; niin senkin jo useammasti painetun, joka alkaa sanoilla:

No miehet, miehet, veikkoset! näin näitä häitä juodaan:
Lopussa viel' ei entiset, ja toista aina tuodaan.

Näistä harvat taisivat tulla kirjoitetuksi, jonka tähden menivät sitä myöten kuin syntyivätkin, jos kohta joku kuulijoista jälkeenpäin olisikin joita-kuita paikkoja muistellut.

Edellä mainitusta jo kyllä on nähtävä, Korhosen ei pitäneen runomahtiansa missään suuremmassa arvossa. Kuin kerran häneltä muistiansa myöten kirjoitettiin erästä runoa, sanoi hän unohtaneensa loppuvärsyt runosta. Niitä hänen miettiessä väliytyi kirjoittaja ja kysyi, eikö sopisi runoa niillä sanoilla, jotka samassa kertoi, lopettaa. Heti oli Korhonen valmis myönnyttämään, ja kiitti ehdolle pantuja vielä sopivammiksi, kuin sanoi olleenkaan ne omatekemänsä, jotka nyt olivat muistostansa kadonneet.

Isänsä kuoltua tuli Paavo kuin vanhin poika isännäksi taloon. Mutta luonnostansa huoletointa elämää rakastaen antoi vapatahtoisesti isännyyden nuoremmalle veljellensä Ristolle, joka olikin ymmärtävä, toimekas ja uuttera maanmies. Ehkä tähän myös oli syynä Paavon onnetoin taipumus viinaan, joka keski-iästä seurasi häntä hautaan asti. Muutamassa runossansa syyttää runonteon ja laulamisen saattaneen hänen tähän turmelukseen, ja valittaa, kuin ei sitte havaittuansakaan voinut luopua siitä.

Paavon viinaan-meneväisyydestä oli kyllä vanhalla äitillänsäkin surua, vaikka muuten vielä vanhoillaankin kiitti Paavoa hyväksi lapseksi, jolta elinkautenaan ei ollut pahaa sanaa vastaansa kuullut. Tätä äitiänsä kohteli myös Paavo vielä vanhemmallakin iällänsä lapsellisella rakkaudella, ja kaikki rahat, mitä metsännahoista sai, sillä hän oli vireä ja onnellinen ketunpyytäjä, vei äitinsä korjuusen talon tarpeita varten, kuitenkin sillä välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta kädestään poikaansa ryypyllä virvoittaman. Samaten oli kotiväkensä, kyläläistensä ja kaikkein muiden ihmisten kanssa suosiossa, sillä totuutta rakastava, tasainen ja hiljainen luonnostansa, hän ennemmin kärsei pienen vääryyden, kuin että oman puolensa pitämisellä olisi tahtonut riitoja toistensa kanssa nostaa.

Yhtä selvä ja teeskelemätöin kuin runoissansa oli Korhonen muussakin lauseessansa. Rautalammilla on tapana, talonpoikain itse välistä kirjoittaa sukulaisilleen kuolinpuheita, ja pyytää papin niitä saarnastuolista lukemaan. Korhoselta kuoli kerran yht'aikaa sisar kuuden lapsensa kanssa punatautiin, josta kirjoitti seuraavan kuolinpuheen.

"Monta mureellista jälkimuistoa on tässäkin seurakunnassa pidetty sen luontoa seuraavan kuoleman tapauksista sekä vanhoina että nykyisempinä aikoina. Nyt meillä taas olisi halu puhua ja jotakin tietä antaa seurakunnalle yhdestä äitistä, joka kuuden lapsensa kanssa on lepokammioon saatettu tänä päivänä — se on Jokelan talon emäntä Maria Korhotar.

"Tämä vainaja on syntynyt isästä Matti Korhosesta, joka oli isäntä Wihtajärven talossa Sonkarinsaaren kylässä ja on jo aikaa sitten kuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä Anna Pulkittaresta, joka nyt vielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Wihtajärven talossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen talonisännän Juhana Jokelaisen kanssa samassa Sonkarinsaaren kylässä, jossa avioliitossa eli 4 kuukautta vajaalle 23 ajastaikaa. Tällä ajalla syntyi heille kaksitoistakymmentä lasta — kolme poikaa ja yhdeksän tytärtä —, joista yksi poika ja yksi tytär on ennen kuolemalta pois temmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla yksi poika ja viisi tytärtä ynnä kuoleman taudin alla syntynyt poikalapsi, jotka kaikki ovat häntä tänäpänä hautaan seuranneet. Jälkeen jääneitä lapsia on vielä yksi poika ja kolme tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa poika ovat vanhimmat vainajan lapsista, ja yksi tytär vähäinen.

"Koko hänen ikänsä oli kaksiviidettäkymmentä ajastaikaa, jonka suurella kärsiväisyydellä ja tyytyväisyydellä kulutti, varustettuna kestävällä ruumiinrakennuksella, kelpaavalla toimella pereensä ylitse, piisaavalla ruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkealla sydämellä.

"Jättäen kaikkia näitä maallisia etuja halasi sairautensa lopulla nautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kuin ei aika eikä tila sitä myötenantanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Ensimmäisenä päivänä helmikuussa kello 11 ennen puolta yötä uloshuokasi hän sen viimeisen hengen."

Näin lyhyt, selvä ja kaunistelematoin oli se kuolinpuhe, jonka Korhonen vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin sattuvasta, surkeasta tapauksesta, koska yhtenä päivänä äiti kuuden tahi seitsemänkin lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä ja liikuttavalta puhua, mutta Korhonen ehkä arveli sopivammaksi ei mainita, mikä jo ilman oli koko seurakunnalle kyllä tuttu ja kaamea asia. Ei hän myös ylistä sisarvainajataan muusta, kuin minkä tiesi todeksi. Jumalisuuden, hyvät avut ja muut semmoiset asiat, joista kuolinpuheissa tavallisesti paljo lausutaan, vähän tiedetään, heitti Jumalan arvata, joka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista, usein pettävätä muotoa.

Useimmasti Korhosen runoista on nähtävä, hänen tarkalla mielellä lukeneen niin pyhän raamatun kuin muitakin suomalaisia kirjoja. Myös kirkossa, ehkä Sonkarinsaarelta sinne luetaan puolenkolmatta peninkulmaa, kävi ahkerasti ja kuunteli tarkkaan saarnaa, jonka sitte kotiin tultuansa kirkkoon pääsemättömille selitti. Mutta sen jälkeen kuin ensikerran 18 vuoden vanhana oli käynyt Herran pyhällä ehtoollisella ei enää koskaan mennyt armopöydälle, vaikka papitkin varoittaen ja kehoittaen koettelivat saada hänen mielensä muutetuksi. Sanat ja varoitukset olivat mitättömät: hän pysyi järkähtämätöinnä siinä kerran saadussa luulossa, olevansa mahdotoin Herran alttarin vieras, joka söisi ja joisi kadotuksen päällensä. Ehkä Luojalta terävällä älyllä varustettu autuudenkin asioita tutkimaan ja käsittämään, oli mielensä kuitenkin siinä kohdassa pimitetty. Suurin erhetyksensä näyttää olleen, että pyysi ja toivoi oman vanhurskautensa kautta joskus tulevansa mahdolliseksi Herran ehtoollisella käymään, ei muistaen, ett'ei se olekaan vanhurskaille, vaan syntisille annettu, sillä eihän itsestänsä vanhurskas lunastajata tarvitsisikaan.

Ehkä Korhonen eli jotenkin vanhaksi, ei hänelle kuitenkaan ollut sallittu kotona kuolla. Lokakuussa vuonna 1840 löysi veljensä hänen kuollunna veneessä ei kovin kaukana kotitalosta. Arvattavasti oli joku äkillinen kuoleman kohtaus häntä tavannut.

46. Woguulit.

Itäpuolella Uraalin keskimmäistä osaa, 59:n ja 64:n leveyspykälien välillä, juoksee pitkin vuoren juoksua kolme tahi neljä alhaista ja kapeata maanseljännettä vierekkäin, jotka ovat kokonaan erillänsä itsestä Uraalista eivätkä keskenänsäkään missään yhteydessä. Näiden, paikkakunnan Wenäjän kielessä Uvalleiksi kutsuttujen harjanneitten välissä syntyy ja juoksee joukko osittain sangen suuria jokia, jotka kaikki joko välittömästi tahi toisten jokien kautta lankeavat Irtysch-Obin jättiläis-jokeen, ja joista merkillisimmät ovat: 1) Tura, juokseva lännestä itään ja lankeava Tobol-jokeen; 2) Tawda, joka syntyy kahdesta itäetelää kohti rinnakkain juoksevasta joesta; eteläinen Soswa ja Loswa; Tawda vastaanottaa pohjasta juoksevan Pelym-joen ja lankee samoin Tobol'iin; 3) Konda, joka suuri joki hevosenkengän muodossa juosten kerää ison joukon pienempiä syrjäjokia juoksuunsa ja lankee Irtysch'iin: 4) pohjainen Soswa, syntyvä useamman pienemmän joen yhtymisestä Uraalin juurella, juoksee melkein latinaisen S:n muodossa ja lankee ei kaukana Beresov'asta Ob'iin; sen suurin syrjäjoki lännestä on Sigwa eli Ljapina (voguuliksi Sakuje) ja etelästä vähäistä pienempi Tapsje.

Paitse Turan ja eteläisen Soswan seutuja, joissa maanviljelys vielä menestyy hyvästi, on näiden jokien läpijuoksema maa viljelemätöintä korpea ja pohjatointa suota, joissa ihminen ei ole yrittänytkään, eikä mahda koskaan yrittää, vallitsemaan ylivoimaista luontoa. Yleisimmät puunlaadut näissä äärettömissä metsissä ovat: kuusi, koivu, hopeakuusi (pinus picea), ketripuu (pinus cembra), saksan- eli lehtikuusi (pinus larix) ja paju. Näiden metsien ja niin muodoin koko tämän maankin suurin rikkaus on niissä olevat elävät, niinkuin: majava, jota kuitenkin nyt enää harvoin tavataan; repo, myös harvassa; naali, elävä pohjempana; sopuli, jota vielä tavataan sangen suuressa määrässä; ja orava. Paitse näitä nahkansa tähden metsästettäviä eläimiä ovat tässä metsäneläjistä vielä mainittavat hirvi ja tavalliset metsälinnut (pyy, teiri ja metso), joita asujat pyytävät ruuaksensa. Joet, etenkin pohjainen Soswa ja Obi ovat siunatut kalalla niin monesta laadusta, että niiden tunteminen ja luetteleminen on mahdotoin sille, joka ei kauemman aikaa ole elänyt paikalla.

Tässä maassa elää ikivanhoista ajoista Woguulin kansa, joka läheisten heimolaistensa Ostjakkien kanssa oli jo muinaisina aikoina kaukaisillenkin kansoille tunnettu Jugrin eli Ugrin nimellä, vaan itse nimitäksen Manjsi, josta niinkuin Woguulinkin nimestä tehtyjä monia perättömiä selityksiä minä en rupea vielä lisäämään uudella semmoisella. Nimestä Wogul sanon vaan sen, että sitä paikalla ei kukaan käytä, sillä Pelym'in tienoossa kutsuvat Wenäläiset Woguuleja ainoastaan inorodtsy (vierasperäiset, ei-Wenäläiset) eli jasatschnye (jasakan-maksavat, ei-talonpojat), ja Beresov'an piirikunnassa kutsutaan heitä ja Ostjakkeja yhteisesti Ostjakeiksi. Herra Regulyn päätteelle, että Woguulit eivät olisi maan alkuperäiset asukkaat, vaan verrallisesti myöhemmin mistä-kusta etelämmästä tänne siirtyneitä, ei löydy mitään todistuksia. Päin vastoin todistavat jokien, järvien ja vuorten nimet ei ainoastaan Woguulien tätä nykyä asumassa maassa, vaan paljoa etelämpänäkin ja lännempänä, jossa nyt jo kaukaisista ajoista asuu muita kansoja, että Woguulit ovat ensimmäiseksi niille paikoille jalan astuneet ja kielellänsä ne nimittäneet. Woguulin kielen rikkaus nimityksistä tämän maan omituisille luonnonesineille ja sattumille on myös todistuksena, tämän kansan siinä kauan asuneen.

Woguulien nykyisen alan eteläisenä rajana ovat Loswa ja Tawda, jonka jälkimmäisen joen varrella kuitenkaan ei Woguuleja tavata enää muualla kuin Koschutsk'in valostissa kolme pientä kylää; lännessä on Uraali heidän luonnollinen rajansa Syrjäänein maata vasten; pohjassa eivät Woguulit nousee ylemmäksi Soswajoen pohjasta tulevia syrjäjokia, ja idässä taas ei heidän piirinsä ulotu yhdistyneesen Ob-Irtysch-jokeen asti muualla kuin Beresov'an kaupungin kohdalla, sillä etelämpänä ovat Ob'in sekä Irtysch'in molemmat rannat Ostjakkein vallassa. Hallituksellisessa katsannossa kuuluvat he kahteen lääniin, nim. Perm'in, jossa heidän alansa on Tscherdyn'in ja Werchoturien piirikunnissa, ja Tobolsk'in lääniin, jossa heidän maa kuuluu Turinsk'in ja Beresov'an piirikuntiin. Heidän lukunsa on, verraten siihen suureen maa-alaan, joka heidän vallassansa on, aivan vähäinen. Tobolsk'in läänissä löytyy Woguuleja noin 900 veronmaksavaa miehenpuolta, jota myöten, jos jokaista veronalaista vastaan luetaan 6 verotointa henkeä, joka lienee kohtuullinen, Woguulien yhteinen määrä Tobolsk'in läänissä tekisi noin 5,400 henkeä; Permin läänissä taas ei heitä ole yhteensä enemmän kuin 900 hengen paikoille, ja näin muodoin ei koko Woguulin kansan luku tee täyttä puolta seitsemättä tuhatta henkeä. Syyt tähän vähään väenpaljouteen ovat: ilman kovuus ja elämänlaadun vaivaloisuus, metsänotuksen väheneminen ja siitä seuraava yleinen köyhyys, kuin myös venäläisten pappien ahnaus, jotka Woguuleilta vaativat niin suuren vihkiäis-rahan, että moni nuori mies juuri sen puutteesta jätäksen naimatta. Beresov'an piirikunnassa eläviä Woguuleja haittaa kalym'ikin (naima-raha, morsiamen isälle maksettava) naidessansa, ja yleisiksi väenvähyyden syiksi voipi vielä lukea kulkutauditkin, jotka ovat tehneet suurta tuhoa heidän seassansa. Wenäläisiä lähellä vähenee heidän määränsä sitenkin, että moni Woguuli annaksen työmiehiksi Wenäläisille, ja vierastuen omista elatuskeinoistansa perehtyy täällä näiden elämänlaatuun sekä paloviinaan ja katoaa näin muodoin kansastansa. Yleisesti valittavat täkäläiset virkamiehet niin Woguulien kuin Ostjakkienkin ja muiden heidän tavallansa elävien kansojen Siperiassa vuosi vuodelta vähenevän ja heidän kokonaisen loppumisensa siis ei kaukana olevan, joka kohtalo tiettävästi on kaikkein semmoisten kansain, jotka eivät tahdo antautua sivistyksen valtaan.

Elämänlaatunsa puolesta voipi Woguuleja kutsua asettuneeksi metsästäjä-hansaksi. Syrjä-elatuskeinoja on etelässä, Loswa- ja Pelym-jokien varsilla, joku vähänen maanviljelyä ja karjanhoitoa, ja pohjassa Soswa-joella kalanpyyntö. Vaan metsänkäynti on ainakin Woguulin paras ja rakkahin toimitus. Metsästämistä harjoitetaan sekä kodista käsin että metsään raketuista, noin päivän matkan tahi parin päässä olevista, majoista. Se alkaa syyskesällä elo- ja syyskuussa hirven pyytämisellä, joka tähän aikaan vuotta on hyvin lihava. Hirvi asuskelee kernaasti kuivilla suosaarilla, joissa viheriäinen ruoho on hänen paras herkkunsa, ja tämmöistä ruohoa paremmin kasvattaaksensa sytyttää Woguuli useasti senkaltaiset paikat tuleen, josta ne monet metsävalkeat ovat selitettävät, jotka Siperiassakin hävittävät täällä tosin vielä arvotointa metsää. Tämmöisissä paikoissa löytää Woguuli pian hirven jäljet ja koirillensa alkaa hän sitä ajaa perästä, jota ajamista monesti kestää neljä viisi päivää ja enemmänkin, ennenkuin hirvi laskee ajajansa niin lähelle, että ampua voi. Jos ampuminen onnistuu, teurastaa hän saaliinsa paikalla ja rakentaa joko puuhun tahi korkeiden pylvästen päälle pienen aitan, jossa liha, leikeltynä kaitaisiin ja hienoihin suikaleihin, kuivaa ja talveen asti säilyy karhuilta ja muilta raatelijoilta. Mainittuihin hirven-asumapaikkoihin viritetään myös suuria jousia, jotka eläimen lähestyessä laukeavat ja joita Wenäjän kielessä tästä kutsutaan "itsestänsä-laukeajiksi". Myöhemmin syksyllä, kuin nahkaotus on saanut täyden karvansa, kuin soiden ja vetten jäädyttyä metsänkäynti on helppo ja kuin ensimmäinen lumi hyvästi näyttää eläinten jäljet, tällöin alkaa oikea metsänpyyntö, joka paraasta päästä on sopulin ajaminen. Tätä eläintä pyydetään sitten monella lailla koko talven aina kevääsen asti, kunne lumi alkaa upottaa miestä ja koiraa. Tässä pyynnössä on hyvä koira verratoin kappale ja semmoinen maksaakin Woguulien kesken kaksin-, kolmin-kymmenin hopearuplin, eikä niitä pieniä helmarakkia, joita vanhain naisten kaupunkiloissa nähdään hyväilevän, pidetä niin hyvästi kuin Woguuli pitää koiraansa, joka taas kuuliaisuudessa ja uskollisuudessa jättää kauas jäljellensä mainitut kaupunkilaiset heimolaisensa. Sopulin hinta on hyvyyttä myöten erilainen: neljästä aina kymmeneen hopearuplaan, ja jasakkaa (veroa) maksettaessa ottaa hallitus hyvän sopulin vastaan kolmen sielun verona. Toinen eläin, joka vielä useammin kuin sopuli saa antaa nahkansa Woguulille on orava, jota tapetaan ympäri vuotta ja yhtä verran huviksensa kuin oikeaksi työksi. Woguuli ei nim. koskaan liikahda jurtastansa ilman koiratta, pyssyttä ja kirveettä. Jos hän jalan lähtee mihin asialle, on hänellä koira muassansa; jos taas venehin, juoksee koira pitkin joenrantaa, hänen itsensä melomalla hiljalleen matkaa tehdessänsä. Koira löytää pian oravan ja ilmoittaa haukkumalla sen isännällensä, joka kuitenkin on ruudilta ja haulilta liian saita oravaa ampumaan. Kirveellänsä kolkuttaa hän puuta, jossa orava istuu. Jos tämä hypätessänsä toiseen puuhun ei putoa maahan, kertoo metsästäjä puun kolkuttamista niin kauan, kunne orava enää ei hyppääkään puusta puuhun, vaan istuu uppiniskaisesti paikallansa. Tällöin hakataan puu poikki ja sen kaatuessa joutuu otus välttämättömästi odottavan koiran hampaihin. Oravan hinta vaihettelee täällä 6 ja 10 kopeikan välillä. Harvemmin saadaan repoa, joka on vaikea pyytää, arvaten vielä harvemmin karhua. Metsälintuja pyydetään loukuilla, jotka asetetaan ei kovan kauas kotoa, niin että vaimot ja muu kotona elävä heikompi kansa hyvin voipi ne hoitaa. Keväällä tapetaan myös paljo vesilintuja, joita pyydetään merroilla tahi ammutaan jousella, joka kalu vielä löytyy joka talossa.

Kalastaminen, joka Tawdalla ja sen syrjäjokiloilla ei ole kovin antoisa, tapahtuu siellä tavallisesti talvella, siten että joki soveljaassa paikassa lähellä kotia kokonansa suljetaan ja suluissa oleviin porttiin asetetaan suuria, pärepuikoista tehtyjä mertoja. Näitä pyydyksiä hoitavat samoin vaimot ja muu kotokansa. Vaan pohjaisen Soswan Woguuleilla on kalastaminen suuremmassa arvossa ja suuremmasta hyödystäkin. Heti vetten auettua ja tulvaveden laskeutua keräytyvät he suurissa parvissa joensuu-paikkoihin joko Soswalla tahi Ob-joella, ja elävät niissä kalastaen koko kesän syyskuuhun asti, niin että hirven pyytö täällä jääpikin useammalta tekemättä. Tavallisin pyydys on nuotta, ja sen, joka ei ole nähnyt tämmöistä kalanpyytäjäkylää Soswan tahi Obin rannalla, on vaikea uskoa sitä kalan paljoutta, joka täällä vuosittain tapetaan. Woguuli ei koskaan suolaa kalaa, siitä syystä että hän suolaamisen pitää hyödytöinnä herkunvalmistuksena ja että hänellä ei ole varaa ostaa suolaa niin paljon kuin siihen tarvittaisiin. Mitä hän perheinensä ja koirinensa ei paikalla syö — ja se ei ole vähä — kuivataan ilmassa tahi savustetaan tulisijan ympärille asetetuilla vartailla talven varaksi.

Se, joka on matkustanut Wenäjällä, on kyllä pian tullut havaitsemaan, että kaupunkien kaduilla renikoiden ja muiden senkaltaisten herkkujen seassa myös myödään hänelle tuntemattomia ruskeita pavunkokoisia jyviä, joita rahvas, olletikin pyhä- ja juhlapäivinä, syödä raksuttelee ja joista Wenäjällä kauppamiesten rouvien sanotaan pysyvän niin hyvässä lihassa kuin he tavallisesti ovat. Nämät jyvät ovat ketripuun kävyssä kasvavia pähkinöitä, joita saadaan Siperiassa ja joiden kerääminen tämän maan köyhillä Woguuleilla ja Wenäläisilläkin sen pohjaisemmissa tienoissa on sangen painava syrjä-elatuskeino. Naula näitä pähkinöitä maksaa esim. Kasan'issa 7 tahi 8 kop. hop., vaan paikalla ei puudan hinta ole kalliimpi kuin noin 3 tahi 5 ruplaa paperissa. Mutta milloin hyvä pähkinävuosi sattuu, voipi yksi perhekunta niitä helposti kerätä useampia kymmeniä puutia ja näin ilman suuretta vaivatta lunastaa hyvät rahat.

Niinkuin edellä sanottiin alkavat Loswa- ja Pelym-joella elävät Woguulit vähän maatakin viljellä, jonka kanssa myös hevoisten ja karjan pito luonnollisesti yhdistäksen. Wenäläisillä Pelym'issa ja sen seuduilla on se yleinen valitus, että maanviljely ei näissä tienoin tahdo enää menestyä. Mutta kokonaista leveyspykälää pohjempana Pelym'ia eli vähäistä etelämpänä 61:tä pykälää, Massaun paul'issa (kylässä), Pelym-joelta vähän syrjään, on eräs Woguuli vähitellen raatanut itsellensä niin hyvät pellot, että hän suurine perheinensä leivän puolesta tulee omallansa aikaan ja hyvinä vuosina vielä myöpikin isot määrät eloa. Tämä todistaisi, että maanviljely täällä ahkeralla raatajalla vielä palkitsee vaivat, ehkä kyllä halla useasti hävittää hänen toivonsa. Kuitenkin on sanottava, että mainittu paikka on pohjaan päin viimeinen, jossa maanviljelyä löytyy, sillä siitä noin 30 virstaa pohjempana oleva Ätimje-paul ei enää viljele muuta kuin naurista ja sitäkin hyvin vähän. Jälkimmäinen kylä on myös viimeinen tällä kohdalla, jossa hevosia tavataan.

Hevosen sijassa pitävät Beresov'an piirikuntaan kuuluvat Woguulit poroja. Harvalla on niitä kuitenkaan enemmän kuin joku kymmenkunta, ja eräs parin sadan poron isäntä Tapsje-joen latvalla on näissä seuduin mainio pohatta, ehkä hän Obdorsk'in tienoossa rikasten Samojeedein rinnalla, joilla tätä omaisuutta on tuhansi-määrin, kävisi köyhäksi raukaksi. Beresov'an seudussa tavataan kuitenkin varakkaammilla Woguuleilla jo hevosiakin ja lehmiä, vaikka kumminkin kahden viimeisen vuoden korkea vesi jokiloissa on tehnyt, ett'ei heinää silloin voitu tehdä ensinkään, jonka tähden sekä Woguulien että Wenäläisten taas on täytynyt melkein vähiin hävittää karjansa ja hevosensa.

Maa tahi oikeammiten metsä on Woguuleilla yhteinen, jossa jokaisella, joka vaan kykenee, on täysi oikeus pyytää mitä ikänänsä voipi. Pelym-joella, jonne alempana asuvat Wenäläiset talven ajaksi tulevat metsää pyytämään, eivät Woguulit heitä laske metsäänsä muuten kuin yhdessä jonkun heikäläisensä kanssa, ja näin yhtyvät Wenäläinen ja Woguuli pieneksi yhdyskunnaksi, jossa Woguuli Wenäläisen kanssa jakaa metsästysoikeutensa ja tämä taas pitää hänet leivässä, mutta kaikki saalis pannaan kahtia. Kalavesi sitä vastaan pidetään tarkemmassa, niin että kullakin joensuulla tahi muulla kalastuspaikalla ovat tietyt isäntänsä, joilta Wenäläiset ainoastaan vuokraamalla voivat ne saada käyttääksensä.

Harvat ihmisten asuntosijat lienevät niin surkeat ulkomuodoltansa kuin Woguulien kylät eli paul'it ovat. Ne ovat aina raketut kuivalle paikalle joen rannalla ja enimmiten semmoisiin kohtiin, joissa pienempi joki yhtyy suurempaan, sillä joensuissa on kalanpyyntö parempi kuin muualla ja jokia myöten on sekä talvella että kesällä huokeampi liikkua kuin metsää. Kylät seisovat kaukana toinen toisestansa, päivän matkan, kahden ja kolmenkin päässä, sentähden että kullakin olisi metsästys- ja kalanpyyntö-alaa kyllä. Kylässä on tavallisesti vaan kaksi tahi kolme jurttaa; viis jurttaa on jo suuri kylä, ja isoin paul, jonka minä matkallani olen tavannut, on edellä mainittu Ätimje-paul Pelym-joella, jossa on seitsemän jurttaa. Jurtat ovat kahdenlaiset: talvi- ja kesäjurtat. Edelliset ovat raketut hirsistä, sammalletut ja tuohella malkojen kanssa katetut. Ne ovat harvoin suuremmat kuin kolmea syltä kultakin seinältä. Ovi, jonka edessä harvoin on mitään porstuaa tahi suojaa, on tavallisesti etelään päin, varmaan siitä syystä, että tuuli siltä puolen on vienompi kuin muut tuulet. Ovenvierus-nurkassa on, pieni, aivan englantilaisen kamiinin tavoin rakettu, savesta ja ruohosta kyhätty tulisija, jossa tuli palaa kaiken päivää, vaan jonka torvi yöksi katolta käsin peitetään tuohella. Lämmintä tästä uunista ei kuitenkaan tulen sammuttua ole toivomista, sillä se on liian pieni ja liian huonoista aineista tehty; ja onkin yöllä herätessä näissä jurtissa aika vilu, kuin ilma sattuu kylmempi olemaan. Valo tulee jurtan pienestä ikkunasta, joka tavallisesti on lasista, vaan sen puutteessa myös kalannahkasta tahi paperista ja talvella jäästä. Pitkin jurtan seiniä kulkee noin puolta kyynärää korkeat, hyvin leveät lavitsat, samoin kuin Tatarilaisten asunnoissa, jotka ovat katetut tuohella tahi kaisloista kudotuilla katteilla. Arvollisemman vieraan tullessa levitetään lavitsalle hänen levätäkseen useampia poronnahkoja. Oudon ei ole kuitenkaan hyvä levähtää tälle kyllä viehättävälle sijalle, sillä tavallisesti on se täynnä kirppuja; hänen on parempi istua sille pienelle rahille, jota pidetään pöydän asemesta. Jokaiseen jurttaan kuuluu yksi tahi pari pientä, korkeille pylväille rakettua aittaa, ja aitan takana jo seisoo jylhä kuusikko, jonka huminaa ja raitista hajua Woguuli niin rakastaa. Kesäjurtat, joihin hän aina muuttaa lämpimän ajaksi asumaan, vaikka jäisikin talvijurttien paikalle kesäksi, ovat tuohesta ja Soswa-joella kukkuranmuotoiset. Niissä on tulisija keskellä jurttaa, ja savu menee ulos sen kohdalle tehdystä reiästä katossa; ne ovat lattiattomat ja muutenkin vaillinaisemmat kuha talvijurtat.

Tämmöiset ovat Beresov'an piirikunnassa elävien Woguulien asunnot. Eteläiset Woguulit eli Pelym'in ja Loswan varsilla asuvaiset pitävät harvoin kesäjurttia, vaan elävät kesän talven hirsistä raketuissa asunnoissa. Ne eivät eroa Soswalaisten jurtista muussa kuin siinä, että edellä kirjoitetun tulisijan viereen on muurattu isonlainen pata, jossa ruoka keitetään ja jonka alta nouseva savu eri torvella johdetaan tulisijaan, jonka torvesta sekin menee ulos. Näiden eteläisten Woguulien nähdään jo rakentavan venäläisiäkin tupia, jotka tavallisesti asetetaan jurtan perään ja ovat kamarin eli vierashuoneen asemesta.

Huonekalut ja muut aseet eivät tällä tavoin elävällä kansalla voi olla monenlaiset. Paitse koiraa on Woguulilla pyssy kalliin tavara, vaikka heidän pyssynsä tavallisesti ovat huonointa lajia. Muita aseita on hänellä: keihäs karhua varten, kirves ja suuri puukko, joka ynnä tulusten kanssa aina riippuu vyöllä. Paitse kattilaa tahi pataa ovat kaikki muut astiat, yksin lusikatkin ja kätkyet, tuohesta, jota he osaavat hyvästi käyttää, ehkä heidän siitä tehdyt kalunsa eivät ole läheskään niin sieviä kuin pohjaisessa osassa Suomea tuohikalut tehdään. Venheet pienemmillä joilla ovat yhdestä pölkystä onnennetut ruuhet, mutta rakennukseltansa hyvin sujakat ja niin matalat, että niitä ei käy soutaminen, vaan ajetaan eteenpäin melomalla. Soswalla ja Ob'illa ovat Woguulienkin venheet suuremmat ja mastoniekat, ja kuin koko perhekunta lähtee vesille, yhdistetään kaksi venhettä rinnakkain ja katetaan tuohella.

Vaatteus on eteläisillä Woguuleilla yhdenlainen kuin sen seudun Wenäläisillä, se vaan eroitusta, että heidän pukimensa ovat huonommat ja repaleisemmat kuin näiden. Soswan Woguulien vaatteus on se hyvin tunnettu malitsa, joka kesällä on Wenäjän sarasta, talvella poronnahkainen ja kaksinkertainen, niin että päällimmäisen malitsan karvapuoli on ulospäin, alimmaisen sisään. Lakista eivät Soswalaiset tiedä mitään. Kesällä on heillä päänsä ainoana peitteenä pitkä ja paksu tukka, joka letitetään kahdelle kovasti punotulle letille; talvella sitä vastaan peitetään pää ja kasvot malitsan kaulukseen ommellulla kukkarolla, myös poronnahkasta. Jalkineet ovat kesän talven poronnahkaiset pitkävartiset pieksut, tunnetut nimellä pimy, ollen kesäpimy tehdyt nahkasta, josta karva on ajettu pois, jota vastaan talvipieksut ovat karvan kanssa ja kaksinkertaiset. Alusvaatteet (paita ja housut) ovat muutamilla Wenäjän piikosta, useammilla nekin poronnahkasta. Vaimojen puku on myös poronnahkainen, leikattu melkein samoin kuin Tatarittarien päällysvaate; päässä on heillä suuri huivi irrallansa, jolla vieraan lähestyessä peittävät silmänsä samoin kuin Tatarittaret. Myös ovat heidän lettinsä niinkuin viimeksi mainittujenkin palmikoidut hohtavilla nauhoilla, helmillä ja muilla helistimillä. Sormet ovat täynnä vaskisormuksia, joita nähdään miestenkin sormissa. Merkillistä on, että Woguulittarilla kädet ja jalat ovat koristetut ihopiirroksilla, jotka ovat monenmuotoisia, aika sieviä kiekuroita ja jotka tehdään lapsuudessa neulalla pistelemällä ja neulan haavat ruudilla hieromalla.

Ruuassansa ei Woguuli ole ylen herkullinen tahi hyljeksivä. Hänen ainoa elatuksensa kesän talven on metsälinnut ja kala, sillä eroituksella, että ne kesällä ovat verekset, mutta talvella kuivatusta keitetään. Peuran ja hirven liha on harvemmassa eikä räkkää muiden syödä kuin varakkaampien. Eteläisille Woguuleille on suolan ja leivän nautinto jo tullut tarpeeksi, mutta Soswan asujat pitävät näitä aineita vielä herkkuina vaan, joita isä kirkolla tahi kaupungissa käydessään tuo jonkun vähän lapsille tuomisiksi niinkuin talonpoika meillä sokuria ja vehnäistä. Tupakan nautinto on täällä ainoa herkuitteleminen ja niin yleinen, että Pelym'in Woguuleissa vaimotkin ja tytöt ahkerasti polttavat tupakkaa ja jälkimmäisilläkin on oma piippunsa; Soswalaiset sitä vastaan eivät polta tupakkaa, vaan nuuskaavat. Pihkan pureminen on myös yleinen ja sitä sanotaan terveelliseksi keripukkia vastaan. Yleisesti voipi Woguuli paljon kärsiä nälkää, ja monesti tapahtuu hänelle metsästysmatkoillansa, että kattilan puutteessa täytyy useampia päiviä ja viikkokaudenkin elää raalla kalalla tahi teirinlihalla, joita hän nautitsee vähimmättäkään valmistuksetta. Vaan ruuan ääreen päästyänsä on hän mies velkansa takaisin ottamaan: ja se ei ole mikään kumma, että Woguuli yhdellä atrialla lopettaa neljä viisi teiriä, päälle vielä ryyppää niiden liemen ja leiväksi syö kuivaa kalaa.

Ruumiinrakennukseltaan ovat Woguulit keskinkertaista kokoa. Lyhytkasvuisia miehiä nähdään heidän seassansa harvoin, mutta sitä vastaan sangen usein hyvinkin pitkiä. Kuin metsämies konsanansakin on Woguuli kevyt jalalta, vaan harteavoimassa ei hänen sanota vetävän vertoja Wenäläiselle. Muoto on pyöreä, kasvopäät vähän ulosseisovat niinkuin kaikilla Suomalaisilla, nenä leveä, mutta ei litteä, hiusten yleisin karva on mustanruskea, ja silmät aukeat ja pyöreät niinkuin muillakin ihmisillä, ehkä ne useasti ovat pilautuneet siitä paljosta savusta, jossa tämäkin kansa elää. Mongolilaista, jota muutamat matkustajat muka ovat olleet löytävinänsä Woguuleissa, en minä heissä ole havainnut mitään, jos siksi ei luettane sitä, että eteläisissä Woguuleissa, varsinkin Konda-joella asuvissa, kasvot monellakin seisovat hyvin ulkona, hiukset ovat pikimustat, ihon karva tummankalvea ja parran kasvu heikko, jonka pohjaiset Woguulit siten vielä vähentävät, että karvat nuoruudessa juurinensa nyhdetään pois. Mahtanevat siis mainitut Kondalaiset olla enemmän sekoitetut vierailla kansanaineilla kuin heidän pohjaiset veljensä, jotka ulkonäössä enemmän lähenevät muita suomalaisia kansoja, joka luulo on sitä todenmukaisempi kuin heidän maansa muusta Woguulien alasta on lähinnä sekä avoinna etelästä ja idästä tulleille vieraille kansoille.

Sävyltänsä on Woguuli huoletoin ja tyyni luonnonlapsi. Keskenänsä rupattavat he ja naurelevat alinomaa, ja heidän puheessansa kaikuu erinomaisen hyväntahtoinen soinne, joka epäilemättä todistaa kateutointa ja lempeätä mielenlaatua. Tämä koskee olletikin Soswan Woguuleja, sillä niissä, jotka elävät lähempänä Wenäläisiä ja ovat sivistyneempiä, ovat nämät paremmat puolet enemmän tahi vähemmän hävinneet. Vaikka ei kostonhimoinen, suuttuu Woguuli pian pienestäkin loukkauksesta, vaan leppyy myös pian ja sydämellisesti. Viina päässä on hän kuitenkin vallatoin, ja tällöin ei ole hyvä hänen kanssansa taistella. Tämmöiseen tilaan joutuu hän kaikeksi onneksi harvoin, kerran tahi kahdesti vuodessa kaupungissa käydessään vaan, sillä viisaalla varovaisuudella on kapakkojen asettaminen ja yleisesti viinan myönti heidän kylissänsä kovasti kielletty. Yksi suuri vika on Woguulilla kuitenkin ja se on se, että hän on sanomattoman laiska kaikkeen muuhun työhön kuin metsänkäyntiin, jonka tähden voguulilainen työmieskin Wenäläisen työssä saapi vaan puolen sen verran palkkaa kuin venäläinen. Käsitöissä on tämä kansa sangen typerä. Vaimot kyllä ompelevat vaatteet sekä itsellensä että miehille, jossa he käyttävät rihmana joko poron suonia tahi viholaisen kuitua. Vaan miehet eivät ymmärrä tehdä kaikkia omia kalujansakaan, sillä seppiä ei heidän seassansa löydy missään, vaan täytyy pyssyt korjauttaa ja muuta taottaa venäläisillä sepillä. Castrén'in ja Hagemeister'in ilmoitus Ostjakeista, että nämät muka olisivat hyviä huoneensalvajia, on tuulesta temmattu ja sille nauraa jokainen Siperialainen, joka kyllä tietää, että täällä pohjan perillä rakettaessa työmiehet täytyy kaukaa tuottaa, vaikka Woguuleja ja Ostjakkeja kyllä kihisee ympärillä.

Woguulin uskonnollinen tunto on se ikivanha lumoususko (schamanismi), joka useammilla muillakin Pohjais-Aasian kansoilla täyttää hengellisen tarpeen. Hän on tosin kastettu, on saanut kristillisen nimen ja on kirjoitettu jonkun kirkon kirjoihin; myös vihittää hän itsensä papilla, kastattaa lapsensa papilla ja luettaa haudan papilla, kuin joku kuolee hänen perheestänsä, jos nim. pappi sattuu likiseuduille, joka kaukaisemmissa kylissä ei koskaan tapahdu. Kerran tahi kahdesti vuodessa kirkolle tullessansa muissa asioissa pistäksen hän kirkossakin, asettaa tuohuksen jonkun pyhänkuvan eteen ja ristasee siinä vähän silmiänsä. Vaan muuten ja sisällisesti on hän vielä täysi pakana, ja kuin ei hän ole saanut vähäistäkään opetusta kristin opissa, ei se lienekään ihme, että hän vielä luottaa pikemmin niihin voimiin, joiden avulla hänen esi-isänsä ovat eläneet ja joilta hänkin toivoo onnea metsänpyynnössä, kuin niihin uusiin jumaliin, jotka vaan vaativat ylen isoa uhraamista eivätkä metsästykseen näytä mitään vaikuttavan. Woguulien kristin uskoon kääntäminen aljettiin menneen vuosisadan alkupuolella, ja se oli enemmän väkivaltaista epäjumalten kuvien hävittämistä kuin uskon saarnaamista. Siitä saakka ovat he olleet nimikristityitä, mutta vaikka epäjumalten kuvia ei liene rakettu uudestaan, kuuluu Woguuleilla vielä olevan vissit uhripaikat metsissä, joissa uhrataan poroja, metsännahkoja ja hopearahojakin, metsästysonnea saadakseen jumaloilta. Ehkä näitä uhria ja uhrauspaikkoja pidetään salassa virkamiehiltä ja yleisesti Wenäläisiltä, tapahtuu kuitenkin, että Wenäläisetkin ottavat osan uhriin, kuin, joten edellä sanoimme, yhdessä Woguulien kanssa lähtevät metsälle. Sen pienen yhdyskunnan jäsenet tekevät tällöin toinen toisellensa uskollisuuden valan karhun kuonon kautta, s.o. he leikkaavat veitsellä tahi purasevat karhun kuonoa merkiksi, että joka valan rikkoo, sen syököön karhu, jonka rangaistuksen tapahtumisesta niin Woguulit kuin Wenäläisetkin ovat lujasti vakuutetut. Karhun suuresta kunnioittamisesta, joka oli yleinen Suomalaistenkin esi-isissä eikä liene meidän maassamme vielä nytkään lopen sammunut, löytyy Woguulien seassa vielä muitakin jälkiä. Niinkuin Suomen metsäisemmissä tienoissa, joissa tätä eläintä vielä löytyy, sitä harvoin nimitetään oikealla nimellänsä, vaan mainitaan mesikämmenen nimityksellä tahi millä muulla imarrussanalla, niin välttävät Woguulitkin hänen nimensä mainitsemista ja kutsuvat häntä tavallisesti vanhukseksi, jolla epäilemättä tahdotaan kunnioitusta osoittaa. Ja niinkuin muinaisten Suomalaisten Kalevalassa nähdään karhulle pitävän peijaiset ja juhlallisesti viettävän hänen tappamistansa, niin talutetaan hän Woguulienkin seassa soitolla, laululla ja pyssyjen ampumisella kylään, jossa hänen kuoloansa sitten vietetään pidoilla ja juomingilla.

Jugrin maan kauppa metsännahkoilla oli jo vanhoina aikoina kuuluisa. Ennen Wenäläisten maahan juurtumista oli se Syrjäänein vallassa, joiden tosin nykyaikoina on täytynyt jakaa sen voitot venäläisten kauppiasten kanssa, vaan joilla vieläkin on tämän maan kaupanliikunnossa suuri osa. Arhangelin läänin Mesen'in piirikunnan Syrjäänit ovat ne, jotka tätä kauppaa käyvät ja jotka vuosittain kahta tietä kulkevat Uraalin poikki Beresov'an ja Obdorsk'in markkinoille. Eteläinen näistä teistä menee Beresov'asta Soswaa ja sen syrjäjokea Sigwaa myöten ja sitten Uraalin poikki, joka tässä kohden on niin kapea, että viimeisistä jurtista Beresov'an puolella, Sigwan latvoilla, voipi hyvän kelin aikana poroilla joutua vuorokaudessa Petschora-joelle, ja niin kevyt päästä yli, että tätä tietä myöten vuosittain kuljetetaan Petschoralle useampia tuhansia puutia jauhoa, joka Siperiassa on huokeampi kuin siellä, kuin myös sieltä taas tänne kaikenlaista raskasta kalua niinkuin: kirveitä, pyssyjä, patoja j.n.e. Toinen pohjaisempi tie kulkee Obdorsk'ista Sob- tahi Synje-jokia myöten Petschoraan juoksevan Ussan latvoille (jota jokea myöten Castrén tuli ensi kerran Siperiaan) ja sitten Ussaa myöten Petschoralle. Kaikki kauppa tässä maassa tapahtuu rahatta tahi, toisin sanoen, on vaihtokauppaa, jossa tavaran hinnan yleisenä määränä on orava. Niinkuin Tscheremissien kielessä sana ur merkitsee sekä oravaa että kopeikkaa, samoin Woguulienkin murteissa sana l?n (l?n), niin että esim. riuna on voguuliksi lou l?n (10 oravaa), rupla sch?t l?n eli s?t l?n (100 oravaa). Vaan kuin oravan hinta nyt oikeastaan on paljoa suurempi niiden aikojen hintaa, jolloin tämä käytös kovoi kieleen, lisäävät Woguulit rahaa mainitessaan, erotukseksi oikeista oravista, Tatarin kielestä otetun sanan oks'a (raha) summan jälkeen, ja sanovat esim. kymmentä ruplaa: lou sch?t l?n oks'a (10 sataa oravaa rahaa), jota vastaan lou sch?t l?n yksinänsä olisi 1,000 oikeata oravaa, joiden arvo nyt on monta vertaa enemmän kuin 10 ruplaa. Syrjäänein ja Wenäläisten kauppaan täkäläisten kansojen kanssa on juurtunut velkakauppa, joka näille jälkimmäisille ei voi olla muuta kuin hyvin vahingollinen. Kauppias antaa nim. tavaratansa ostajalle velaksi tulevan metsänsaaliin päälle, jossa hän arvattavasti lukee korkeamman hinnan tavarallensa kuin jos se rahalla tahi nahkoilla ostettaisiin, ja velkaa maksettaessa taas polkee hän velkamiehensä tavaraa. Se tekee tämän hitaaksi maksamaan, saattaen hänen myömään tavaransa ennen muille kuin velkojallensa; josta syystä kuin myös vahinkojen tähden kuoleman tahi petoksen kautta kauppiaan täytyy, uutta velkaa antaessansa, panna tavarallensa korkea, useasti kaksinkertainen hinta. Seuraus tästä velkakaupasta on monellenkin Woguulille ja Ostjakille se, että paljon velkautuansa ja vähäonninen oltuansa metsänpyynnössä hänen täytyy joko itsensä lähteä tahi poikansa lähettää velkojalle työhön, joka useasti muuttuu elinaikaiseksi orjuudeksi ja jossa hän tahi poika hukkuu heimostaan ja kansastansa.

Woguulit eivät jakau sukuihin niinkuin Samojeedit ja moni muu Siperian kansa, vaan ovat jaetut Wenäläisten tavalla volosteihin, joissa heillä on omat golovansa ja starschinat. Heidän muinaisesta omavaltaisesta hallituksestaan ei ole muuta muistoa jäljellä, kuin että Soswa-joella pari heimokuntaa vaativat kniäs'in (ruhtinan) nimeä. Minä tavatessani kaksi tämmöistä ruhtinasukuista Woguulia en löytänyt heidän muussa eroavan toisista kansalaisistansa kuin siinä että heidän silmänsä olivat puhtaammaksi pestyt kuin muiden; mutta asunto, vaatteus, askareet olivat heillä aivan yhdenlaiset kuin toisillakin, joilta he myös eivät näkyneet vaativan mitään erinäistä kunnioitusta. Muuten hallitaan Woguulit ja muut täkäläiset kansat tavallisilta virkamiehiltä Beresov'asta ja Obdorsk'ista käsin, joka hallitseminen ei olekaan vaikea heidän nöyryydellänsä ja kuuliaisuudellaan. Sillä uskollisempia alammaisia ei löytyne kuin he ovat; joka paikassa kysellään matkalaiselta kuinka sorni khan (kultainen khan s.o. keisari) voipi, minkälainen hänen asuntonsa on, pukeupiko hän niihin nahkoihin, joilla he jasakan maksavat, syöpikö hänkin teiriä ja kuivaa kalaa j.n.e. Eikä näillä kansoilla suinkaan olekaan syytä toivoa itsellensä parempaa hallitusta kuin se, joka heillä on. Heidän jasakkansa (veronsa) on hyvin vähäinen ja tulee heille runsaasti palkituksi jo ainoastaan sen kautta, että kruunu omasta hinnastansa antaa heille täyden tarpeen ruutia. Suuria rasituksia virkamiesten puolelta eivät he myöskään kärsi, sillä riitansa ratkasevat he keskenänsä oikeutta käymättä, ja elävät muuten niin kaukana virkamiehistä, että nämät eivät näe heitä kuin kerran vuodessa s.o. jasakkaa maksettaessa; paitse sitä ovat hekin jo tottuneet kaipaamaan, missä heitä rasitetaan, ja tämä on tehnyt virkamiehet varovammiksi.

47. Lapuan tappelu.

Nähden tappelun pikaan välttämättömäksi Rajewski keräili laumansa Lapualle ja odotti siellä sopivasti asettununna, etujoukkonsa Kauhavalla, Klingspor'in rynnistystä. Entiseen tapaansa tämä oli heittänyt asian kenraaliajutantti Adlercreutz'in huoleen, joka 13 p. ennen mainittua heinäkuuta, pika-pikaan kyhättyä siltaa, vei joukkonsa Härmäjoen yli ja illan tullen saapui Kauhavalle. Vihoillisen etujoukko, joka päivää ennen oli hyökännyt täällä majailevan suomalaisen etujoukon päälle ja ajanut sen pakoon, vetäytyi nyt heti, vastarintaan ryhtymättä, sille metsätaipaleelle, joka noin 3 virstan päästä Kauhavan kirkolta alkaen ulottuu aina lähelle Lapuan kirkkoa. Sitä takaa-ajamaan ei antaunut enää yön selkään Adlercreutz, vaan suvaitsi joukkonsa, enimmästään nuotiotulilla, unen hentoisessa helmassa voimistua seuraavan päivän koviin ponnistuksiin.

Heinäkuun 14:s päivä koitti näiden nuotioilla nukkuvain sankarein yli. Sen armas aurinkoinen oli sydänkesäisessä sulossaan jo kohonnut korkealle, kello aina seitsemään asti ennättänyt, ennenkuin Adlercreutz'in joukot valmistuivat päivän kunniaa kohti koettamaan. Neljäs osakunta esijoukkona, pari kanuunaa sen edellä maantiellä ja Karjalan-jääkärit pitkissä jonoissa molemmin puolin tietä, toinen, kolmas ja ensimmäinen osakunta taajoissa ryhmissä maantiellä perätysten, läksi Adlercreutz nyt Kauhavalta Lapualle päin astelemaan. Tiimakausi oli tuosta kävelty ajellen vihoillisen etuparvia edellänsä, kuin sen joukot alkoivat lisääntymistänsä lisääntyä ja vastustus yhä ankarammaksi käydä. Tätä rynnistämään olivat Karjalan-jääkarit liian heikot. Heidän täytyi peräytyä. Mutta Adlercreutz saapui paikalle. "Eteenpäinhän meidän pitäisi", kiljaisi tämä, "ja nuo tuhannen heittiöt peräytyvät! Käykää te, majuri Tujulin, Savon-jääkärien kera esiin; ne varmaankaan eivät peräydy." Niin olikin. Tujulin käski kaksi pataljoonaa tätä väkeä kapteinien Brunov'in ja von Fieandt'in johdossa astua Karjalaisten sijaan, toisen oikealle, toisen vasemmalle puolen tietä, ja nyt eivät voineet Wenäläiset kululle estettä tehdä. Vaikka maa oli kivistä sekä epätasaista, metsikkö tiheätä ja vihoillisen vastarinta erittäin jäykkää, jääkärit tien vartta etenivät niin nopeasti, että Cronstedt joukkoineen maantiellä töin-tuskin tasalla pysyi. Tuota vauhtia nyt samottiin ison aikaa, mutta vihdoin saavutti väsymys. Adlercreutz pysähytti kulun horviksi aikaa. "Voi, voi jalkojani!" valittelivat melkein yleisesti jääkärit nyt levätessään. Heidän jalkineensa, näet — samatenkuin muukin puku — olivat jo niin kuluneet ja ränstyneet, että monella niitä tuskin sukuakaan jäljellä oli. Adlercreutz kävi heidän puheillensa ja koki lohdutella heitä, luvaten korjata nuo vaillinaisuudet. Mutta etevin lohdutus näille oli, kuin vihoillinen liian likelle tunkeutui ja heidän uudestaan oli liikkeelle lähteminen. Nyt eivät särkeneet jaloissa enää kivien loukkaamat eikä risujen repimät, vaan hurraata huutaen töytäisivät he kivien, kantoin yli, metsikköin, pensahistoin puhki riukeasti edelleen, työntäen vihoilliset peräytymään, kunnes taasen oli levähtämään asia, taasen vihoillisen ajoon lähteminen. Jälkeen puolenpäivän lähettivät von Döbeln'in Porilaiset, joille joutenolo toisten tapellessa ikäväksi kävi, pari kertaa Adlercreutz'ilta anomaan lupaa saadaksensa astua tämän urhean ja sitkeän joukon asemalle, jonka muka muuta ei sopinut kuin väsyksissä olla niin ankarasta ja pitkällisestä ponnistuksesta. Useita kertoja esittelikin Adlercreutz Savon-jääkäreille tuota Porilaisten jaloa tarjousta, mutta siihen nämät vakaisesti vaan vastasivat: "Porilaisten urhoollisuus on ennestään kylliksi tunnettu: myöskin me puolestamme tahdomme tehdä, minkä voimme, ja taistelu semmoinen kuin tämä tuleepi meille, jääkäreille. Kuin me peräydymme, vasta silloin, herra kenraali, toimittakaa sijaisia meille."

Mitä enemmän matka joutui, sitä kiivaammaksi kasvoi vihoillisen vastarinta. Savon-jääkärien avuksi käski sentähden Adlercreutz kaksi pataljoonaa Savon-jalkaväkeä, joten loppumatkakin kulki yhtä riukeasti kuin alku. Miten jäykkää se vastustus oli, jonka kautta Suomalaisten tie tänä päivänä meni, sopii jo siitäkin arvata, kuin vasta kello neljä iltapuolella päästiin tämän 15 virstan pituisen taipaleen päähän, noin l-3/4 virstan paikoille Lapuan kirkolta. Tähän loppuu metsämatka. Matkustajan silmäin eteen aukenee suuri ja lakea alanko, johon Kauhavalta tuleva maantie hänen saattelee loivaa ahdetta alas. Ennenkuin lähdemme katsastamaan, kuinka tuolla alhaalla päivän puuskat päätetään, luokaamme sinne tarkempi silmäys, paikan luonnetta ja vihoillisen asentoa utelemaan.

Ahteen likeisin alusta näyttää meille vaihetellen viljavia vainioita, joilla hiljainen kesätuuli tuudittelee kellastuvia laihoja, ja avaroita luhtia, joilla heinä, kesän helteesen tuskastuneena, "alla päin" odottelee niittäjältä surmaansa. Ruskeana juovana jakaa Kauhavan-tie, etelään pitäessään vähän kaartaen lounaasen, nämät satoisat viljelysmaat kahtia, kunnes noin virstan päässä vähältä matkaa peittyy silmistämme parin kolmen torpantapaisen asumuksen väliin, ja näiden takaa jälleen näkyviimme noustua muutamain satain kyynäräin päästä kokonansa katoo erääsen tiheään kyläryhmään, jota etäältä katsoen voisi arvata vähäiseksi kaupungiksi tai kumminkin kauppalaksi. Se on Lapuan kirkonkylä eli Isokylä, joka siinä niin lavean äkkioudon näköä eksyttelee. Heti sen takaa kohoaa silmiimme leppyisyyttä käskien, seurakunnan kirkko, mutta välillä Lapuanjoki kylän varjossa hiljalleen vierittelee köyhiä vesivarojansa idästä länteen. Otettuaan vieläkin köyhemmän Nurmonjoen varat etelästä mukaansa, tämä Isonkylän alaisesta päästä kääntää matkansa luodetta kohden, välkytellen päiväpaisteessa, tuolla täällä rantatöyrillä töröttävien taloin välistä, kiiltäviä hopeitansa edessämme. Näistä kylistä nyt vaan erittäin tarkastamme Alapäätä, noin virstaa alempana Isoakylää ja samalla rannalla. Siitä jos silmäyksemme peruutamme ja sen jälleen luomme Isonkylän edustalle, niin tuossa tarkemmin tutkittuamme havaitsemme tienhaaran. Se on Kuortaneelta tuleva maantie, joka siinä Kauhavan-tiehen yhtyy. Tuota pitkin jokivartta vastavirtaan seurattuamme astuu silmiimme, runsas virsta Isostakylästä itään, Liuhtarin kylä, jonka takana portaita kuljetaan yli Lapuanjoen. Kivenheitto kylästä itään päin rajoittaa näköalaamme sama mäki, jolta näitä havannoita teemme, ulottuen alenevana metsikkönä, kaakkoista suuntaa, Kuortaneen-tien poikki jokirantaan. Se kulma tätä laajaa Lapuan lakeutta, jonka tuolla Liuhtarin tienoilla mäen alla näemme, ei ole vielä anastettu viljelykselle, vaan huokuu vetelänä rahkasuona kesäöillä terveyttä tärväileviä höyryjä seudun asujamille ja viljoille vilua. Sateisina suvina se ei kanna miestä, saati hevoista, mutta tämän kesän erinomainen kuumuus sen on niin tuiki koventanut, että, kuten kohta nähdä saamme, vihoillinen sitä myöten vähin varustuksin tykistöänsäkin siirtelee.

Kauhavan ja Kuortaneen tiet, yllä sanotulla paikalla yhtyneinä, menevät Isonkylän halki ja Lapuanjoen yli siltaa myöten, jonka eteläisestä päästä tie taasen kahdeksi jakautuu, vaikka kylä sen meidän näkyvistämme varjoopi. Jättäen kirkon tienhaaraan, menee oikeankätinen näitä teitä Nurmonjoen yli länttä kohden Waasaan, vasemmankätinen, pitäen ensi aluksi eteläisen suunnan, pitkin viimemainitun joen vartta Ilmajoelle. Vasemmalla puolen tätä tietä, kirkon vastapäätä, on Isopappila.

Tällä lakealla kentällä vartoili nyt vihoillinen, sotarintaan asettununna, Suomalaisten rynnistystä. Sotarinnan oikea puoli nojautui Isoonkylään, vasen Liuhtariin ja keski, johon hevoisväki oli sijoitettu, jokehen. Molemmille puolin samatenkuin keskellenkin oli Rajewski varustanut salapatterit, jotka 10 kanuunalla, 2 6:naulaisella vasemmalta, 4 3:naulaisella oikealta puolen ja 2 haupitsilla ja 2 6:naulaisella tykillä keskeltä saattivat tappelutannerta sivellä ristiin-rastiin. Tätä paitse väijyi molemmin puolin Kauhavan-tietä lauma jääkärejä, laihovainioihin kätkettynä, Suomalaisten ryntääviä joukkoja.

Heti yllämainitun ahteen päälle päästyä herkesi Suomalaisten ja Wenäläisten jääkärien kiivas, 9 tuntia kestänyt ottelu, ja jälkimmäiset vetäytyivät joutuun pääjoukkoinsa turviin. Adlercreutz asetti kanuunansa, joita hänellä oli aina 16, mäen rinteesen, ja ankara tykillä-ampuminen tuosta nyt alkoi molemmin puolin. Mutta ampuväli oli ylen pitkä, ja siitä siis ei saattanut sen valmiimpaa syntyä. Ainoat tykit, joiden laukaukset vähän tehoa tekivät, olivat 2 Revolahden tappelussa Wenäläisiltä anastettua haupitsia. Niillä taitava johtajansa, kapteini Kurtén, pakoitti vihoillisen hevoisväen Liuhtarin kylän suojaan vetäymään.

Tarkoin tutkittuaan vihoillisen asennon, Adlercreutz sentähden päätti ratkaista päivän kiivaan kiistan ripeällä rynnäköllä sekä Isoakylää että Liuhtaria vastaan yht'aikaa. Nämät jos luonnistuisivat, niin vihoillinen muka pääsemättömään pulaan puuttuisi, joki takanansa, Suomalaiset sivuilla ja edessä. Isonkylän rynnistyksen hän määräsi von Döbeln'in tehtäväksi toisella osakunnalla sekä neljällä 6:naulaisella kanuunalla, ja Liuhtarin valloituksen saivat ensimmäinen ja toinen pataljoona Savon-jalkaväkeä sekä kolmas osakunta määräksensä. Tykistön turvaksi jätti Adlercreutz kolmannen pataljoonan Savon-jalkaväkeä raakeamielisen everst-luutnantti Loden johdossa ja takavaraan mäelle Savon ja Karjalan-jääkärit, jotka matkalla Kauhavalta Lapualle olivat tulessa olleet, sekä ensimmäisen osakunnan, joka kuitenkaan ei vielä tappelun alkaessa kokonansa ollut perille saapunut. Päälliköksi tälle valtaväestölle määrättiin eversti Palmfelt.

Ensi aluksi lähti osa Savon-jalkaväen ensimmäistä pataljoonaa kapteini M. Ehrenrothin johdossa mäkeä pitkin tiedustelemaan vihoillisen vasenta puolta. Mutta kuin erittäin vahva vastustus siellä metsikössä kohtasi häntä, lähetteli Adlercreutz vähin erin hänen avuksensa toisen pataljoonan samaa väkeä ja lopun ensimmäistä pataljoonaa. Hyökkäykseen Liuhtaria vastaan järjesteli jo paraikaa Gripenbergikin osakuntaansa, kuin eräs ajutantti, täyttä laukkaa ratsastaen, lennätti sen odottamattoman sanoman Adlercreutz'ille, että melkoinen Wenäläisparvi oli nähty Alapään kylän tienoilla. Se kuin olisi voinut töyttää v. Döbeln'in osakunnan selkään, Isoakylää rynnättäessä, niin Adlercreutz päätti parasta olevan, viskata takaisin tuon uhkaavan joukon, ennenkuin rynnäkköön olisi rupeaminen. Tuostakos nyt alkuperäiset hyökkäystuumat perinpohjin mullistuivat. Gripenberg sai käskyn kahdella pataljoonalla osakunnastansa käydä Alapäässä näkyneitä vihoillisia ahdistamaan, heittäen lopun väkeänsä varajoukkoihin, ja kapteini Björnstjerna lennättää von Döbeln'ille kiellon, ett'ei vielä hyökkäystä alkaisi.

Mutta tämä kielto saapui liian myöhään. Täyteen sotarintaan asettununna oli von Döbeln Porilaisinensa jonkun aikaa ahteen alla vartoellut lopullista käskyä Adlercreutz'iltä hyökkäyksen alantaan. Vaan kuin sitä ei tuokioon kuulunut ja odotus tämän urhean päällikön tuliselle luonnolle sekä hänen yhtä urhealle ja sotaintoisalle miehistölleen kävi pitkäksi, näin lähellä vihattua vihoillista ja aivan sen vastapäätä lakealla kentällä, niin hän omin päinsä jo oli antanut joukoillensa tuon ikävöidyn käskyn. Sitä hän ei toistaa tarvinnut, ennenkuin osakuntansa, etujoukko jääkärijonossa, muu väestö taajassa ryhmässä maantiellä ja kanuunat perässä, täyttä vauhtia töytäsi eteenpäin. Kuin Björnstjerna pääsi perille, oli sitä mahdotoin enää peruuttaa. Sentähden hän pitikin tuomansa kiellon omana varanaan, rupesi rynnättäjäin joukkoon ja oli pian etujoukon ensimmäisiä miehiä. Kauheasti pauhasivat Wenäläisten kanuunat, sivellen ahkeraan kenttää ja tietä, jota pitkin tuo miehuullinen von Döbeln'in joukko lähenemistään läheni Isoakylää. Vaan se ei heidän vauhtiansa hiljentänyt. Vasta kuin torppain ja kylän välillä laihovainiot alkoivat vilistä vihoillisia täynnä ja rankasti sataa mustia papuja Porilaisten kupeille, nämät vähän säikähtyen pysähtyivät. Mutta "eteenpäin, eteenpäin!" kaikui upsierien ääni. "Hurraa!" vastasi miehistö ja karkasi entistänsä vieläkin riukeammasti edelleen. Vihoillisen vastarinta, josko jäykkääkin, ei nyt enää voinut kestää Porilaisten rajua ponnistusta. Rauennunna se vetäytyi kylään, ja asettui huoneisiin ja huoneiden kujiin. Siellä nyt vasta tappelu hurjimmalleen kiihtyi, pajunettiset alkoivat verisen paininsa, kiväärien tyvet tyrmiän kolhintansa. Wenäläistä kaatui, Suomalaista kaatui, mutta yhtä kiinteään kesti tappelun raivo, kunnes kylä vihoillisista tyhjänä oli meidän miesten vallassa. Tuli vaikeni tuokioksi, meteli herkeni hetkeksi, mutta taasen rupesivat rummut käymään, kutsumaan Porilaisia uuteen ponnistukseen. Silta oli nimittäin vielä rynnistettävänä. Muutamissa silmänräpäyksissä tuokin oli tehty, Waasan tie valloitettu, ja vihoillisen vasemmanpuolinen joukko pakenemassa Liuhtariin päin sekä etelä- että pohjaispuolella jokea.

Rajewski, näet, kuin havaitsi vasemmanpuoleiselle joukollensa Isossakylässä pahoin käyvän, päätti vetää sen takaisin ja asettaa sotarintansa toiseen tapaan: oikean puolen metsän ja mäen, vasemman Liuhtarin kylän nojaan. Tämän muutoksen hän kiihkeimmässä tappelun melskeessä teki niin taitavasti ja sievään, että hänen vastustajansakin sitä temppua ihmettelivät. Ainoa hukka, mikä hänelle sen kautta sattui, oli että 52 miestä joutuivat vangiksi. Nämät kaappasi kapteini von Fieandt, joka vähäisen parven kera Savon-jääkäriä oli takavarasta lähtenyt sotakentälle ja nyt osautui sille paikalle, jossa vihoilliset tuon puheenalaisen tempun takia pahimpaan häiriöön joutuivat.

Tätä Rajewskin uutta asentoa rynnättämään kääntyi nyt von Döbeln'in Isossakylässä pahoin runneltu osakunta, mutta avuksi lähetti sille Adlercreutz Gripenberg'in osakuntinensa, joka vihdoin tyhjää toimitettuansa oli Alapäästä palannut, koska siellä vihoillista ei laisinkaan ollut. Oli, näet, jokin näkyharhaus sen upsierin pettänyt, joka Wenäläisten sielläolosta sanan toi Adlercreutz'ille. Kolmannen osakunnan vasenta puolta suojelemaan käski Adlercreutz everst-luutnantti Lode'n pataljooninensa sekä Karjalan-jääkärit mäen vierulle. Kuin sen ohessa Cronstedt'in osakunnasta ensimmäinen ja toinen pataljoona Savon-jalkaväkeä, joiden avuksi Adlercreutz takavarasta oli lähettänyt Savon-jääkärit, paitse yllä mainittua v. Fieandt'in parvea, ja viimein myös Turun läänin rusthollipataljoonankin, — kuin nämät sen ohessa mäellä ponnistelivat edellensä uhaten vihoillisen selkää, niin luonnollista on, ett'ei Rajewski'n kauan sopinut tuota uuttakaan asemaansa pitää. Mutta hätäkös hänen siitä pinteestä päästessään olikaan, kuin tie Kuortaneelle takanansa oli auki! Kuten edellä mainitsin, oli hänellä Cronstedt'in joukkoin vastassa mäellä niin mahtavat laumat, että niiden oli mahdotoin työntää näitä takaisin sekä valloittaa Kuortaneen-tien, ja Turun läänin rusthollipataljoona saapui aivan myöhään apuhun.

Sytytettyään Liuhtarin talot tuleen, suojaksi pakomatkalleen, peruutti Rajewski vasemmanpuoleiset joukkonsa hevoisväkineen, tykistöineen palavan kylän taatse, oikoiseen pitkin suota, jonka päivää ennen sitä varten oli pasinoilla pohjittanut. Täten vihoillinen, säilyttäen tykistönsä ja kuormastonsakin niin tuiki tarkkaan, ett'ei mitään suomalaisten saaliiksi jäänyt, pääsi pakenemaan tappelutantereelta. Häntä takaa-ajamaan lähetettiin Savon- ja Uusmaan-jääkärit. Mutta päivän kovista ponnistuksista väsyneinä nämät eivät kauas seuranneet Rajewski'n matkaa, vaan palasivat takaisin noin 4 virstan päästä. Kello oli nimittäin 8 iltasella, kuin tappelu päättyi, joten siis yhtä mittaa oli marssittu ja oteltu 13 tuntia.

Kauhea ja hirvittävä oli se näkö, jonka vihoillinen Liuhtarissa jätti jälkeensä. Sinne, näet, oli hän tappelun raivotessa korjannut haavoitettunsa, jotka täten elävinä jäivät tulen omiksi. Kauheasti karjuen ja huutaen kokivat nämät kurjat mataa pois liekistä. Suomalaiset riensivät apuun, mutta turhaan. Koko kylä muuttui pian aavaksi tulimereksi, johon kenenkään oli mahdotoin tunkeutua. Säikähtyen itsekin tätä julmaa työtänsä Wenäläiset kielsivät kiven kovaan sytyttäneensä tulen, niinkuin heidän historioitsijansa vielä tänä päivänäkin tekevät, väittäen kyläläisiä paloon syypäiksi. Mutta vaikea lienee heidän saada tätä raskasta syytä hartioiltaan vieritetyksi. Jokaisen on helppo ymmärtää, ett'eivät Liuhtarilaiset, josko Lapuankin rohkeata sukua olivat, menestyneet kotonansa tuon ankaran sotametelin keskellä ja Suomalaisten tykkitulen alla, vaan että niin monta, kuin suinkin jaloilleen kykeni, oli kotinsa heittänyt ja ampumäärästä loitonnut. Ett'ei valkea voinut irti päästä kyläntakaisista portaistakaan, jotka vihoillinen pisti tuleen, kuin hänen Isonkylän sillalta pappilan kautta paennut joukkonsa oli joen yli päässyt, sopinee siitä päättää, kuin koko kylä niin yht'äkkiä leimahti täyteen liekkiin.

Liikutetuin sydämin ylistivät Suomalaiset hartailla kiitosvirsillä taasenkin tappelutantereella sotajoukkoin Jumalata, joka jälleen heille oli niin loistavan voiton suonut. Veriruskeana aleni aurinko metsän varjoon, salaten kesäyön sumuihin sen surkean ja verisen näköalan, joka heidän voittoilonsa olisi tainnut katkerilla kyyneleillä hämmentää. Upo uupuneina raskaasta päivätyöstään laskeutuivat Adlercreutz'in joukot levolle toinen osakunta Isoonkylään, jonka heidän urhoollisuutensa vihoilliselta valloittanut oli, kolmas osakunta muihin kyliin ja neljäs joen etelärannalle nuotiotulien ääreen. Ensimmäinen osakunta, joka enimmästään koko päivän oli takavarassa ollut, sai nyt osallensa etuvartiain pidännän Liuhtarin tienoilla.

Vasta seuraava päivä Suomalaisille tarkkaan paljasti sen haikean mieshäviön, jonka eileinen voitto heille maksanut oli. Paitse isoa joukkoa pahoin haavoitettuja, jotka luonnollisesti ennen olivat pois korjatut, makasi tuolla Isossakylässä ja sen edustalla monta kymmentä urheata Porilaista kuollunna, niiden seassa 4 upsieriakin, luutnantit vapaherra Ramsay, M. Blum sekä von Qwanten, ja alaluutnantti tykkiväestössä Gestrin. Etenkin kaksi ensinmainittua olivat urhoollisuuteensa ja taitoonsa nähden Porin rykmentin kaunisteita, jotka jälkeensä jättivät yleisen kaipuun. Ilman näitä olivat Porin rykmentistä luutnantti Gyllenbögel, vänrikit G. Gripenberg, C.C. Lagermark, Wirsén, Uggla ja Jägersköld pahoja haavoja saaneet, ja moni muu upsieri vähempiä loukkauksia. Yhteenlaskien oli Porilaisten mieskato tässä heidän mainioimmassa tappelussansa 10 upsieria sekä 106 alaupsieria ja sotamiestä kaatuneita ja pahoin haavoitettuja. Muiden osakuntain osuudelle ei tullut niin suurta määrää päivän verisistä uhrista, josko ei kunniatakaan. Savon-jääkärit, joiden ottelu Kauhavan kankaalla on Isonkylän rynnäkön jälkeen tappelun loistavimpana tapauksena pidettävä, eivät siinä tilassa — kummallista kyllä — kadottaneet kuin yhden ainoan miehen haavoitettuna. Ei ollut suuri Karjalan-jääkärienkään mieshukka siellä. — Kapteini D. Aminoff'ilta Savon-jalkaväestä sieppasi tykinluoti toisen jalan pois, joka onnettomuus hänelle päivää jälkeen taistelun tuotti kuoleman. Ylimalkaan päätetään Suomalaisten miestappio 3:ksi osaksi vihoillisen häviöstä, joka arviolta lienee tehnyt 400 miestä ja vähän enemmänkin. Jälkimmäistä onkin mahdotoin oikein paikalle arvata, kuin osa haavoitettuja Liuhtarissa paloi.

Täten Lapuan tappelu kyllä luonnistui Suomalaisille, mutta vielä paremmin se luonnistua olisi saattanut, jos Adlercreutz tarkemmin olisi tiedustellut taistelukentän aseman ja, niinkuin majuri Ehrenroth vaati, valloittanut Kuortaneen-tien, ennenkuin päärynnäkköön ryhtyi. Sama etu olisi ehkä ennätetty, jos Adlercreutz'in alkuperäiset tuumat, yht'aikaa voimakkaasti rynnättää Liuhtaria ja Isoakylää, olisivat varteen käyneet. Kummassakaan tapauksessa ei mikään mahdotoin asia ole, että Rajewski'n laumat olisivat peri häviöön joutuneet, josko kohta Suomalaisten miesluku ei ollut enämpi kuin noin 4000, hänen sitä noin 1000 miestä vahvempi. Mutta Ehrenroth'in esityksen hylkäsi Adlercreutz, en tiedä varmaan mistä syystä, ja hänen omat tuumansa saatti, kuten yllä näimme, eriskummainen tapaus mitättömiksi. Näyttääpä ikäänkuin kova onni ennalta olisi päättänyt tehdä kaikki varsinaiset edut Suomalaisten ponnistuksista tyhjäksi. Mutta sotakunniaa se ei meidän miehiltä kieltänyt, ja tuossahan toki isänmaan-tunnolle onpi runsaasti lohdutusta.

48. Matka tervaveneessä Oulujoella.

Tervaveneemme tuli Niskakosken niskaan. Omistajalleen kallis terva on säilynyt siis tänne asti. Mutta kentiesi vaarat vasta alkavatkin, kuin niin pitkiä koskia alkaa tulla eteen. Järvet ovat loppuneet ja nyt tästä matkattava lähes kymmenen peninkulmaa jokea — Oulujokea. Jos laskumiehiä ei ole saatavissa, täytyy odottaa, jahka palaavat laskemasta. Niinpä on aikaa käydä kosken vasemmalle rannalle juomaan pottunen olutta Waalassa (Paason kestikievarissa). Ehkäpä kerkeäisi mennä Myllyrannan rautaruukkiakin katselemaan. Se on muhkea rakennus, vaikk'ei siinä ole muutamaan vuoteen tehty tehdastyötä. Ei saa kuitenkaan viipyä kovin kauan näitä katsellessa, sillä ehkä on jo laskumiehiä palannut ja ukot odottavat. Mutta kuin palaat laskumiesten rantaan, jossa veneet seisovat, ovat tervamiehet kussakin veneessä vielä täydessä puuhassa kiinnittäessään rapeita (varalaitoja) kosken kuohuja varten. Jo pitkin matkaa ovat varppeet olleet veneiden laitoja kohottamassa; sillä terva painaa koko veneen veteen, jotta tuskin sen sivun ylilaita on tuumaa ylempänä veden pintaa; tästä syystä varppeet ovat varsin välttämättömät. Mutta nyt eivät nekään riitä, kuin kosket tulevat eteen: räpeet nidotaan vitsoilla vielä varppeisiin kiinni.

Kuin joku laskumies tulee hengästyksissään kiireestä käynnistä tai juoksusta, niin juoksevat kaikki häntä vastaan päästäkseen ensinnä kosken alle. Joka hänen saa, tarjoo ensinnä viinaa, jos sitä on paikalla saatavana tai muassa. Sitten avataan eväskontti ja asetetaan voihulikka ja särvinleili hänen syödäkseen. Laskumies syötyänsä panee voita perävauluun, jotta mela laskiessa paremmin kääntyisi siinä mieltä myöten. Kuin se on tehty ja myös katsottu, että kaikki on niinkuin pitää, lähdetään matkaan. Ken ei ennen ole kulkenut koskia alas, odottaa vähän tykkivällä sydämellä niiden kuohuja. Ensinnä ne tavallisesti eivät pauhaa, vaikka virta kuitenkin on väkevä. Koskien niskat näyttävät tuulessakin tyyniltä, ja vaan n.k. härjänsilmät todistavat virran käyntiä. Virta vie venettä alas, mutta kuin aallot eivät airojen liikettä estä, soudetaan tavallisesti kunnes ensimmäinen kuohuva korva eli putous tulee. Jopa ollaan sen keskellä ja laskumies seisoo vakaana veneen perässä, lujasti pidellen melaansa. Ei oudon silmä ainakaan voi eroittaa, missä koski kuohuu veden alla olevista louhikoista, missä vesi peratussa väylässä vaarattomana putoo. Mutta tottunut laskumies on oppinut karttamaan veden vaarat, oppinut välttämään uhkaavat surmat. Tämmöinen kulku surmain keskellä on ihanaa, mutta on se hirvittävääkin. Kuin veneen keula nakkaa rajuin hyrskyin keskelle, näyttävät ne suuttuvan tuommoisesta ihmisen puuttumisesta heidän ijankaikkiseen riitaansa. Ne hyökäävät veneen sivuja vasten ja uhkaavat lennättää sen väylältä pois. Aaltoja roiskahteleekin sisään ja kastelee paikoin veneessä olijat; mutta eivät vielä kuitenkaan täytä venettä. Vene rasahtelee aaltojen väkevistä ponnistuksista, mutta odottamatta saman aallon, saman putouksen uusia uhkauksia, ehtii se vaan uusiin vaaroihin. Usein käyvät laidat mataloiksi ja hukka tulee sen veneesen, jonka laskumies ei tunne väylän näkymättömiä mutkia eikä jäykästi käsitellen ohjaavaa melaansa arvaa karttaa pahimpia aaltoja. Ihanaa on nähdä kosken kiirettä loppuunsa; ihanaa on katsella sen rantoja. Väliin näkee taloja, väliin vilisee silmäin sivuitse viheriöitseviä niittyjä tai kaskia, joilla karjoja käy laitumella. Nekin katoovat ja kosken kiire vauhti tuo silmäin katseltavaksi kellahtavia peltoja, joiden viljoja asukkaat ovat leikkaamassa, taikka viheriöitseviä puistoja.

Kaksi venettä kulki nyt yksissä koskea alas. Kamalan hauskaa oli edellisessä veneessä olijain nähdä, miten jälkimmäinen vene juoksi perässä. Väliin näytti keula nousevan pystyyn, väliin ei näkynyt muuta koko veneestä kuin vähän maston päätä. Toisinaanpa oli kuin olisi keula vaipunut aaltoihin ja perä kohonnut korkealle syöstyäkseen syvyyteen sitä paremmalla vauhdilla. Mutta samassa sai se taas tasaisemman kulkunsa ja hyppi ylimielisnä hyrskyin keskellä. Ei viivytty kauan Niskakoskea alas tultaessa, vaikka sitä sanotaan peninkulman pituiseksi. Kosken alle päästyä laskettiin rantaan ja laskumies astui, palkan saatuansa, maalle. — Tämmöisiä laskumiehiä on joka kosken niskassa useampia, ja kuta pitempi koski, sitä enemmän laskumiehiä. He ovat tavallisesti kosken rantataloista kotoisin, ja ovat jo nuoruudestaan oppineet ammattiinsa. Usein saa nähdä, kuinka isä ottaa pienen poikansa kanssaan, kuin lähtee laskemaan. Pojan on tarkkaan katsominen ja oppiminen väylän mutkiin seisoessaan perässä isänsä vieressä. Koskenlaskijat ovat vannotetut laskemaan oikeaa väylää ja heidän ammattinsa ja edesvastauksensa verrattavat junankuljettajain ammattiin rautatiellä. Harvoin joutuvat veneet, jotka ovat ottaneet laskumiehen, kareille; mutta luonnollista on, että onnettomuuksia kuitenkin tapahtuu toisinaan. Tavallisesti ottavatkin tervamiehet laskumiehen; mutta ne, jotka kymmenittäin kertoja ovat näitä vesiä kulkeneet, laskevat usein veneensä itse, päästäksensä laskumiestä palkkaamasta. He toimittavat niin, että pääsevät kulkemaan laskumiehen laskeman veneen perässä, jotta niin osaisivat väylää kulkea. Sepä ei ole laskumiesten mieleen, joitten on ammatistaan eläminen. Sanotaan heidän välistä uskaltavan liikojakin, ainoastaan pidättääkseen tervamiehiä laskemasta. Niin kerrottiin erään laskumiehen, kuin näki perässään tulevan tervaveneen, jota isäntänsä itse laski, ajaneen veneensä väylältä pois, jotta saisi toisen houkutelluksi väärälle ja niin tuhoon. Itse kaiketi arveli osaavansa väylälle jälleen, kuin ensinnä oli viekoitellut seuraajansa onnettomuuteen. Mutta miten kävi? Kuin laski väylältä pois, joutuikin itse louhikolle ja vene heti murskaksi. Tervamies puolestaan sattui tuntemaan väylän paremmin kuin toinen luulikaan, eikä antaunut seuraamaan jäljestä, vaan kulki mistä ennenkin oli kulkenut, ja pääsi niin eheänä kosken alle. Ei kertoma tiennyt, hukkuiko laskumies tai hänen toverinsa, vai tuliko hengissä ylös ja saiko oikeudelta ansaittua palkkaansa. Niin kerrottiin; mikä perä hänessä sitten lienee.

Nyt soudetaan tai purjehditaan, miten tuulet vaan ovat, yhä alaspäin. Oulujoella on virkeä liike, sillä paitsi tervaveneitä kulkee täällä paljo lautaveneitäkin. Laudat, joita ne kuljettavat, ovat sahatut Kajaanissa Ämmän sahassa ja sieltä jahdeilla tuodut Niskakosken niskaan, josta ne veneissä soudetaan Ouluun.

Lautaveneitä pidetään koskissa vaarallisempina, kuin pitkinpuolin makaavat laudat eivät suvaitse veneen sujuvan; mutta ne ovat siistimmät eikä tarvitse peljätä tervaan tahraantumista. — Ei ole pitkä matka Niskakoskelta, Utajärven kappelissa, Pyhäkoskelle, joka on Muhoksen emäseurakunnassa. Koko matkalla Ouluun on Pyhäkoski pisin, ja sen suvannon (tyynen veden) kanssa, joka jakaa kosken kahteen osaan, sitä luetaan kahden peninkulman pituiseksi. Kuohut ja putouksetkin ovat välistä milt'ei jyrkemmät kuin Niskakoskessa. Varsinkin on Pällin korva siitä suhteesta mainio näillä seuduin. Muinoin sen mainitaan olleen vielä nykyistäkin vaarallisemman. Sillä vasemman rannan jyrkästi kohoavassa kalliossa kerrotaan olleen vedenalaisen aukon, jonne yksi salainen varsi koskea erkani tietymättömiin. Sinne vievä virta oli vallan voimakas, ja moni, joka ei arvannut sitä niin vaaralliseksi eikä täydellä tarkkuudella tiennyt varoa sitä, joutui saman salavirran kitaan. Mutta joku kymmenkunta vuotta sitten, kertoo maine, oli kallion ylälaidasta lohjennut aika paatonen, joka koskeen pudotessaan sattui niin, jotta sopi aukon suluksi ja siten poisti paljon Pällin vaaroja. — Pyhäkosken rantain luonto on varsin vaihetteleva. Muutamin paikoin ovat rannat aivan jyrkkiä kallioita, joiden korkeus kosken pinnasta lukien voi olla 6 tahi 8 syltä. Koska semmoiset kallioseinät ovat kahden puolen, tuntuu matka vähän kamalalta, kuin ei olisi toivomistakaan pelastua ja päästä rannalle, jos vene kävisi karille ja särkyisi. Monasti näkee tuolta ylähältä lehmiä tai muita eläimiä tirkistävän alas koskeen, mutta harvoin kuuluvat kuitenkin putoovan alas.

Pyhääkoskeakin alas kävi kulkumme onnellisesti; mutta kerran vavahdutti meitä kuitenkin, kuin näimme perässä tulevaan veneesen aika aallon iskevän sisään. Pelkopa ei ollutkaan aivan perätöin, sillä aalto melkein täytti veneen ja olisi pian upottanut sen; mutta onneksi olivat kallioseinät jo loppuneet ja ranta oli tällä paikkaa vähän loivempi. Eikä myöskään sattunut olemaan louhikoita, niin että hyvästi pääsivät rantaan viskomaan ämpäreillä vettä veneestä. Tehtyänsä sen eivät viipyneet kauan, ennenkuin taas joutuivat väylälle. Myöntäminen on, että tässä ja tämmöisissä tapauksissa tarvitaan mielen malttia ja rohkeutta. Seudut Pyhäkosken varrella ovat varmaan ihanimpia maassamme. Kaskia, vuoria, niittyjä ja lehdikoita, taloja, peltoja ja korpia katoo toinen toisensa perästä, ja uusia kuvaelmia seuraa. Leikkuumiehiä on yhdellä pellolla; toisen talon luona leikittelee lapsia viheriöitsevällä törmällä. Emme myöskään saa unhottaa kosken monituisia patoja lohia varten. Ne näyttävät pistäyvän rannasta vaan härnäämään veden voimia. Usein saa nähdä jonkun vanhan ukon kontivan patojen päällä, joko korjaamassa joitakin rikkinäisyyksiä tai kokemassa pyydyksiänsä. Monasti vievät tulvavedet mennessään ihmisen heikot rakennukset; mutta väsymätöinnä asettaa hän jälleen uusia rakennuksiansa kadonneitten sijaan.

Pyhäkosken allakin on seutu varsin ihana. Vedet eivät enää taistele keskenään, vaan makaavat levollisina sillä alueellaan, jonka jyrkät rantatörmät ovat määränneet. Lahdelman yläpuolella näkyy koski vaahtoilevana rientävän viimeistä putoustaan alas; mutta sen toisilla rannoilla lentelee sadoittain törmäpääskysiä turvallisten pesäinsä ympärillä. Muutamat rannalla olevat siistit talot tarjoovat tässä täyden sovinnon kosken riidoista. Ken leikkuun aikana kulkee Oulujokea alas, kuulee usein pelloilta iloisia lauluja, joihin tervamiehetkin välistä vastaavat virsillään.

Loppumatkalla Ouluun on vielä muutamia koskia, mutta ne ovat pienempiä. Mainittakoon niistä kuitenkin vielä Madekoski sentähden, että meidän siinä oli käydä pahoin. Se, näet, kävi näin. Me tulimme noin 9 aikana aamulla Madekosken niskaan ja laskimme rantaan laskumiestä saamaan. Mutta talossa sanottiin laskumiesten menneen heinään eikä ennen iltaa tulevan kotiin. Aluksi arveltiin odottaa, mutta sitten päätettiin omin keinoin laskea koskesta alas, kuin se ei ollut neljännestä pitempi ja koko loppumatka Ouluun tuskin peninkulmaa enempi. Ukot tuumivat aikansa ja kiistivät muuatta toveriansa laskemaan ensimmäistä venettä. Hän olikin käynyt Oulussa viimeksi paria vuotta ennen, mutta ei sanonut kuitenkaan osaavansa laskea, kuin ei ollut tullut niin tarkkaamaan tätä koskea. Toiset tuumasivat hänen kyllä tietävän väylän, eivätkä heittäneet kärttämästä, ennenkuin toinen taipui. Niin lähdettiin matkaan. Hän laski venettänsä edellä ja toinen tuli jäljessä. Matka näytti käyvän vallan hyvin; mutta kosken loppupuolelle tultua seisahtui edellinen vene. Me olimme jälkimmäisessä veneessä, ja yksi meistä käski, nähdessään toisen veneen seisahtumisen, perimiehen laskea toiselle puolelle muuatta tässä olevaa saarta. Hän, näet, muisteli toisellakin puolen saarta olevan väylän, joka oli siitä etusampi, että siinä oltaisiin lähempänä rantaa. Mutta laskumies, hätäyksissään toverinsa onnettomuudesta ja peloissaan omasta kohtalostaan, ei niin kohta älynnyt käskyä, ja kuin toinen sieppasi melan, ei vene enään totellutkaan, mutta virta painoi sen alaspäin entistä väylää myöten. Toisesta veneestä karjuivat ja viittoivat, ett'ei tultaisi sitä jälkeä, mutta nyt oli jo liian myöhää kääntyä. Ei ollut suinkaan mieluista virran pakosta kulkea tuota tietä, kuin sekä väylä että kosken laskukin oli meille melkeen outoa, niin että edessä oli ehkä surma tarjona. Pian pysähtyikin vene — se oli louhikolla. Kosken kuohut painoivat sitä; se kääntyi kohta poikkipuolin koskea. Siellä pisti kaksi terävää kiveä pohjasta veden pintaan, ja virta painoi hirvittävällä voimallaan venettä niitä vasten. Ei siis ollut ajattelemistakaan, että se kauan kestäisi. Yksi mies kyllä alinomaa ammensi ämpärillä vettä, mutta se eneni kuitenkin peloittavalla nopeudella. Tutkittuansa vähän karia astuivat ukot koskeen ja kokivat sieltä nostaa venettä louhilta pois. Ei sekään auttanut, kuin heillä oli täysi työ pysyä pystyssä virralta, vaikka veneestä pitivät kiinni. Sauvoimilla koettiin nyt pidättää venettä musertumasta louhikkoa vasten, kuin nähtiin, ett'ei sitä avutta voitaisi saada irti. Se oli varsin raskasta, ja tuskin tulemme ilmoisna ikänä niin raskaasen työhön. Samassa näimme toisen veneen pääsevän kariltansa ja pitkittävän matkaansa. Meidän sitä vastaan ei ollut ajatteleminenkaan enää päästä omin voimin irti. Taloja kyllä oli rannalla, jonka vuoksi koimme miehissä huutaa, että kuuluisi. Huudot ja karjunnat kyllä houkuttelivatkin eräästä talosta paljon väkeä pihalle katsomaan, mikä oli hätänä. Niitä näytti olevan ainakin parikymmentä, totta leikkuumiehiä, jotka tällä aikaa päivää olivat aamiaisen syöntiä varten talossa. Mutta nämätkö olisivat tulleet apuun!

Eikö mitä; he vaan katsoa tollottivat, ja kuin olivat mielestään katsoneet tarpeeksi, palasivat huoneisiinsa ruuan ääreen. Se lisäksi suututti vaarassa hätäileviä. Tervamiehistä toinen itki, toinen kirosi Oulujokelaisten auttamattomuutta; kumpikin oli suoraan vastaan, kuin me tahdoimme keventää veneitä tervat koskeen heittämällä. Kukin koki sauvoimellaan taistella kosken voimia vastaan ja pidättää venettä katkeamasta. Mutta sitä tehdessämme aina katselimme kamalasti, kuinka vesi myötäänsä eneni. Kohta alkoi voimia puuttua. Yhden kädet jo väsymisestä vaipuivat aivan hermottomina alas, ja koski vei häneltä sauvoimen. Että toistenkin voimat alkoivat loppua näki siitä, kuin virta yhä enemmin sai veneen valtaansa ja sujutteli, ryskytteli sitä louhia vastaan. Ei näkynyt olevan muuta keinoa kuin heittäytä koskeen ja kokea uimalla pelastauta rannalle, ja niin jo mielimme heittää enimpiä vaatteita päältä. Mutta nytkin oli apu lähinnä, kuin vaara uhkaavinna. Me, näet, huomasimme pienosen purren tulla leruttelevan kosken yläpuolelta ja siinä istuvan lihavan, lyhytläntäisen miehen viheriöissä vaatteissa. Se ohjasi kulkuansa tervaveneen luokse ja tultuansa ottikin meidät matkamiehet kaluinemme veneesensä, joka kyllä oli pieni, mutta kuitenkin vei meidät hyvin rantaan. Antamasta avustaan mies ei palkkaa ottanut; mutta varmaan olisimme olleet kiitollisemmat häntä kohtaan, jos ei olisi lähtiessään virkkanut: "minä lähdin apuun, kuin näin herroja olevan veneessä". Rantaan päästyämme menimme taloon — se sattui olemaan kestikievaritalo — saamaan isompaa venettä ja apuväkeä, mutta se ei oikein onnistunut. Veneen kyllä saimme; mutta ei edes mainittu lihava isäntäkään tullut enää, eikä ketään muuta. Mainitseminen on kuitenkin, ett'ei kestikievarissa ollut miesväkeä kotona, mutta vaan lapsia ja vaimoja. Me rupesimme siis kolmen soutamaan venettä kumppaneittemme luokse, joista toinen vielä seisoi koskessa venettä kannattamassa, toinen sauvoimella koki taistella virran sujuttamisia vastaan. Ukot olivat tullessamme varsin mielissään; sillä he olivat jo vähän arvelleet meidänkin jättäneen heidät omiin turviinsa. Nyt vyörytimme tynnyreitä veneestä koskeen, vaikka ukot kyllä panivat nytkin aivan vastaan. Käpeet sekä varppeet särkyivät eikä niitä ollut aikaa varoa; mutta kuin oli heitetty kahdeksan tynnyriä koskeen, keveni vene, jotta nousi louhikolta, ja saatiin sauvoimin, airoin ja köysin rantaan. Jos se olisi vielä tunnin ollut siinä, olisi se välttämättä särkynyt ja uponnut. Mutta päästyänsä rannalle olivat ukot taas niin levolliset ja vakaiset, kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Ensinnä kääntyivät he koskea kohden katsomaan tervatynnyreinsä kohtaloa. Kauan katsoivat he, kuinka ne pyllyilivät koskessa ja viimein soluivat alas. Sitten rupesivat venettään tarkastamaan, ja tähän jätimme heidät parantamaan sen vikoja. Me ajoimme maisin Ouluun tämän viime matkan. Oulussa tapasimme sitten yhden näistä tovereistamme, joka kertoi heidän saaneen tervatynnyrrinsä eheinä kosken alle ja myös vahingoitta tulleen Merikoskea alas, joka on juuri Oulujoen suussa.

49. Sananlaskuja.

50. Silmänkääntäjä.

Jäsenet:

Jussi Oluvinen, ollut talonpoika Oluvilassa.
Liisa, hänen vaimonsa.
Matti Hölmönen, kylänvanhin ja kestikievari Hölmölässä.
Katri, hänen vaimonsa
Mari, heidän piikansa.
Hölmölän kyläläisiä.

Ensimmäinen Näytös.

OLUVINEN. Voin vedon lyödä, ett'ei Liisa minua tuntenut. Nähtyään minut hän juoksi panemaan päällensä. Ken nyt voi sanoa, ett'ei mies Helsingissä käydessään tule herraksi! Enkö minä ole herra; ja millainen? Niin hyvä kuin moni lukien ja laulaen koulut ja kimnasit ja jotkin halki. Isäni ja äitini minua aina sanoivat tuhmaksi. Vahinko, ett'eivät nyt ole elossa; saisivatpahan hävetä edessäni. Vaan mitä? Tuossa näen, Liisa jo tulee, ja kirkkovaatteissaan — hahaha!

LIISA (Tulee ulkoa ja seisattuu ovelle, nyykistäen polviansa tervehtiessään.)

LIISA (Itsekseen.) Ah, mikä nuori, kaunis herra! Varmaan hovin vieraita! (Kovasti Oluviselle.) Mieheni on poikessa, minä olen yksinäni — ja olen odotellut häntä — —

LIISA. Ikävöinytkin — (Hiljaa.) Ah, mikä lusti herra! Voi jos Jussi — tulisi!

OLUVINEN (Lähenee Liisaa.) Voi, jos Jussi ei tulisi! (Antaa suuta Liisalle, joka aina katsoo alas.)

LIISA. Vielä sanot! Ken sinua muut olis tuntenut tuollaissa? Mutta Jussi! todellako nyt vaatteesi tuollaisiksi olet muuttanut?

OLUVINEN. Sinulla, Liisa, näetsen, on liian vähä ymmärrystä. Tilallisna olimme talonpojat, nyt tilatoinna, nyt, näetsen, elämme herroiksi. Ymmärrätkö sen?

LIISA. Ja syömätä. Voi, voi, Jussi parka! Huomeiseksi ei ole leivän murua kotona. Ymmärrätkös sinä nyt sen?

OLUVINEN. Sen? Liisa! Sitähän minä olenkin tutkinut, ajatellut ja aprikoinut koko poisoloni. Mutta sinä, Liisa, et ole nähnyt muuta kuin tuvasta ulos ja ulkoa tupaan.

OLUVINEN. Sen vaan? Ja paljailla silmilläsikin? Ei, eukkoni! Minä, näetsen, olen kulkenut halki maailman ja oppinut enemmän, kuin isien isänisät maailman alusta asti.

OLUVINEN. Sinä haastat kuin leikatusta lampaanpäästä! Kaupungissa, näetsen Liisa, näin minä opin pitävän lehmää sarvesta ja älyn sitä lypsävän — viekkauden vaunuissa ja rehellisyyden jalkaisin — totuuden hakkaavan puita ja kavaluuden istuvan valkealla.

OLUVINEN. Enemmän kuin luulisit. Liisa, sinä vielä et ymmärrä. Äly ja viekkaus maailmassa auttavat välemmin kuin työ ja ansio. Esimerkiksi, näetsen, tuolla metsässä on vanha pölhö; tuhat vuotta se jo on siinä seissut; mutta kenpä siihen paljon silmiänsä on luonut? Vaan sanoppas siinä olevan jotain ihmeellistä, sano sen öillä kummittelevan, sano sen parantelevan pistoksia, hammastautia ja muita kohtauksia: näkisitpähän, miten virtaisi kansa sitä ihmettelemään ja ihailemaan. Moni maksaisi hyvät rahatkin päästäkseen sen luo; ja pian tulisi se kuuluisaksi ympäri maailman, se sama meidän vanha pölhö. Joko nyt ymmärsit?

LIISA. Kaikki, mitä haastat, on synkeämpi syysyön pimeyttä. Kaikkihan jo olet kadottanut: pellot, metsät ja pölhöt.

OLUVINEN. Hahaha! Sinulla on vähemmän ymmärrystä kuin kaksiöisellä vasikalla. Kuuletsen nyt, kuin yhdellä sanalla selitän sinulle koko asian selvemmäksi keväistä päiväpaistetta. Kaupunkiin, näetsen, muinoin tuli kuninkaallinen ulkomaan suutari, nimeltä Beklin. Koko maailma nyt tahtoi teettää kenkänsä ja saappaansa sillä. Mutta kaupungin entiset suutarit jäivät jouten, ihan jouten, Liisaseni. Tuostapa nyt suutarit ajattelemaan, ja sitä tekisivät vielä nytkin, jos ei eräs älykäs mies heitä olisi pelastanut. Suutari Pylkkönen keksi, näetsen, yht'äkkiä koko salaisuuden ja ilmoitti sen maailmalle. Hän, näetsen, eräsnä yönä hävisi kaupungista ja koko näkyväisestä maailmasta, mutta sen sijaan ilmestyi uusi, vieläkin kuninkaallisempi ulkomaan suutari Pylkkelin. Alappas tuiskuta työtä tällekin. Ahaa, liini! kiljaisivat kaikki suutarit kuin yhdestä suusta, siinäpä se onkin temppu! Pikemmin kuin sumu päivän noustessa hävisivät samassa kaikki entiset suutarit ja toiset toistansa muukalaisemmat ja kuninkaallisemmat ilmestyivät niiden sijaan, joita nyt jo on yhden verran kuin Musti-nimisiä koiria.

LIISA. Mutta Jussi! Virsuakaan et osaa tehdä, sen vähemmin sinusta olisi suutariksi.

OLUVINEN. Ei tässä osaamisesta ole puhettakaan. Näetsen, Liisa! Samatenkuin suutarit, muuttuivat viimein muutkin käsityöläiset ulkomaalaisiksi, sikäli kuin sorvari Surrander, uunintekijä Tegel, viinankauppias Ruus, yövartiat Rennsteen ja Skrikhalsiander ja muut sellaiset tulivat ulkomaalta sinne. Ja sen nyt jo meidän Mustikin ymmärtää, että sellaiset nimet kuin: Palovinerus, Räkänenander, Korvapuustius, Rahvelianus, Punssioni, Romtotilander, Pohmelius, Sepelin, Mustileen, Kortpeliander ja Tyhjäkerskonius ja lukemattomat muut sellaiset, että ne muka elättävät miehensä, vaikka karpeettomalla kalliolla.

LIISA. Voi, Jussi parka! Nyt näen, ett'et enää ole ymmärryksessäsikään. Ethän osaa mitään ammattia, pait kyntämistä, ja siihenkin olet laiska. Nyt olemme hukassa.

OLUVINEN. Hahaha! Liisa! Et sinä sitäkään ole kuullut, ett'eivät ihmiset kysy kenenkään oppia ja ett'ei oppi tee ketään herraksi, mutta nimi; se, näetsen, on pääasia. Ihmiset ovat jo ennen maailman alkua keksineet sen, että kaikki ulkomaalaiset ovat viisaita ja oppineita. Ja koska kaikki asiat ja kaikki kappaleet tunnetaan nimistänsä, niinkuin kissat ja koirat ja muut elävät, niin tunnetaan muukalaisuuskin nimestä, vaan muukalaisuudesta ihmisen oikea arvo. Sentähden, näetsen, kaikki, jotka muuttavat nimensä muukalaiseksi, tulevat herroiksi, ja sentähden kaikki muukalaiset nimet ovat herrasnimiä ja kaikki suomalaiset talonpoikaisia, joita ei auta oppi eikä muut viisaudet. Ymmärsitkö nyt?

LIISA. Ah Jussi, nyt ymmärrän. Sinä muutat nimesi ja tulet herraksi ja minä, Jussi, minä tulen rouvaksi! — Ah Jussiseni! Minä olenkin aina herrassäätyä enemmän rakastellut.

OLUVINEN. Kas se oli oikein sanottu. Nyt sinä puhut kuin ymmärtäväinen ihminen.

LIISA. Minun isänukkoni äitinäiti oli Ruotsista tullut neitsyt Turun kaupungin ylimäisessä rahtöörissä.

OLUVINEN. Totisesti sinä siihen sukulaisehesi vielä oletkin ja teet hänelle kunniata.

LIISA. Mutta Jussi, nyt asiaan! Minulla on nälkä; mistä tulee nyt leipä meille?

OLUVINEN. Liisaseni! Siinäpä se onkin asia, ett'ei leipä tule meille, mutta meidän täytyy itsemme mennä sen luo.

OLUVINEN. Liisa! Maailma on niin iso, niin pitkä ja leveä, ett'ei meidän molempien ajatukset sadassa vuodessa saisi joka paikkaa käyneeksi, jos jäniksinä juoksentelisivat. Ja sinä kysyt, mihin! Liisa, me menemme nyt kaupunkiin ja tulemme valloiksi!

OLUVINEN. Millä? Näetsen, me panemme nyt kaikki koko taloutemme rekeen, ja kaupungissa myömme ne kaikki rahoiksi. Koko talouden, näetsen! Se tahtoo sanoa: sinä ja minä ja Musti ja kanat, kukot ja kissat ja porsaat, kaikki.

OLUVINEN. Ei Liisaseni, niin julma minä en ole. Muut raavaat minä vaan aivon myödä. Tuo nyt kiirusti kaikki pärevakat, joihin ne panemme ja joissa niitä kuljettelemme.

LIISA. Ah, Jussi! Ostatko minulle sitten uudet hameet ja uuden silkkihuivin ja uudet — kultasormukset ja — korvarenkaat?

OLUVINEN. Liisa! Sinä olet vaimojen esikuva. Tule, laita elävät vakkoihin — minä valjastan tamman. Tänä iltana minä vielä teen sinut talonpojan vaimosta armolliseksi rouvaksi. (Menevät.)

Toinen Näytös.

1. Kohtaus.

HÖLMÖNEN (Tullen ovesta laulaen.) "Olet kyllä oiva ruoka, siivon syöjälle suloinen, joka ryypyn ryyppäjäpi" — — Se on viho viimeinen ihme ja kumma! Minä, kylän vanhin ja kestikievari, minä enkö saa olla isäntä talossani? Ei! se nyt on liikaa. Hoi! Katri, Mari, hoi! hoi!

HÖLMÖNEN. Mitä? Vielä kysyt. Etkö jo tiedä, minkä Hölmölä ja koko maailma tietää, Mari, sitä, että sinä olet minun palvelijani; ja että minä, Matias Hölmölin, kylänvanhin ja kestkievari, minä itse, olen herra sinulle sekä vaimolleni?

MARI. Muut kyllä tiedän, mutta viimeistä, sen tietänee isäntä itse paremmin.

HÖLMÖNEN. Sinä, Mari! Sinun pitää kaikki tietämän, Sinun. Etkö jo ole lukenut raamatusta, että vaimon pitää oleman miehellensä kuuliaisen? Mari!

MARI. Raamatusta, isäntä, minä en tunne kuin käärmeen ja omenan, joka viettelee Eevaa. Mutta isäntä, saanko nyt mennä? Emäntä odottaa.

HÖLMÖNEN. Mari! Niinkuin tuulispää nyt lennä ja sano, että isäntä itse, kuuletsen, itse Matias Hölmölin, tahtoo kaapin avaimet, sen, jossa on putellit, tiedäthän.

HÖLMÖNEN. Raamatussa, hihihi Mariseni, raamatussa seisoo, näetsen, kuin taivaan valtakunnan avaimista, jotka annettiin apostelille Pietarille. Mutta jättäkäämme raamattu. Nyt vaan ne avaimet; — vaan Mari! Sinä nyt olet niin ruskea kuin äsken puhjennut orjantappuran kukkanen päivän noustessa — hihihi! (Lähenee Maria, joka menee.) — Ah! älä johdata meitä kiusaukseen, mutta — hänen kasvonsa ovat vietteleväiset, kuin kypset omenat vieraassa yrttitarhassa. — —

MARI (Tullen takaisin.) Isäntä, sanoittenko te posteljuonille Pietarille, vai miten?

HÖLMÖNEN. Apostelille, Mari, apostelille Pietarille. Sinä olisit hyvä tyttö, Mari, mutta paremmin sinun pitäisi oppia raamattua. (Lähenee Maria ja taputtelee sen poskia.) Mariseni! nyt avaimet; vasta tahdon laveammalta sinulle selittää raamat — —

KATRI (Tullen ovesta.) Matti! Mari! Mitä onnettomat, mitä te ajattelette? (Mari menee ulos).

HÖLMÖNEN. Ei mitään pahaa, Katriseni! Minä Marille vaan selitän raamattua.

KATRI. Raamattua, onnetoin! Niinkö sinä palkitset rakkauttani ja hyvyyttäni! (itkee.)

KATRI. Ei! Sitä en voi kärsiä. (Juoksee miehensä päälle, joka pakenee voivotellen ja pääsee viimein pöydän alle.)

MARI (Tulee ovesta.) Isäntä! Voi, voi, kylänvanhin! Joutukaa! Pihalla on herroja. Maaherrako lienee vai mikä, vaan se noituu, kiljuu ja tappelee, ja on jo kolme kyytimiestä lyönyt kuolijaksi — taisi jo lyödä minunkin — voih! voih!

KATRI. Pihalla herroja! Matti, mitä nyt arvelet? Niinkuin tuulessa, lennä, suoria, joudu!

HÖLMÖNEN. Nyt! Nyt, näetsen, en järkähdä, jos Katri, sinä ja koko maailma ja maailman herrat olisivat ilmitulessa. Nyt, juur nyt näytän sinulle ja koko maailmalle, että minä itse, minä itse Matias Hölmölin olen isäntä talossani, minä, ja saan siis tehdä mitä tahdon, minä itse, näetsen.

KATRI. Sinä itse! Onnetoin! sekin vielä piti näkemäni, ja sinusta, Matti! Ei, nyt en enää jaksa. (Repii vaatteensa ja potkii ja menee itkien ulos.)

HÖLMÖNEN (Yksinänsä pöydän alla.) Alku nyt on tehty, vaan myöhään. Tämä jo olisi kahtakymmentä vuotta ennen ollut tehtävänä. Kuta kauemmin ihminen elää, sen enemmän se viisastuu. Ei, nyt jos toiste naisin, jo ensi päivänä tekisin näin, ihan näin. Saisipahan pitkän nenän, pitkän sanon minä, kyynärää pitkän — hihihi — Vaan mitä! Tuossa kuulen, herrat jo tulevat — Ah! tässä olin niin onnellinen — (Laulaa) "Onnen majat ovat kaikki mustat maalatut mureella" — —.

2. Kohtaus.

HÖLMÖNEN (Kömpii ylös pöydän alta, mutta kaataa pöydän noustessansa.) Suokaa anteeksi! Vörloot! vörloot — armolliset, vapasukuiset!

OLUVINEN. Mitä? Niinkö sinä otat vastaan herroja? Sinun pitää juosta puolen virstan päähän paljain päin ja päiväkirja kädessä herroille vastaan.

OLUVINEN. Tiennyt? Sinun pitää seista koko päivä ja yö pihalla ja kuullella — Ei, se on pantava päiväkirjaan.

LIISA (Hiljaa Oluviselle.) Ah Jussi, miksi niin kiljut? Minua peloittaa, ett'emme niin saa ruokaa.

OLUVINEN. Liisa, ruokaa? Kestkieverissä, näetsen, pitää kiljua, noitua ja tapella. Se antaa matkustavaiselle suuremman arvon, nimittäin kuin on vähä entistä. (Ottaa kynän ja alkaa kirjoittaa.)

OLUVINEN. Liisa, sinä et tiedä. Niitä on paljo, jotka kirjoittavat, vaikka eivät osaa. (Kovasti, kirjoittaessaan.) "Tie, jota minä allekirjottaja ajoin ja minun vaimoni, oli sangen kehno ja kunnottomassa tilaisuudessa. Ja koska lähestyin tätä kestkieveriä, niin tuli vastaani vihainen koira, joka haukkui niin että vaimoni säikähti, josta kuin häntä kuritin, hän minulle irvisteli hampaitansa ja tahtoi purra. Pihalla en nähnyt myös niin sielua, pait mainitun koiran, ennenkuin kyytimiehet tulivat tuvasta, jotka myös olivat niin hävyttömät, että riisuttuansa hevoseni juomarahasta haukkuivat minulle ja vaimolleni takaapäin, kuin siat. Tultuani vierasten tupaan kestkieveri kaatui lattialle minun jalkoihini ja vaimoni, joka niin muodoin oli juovuksissa. Sen vuoksi olen tullut viivytetyksi kestkieverin kautta, niin että minun täytyy olla ruualla ja minun raukaan vaimoni, jonka tämän kautta nyt saan jättää asianomaisille kruununmiehille tarkemmin tutkia hänen mainittua vetelyyttänsä. Vielä saan muistuttaa, että kestkieverin kirjoituskynä oli niin huono, ett'ei tätä kirjoitustani kukaan voi lukea. Tänä vuonna tässä kuussa. Oluveliiniuslander."

HÖLMÖNEN. Teidän armonne! Teidän vapasukuisuutenne! Rukoilen nöyrimmästi, suokaa anteeksi! Se on kaikki vaimoni syy.

OLUVINEN. Mitä? Vaimosi? Hyvä ystävä, vaimosta on kaikki paha maailmaan tullut. Sinulle minä siis nyt annan anteeksi tällä kertaa. Mutta tuo nyt meille ruokaa, mitä parasta sinulla on.

HÖLMÖNEN. Mari! Herroille ruokaa. Voita, leipää, sianlihaa, lohta ja kaikkea mitä on, pyryllä! (Mari menee. Kyytimiehet kantavat Oluvisen tavarat sisään.)

HÖLMÖNEN (Katselee vakkoja ja nähtyä ne liikkuvan.) Mitä! Ulkomaan eläviäkö teillä noissa vakoissa on?

OLUVINEN (Hiljaa.) Ah! minulle juohtuu jotain mieleeni — silmänkääntäjä — oikein. (Kovasti Hölmöselle.) Niin ystävä, nyt näen, syytä sinua ei kestkieveriksi ole pantukaan. Minä olen, niinkuin jo arvasit, silmänkääntäjä, ja tämä minun rouvani on myös silmänkääntärinnä.

HÖLMÖNEN. Minun isäni isän langolla oli poika, jonka vaimon sisaren mies oli kuullut veljensä puhutelleen miestä, joka Pietarissa käydessään sanoi kuulleensa haastettavaksi siellä olleen silmänkääntäjän, joka oli syönyt hevoisenkuorman palavia tappuroita ja juonut tynnyrin tervaa päälle ikään kuin siirappia, ja sitte oksentaneen niin paljon vettä kadulle, että ihmiset luulivat hukkuvansa ja pitivät yllä helmojansa — hi hi hi!

OLUVINEN. Teille? Ha ha ha! Teille minun ihmeitä joita vaan suurimmissa kaupungeissa olen näytellyt! Ei, ystäväni! Ne maksavat paljon.

HÖLMÖNEN. Minä kutsun kaikki Hölmölän kyläläiset, ja maksamme niin paljon kuin voimme.

OLUVINEN. Ei ystäväni, se häpäisisi minun konstini, jos tämmöisessä pienessä kylässä rupeisin näyttelemään. (Katri ja Mari tuovat ruokaa pöydälle.)

KATRI ja MARI (Lankeevat polvillensa ja Mari suutelee Oluvisen kättä.) Armahtakaa meitä köyhiä!

OLUVINEN. Noh! Olkaa nyt huoleta. Ystävyyden vuoksi minä sen teen. Kutsu nyt pian tänne kaikki Hölmöläiset, me sillä aikaa olemme ruualla.

HÖLMÖNEN. Niinkuin tuulessa, minä juoksen ympäri kylän. (Hölmönen, Katri ja Mari menevät.)

3. Kohtaus.

HÖLMÖNEN. Katri, Mari! Hoi lapseni, nyt iloitkaa! Meitä kohtaa sanomatoin onni, onni, jota ei isiemme isänisät ole nähneet eikä lapsemme lastenlapset näe; eikä ainoastaan meitä, mutta kaikkia Hölmölän kyläläisiä. Niin, lapseni!

HÖLMÖNEN. Ei kumpaistakaan, Katriseni, Mariseni. Nyt saatte nähdä sitä, kuin vaan kuninkaat ja suuret herrat näkevät ja jota en minä, ettenkä te, eikä koko Hölmölä vielä unissaankaan ole nähneet.

HÖLMÖNEN. Mariseni! Siinä se temppu onkin. Minä, näetsen, olen lukenut kaikki maailman kirjat ja kolmesti raamatunkin halki, ja haastan ruotsit ja venäjät ja pian koko maailman kielet, minä, näetsen, ja ymmärrän enemmän kuin koko Hölmölä ja te, Mari ja Katri, yhteiseen, enkä kuitenkaan voi tätä nyt selittää. Mutta Mari, jos se herra, joka meillä on, olisi silmänkääntäjä?

HÖLMÖNEN. Hän, näetsen, Mari, kääntää silmät niin, että ne näyttävät kaikki asiat edestakaisin.

MARI. Voi! Mitä? Sitte tulevat naimattomat naisiksi, emännät piioiksi ja piiat emänniksi, ah!

KATRI. Ja minä, Matti, minä panen koko ruplan, ja sinunkin edestäsi, annanpa vielä ryypytkin, Matti!

HÖLMÖNEN. Mitä, Katri? Minä luulen, silmäni jo ovat käännetyt. Niin hyvä et ole kahteenkymmeneen vuoteen ollut — Vaan kuulkaa! Hölmöläiset jo tulevat! Tulkaa lapseni, tulkaa. (Menevät.)

4. Kohtaus.

Oluvinen ja Liisa, sitte Hölmönen, Katri, Mari ja Hölmölän kyläläisiä.

OLUVINEN. Nuo elävät, näetsen Liisa, niille nyt annamme koreat muukalaiset nimet, niinkuin itsellemmekin.

OLUVINEN. Mistä? Liisa, etkö sinä kuullut, miten se mainio maalari sai itselleen uuden muukalaisen nimen? Hän, näetsen, tottunut eri maalinkia sekoittelemaan, keksi sen ankaran konstin, että kirjainten sekoittamalla entisestä nimestänsä teki uuden ylpeän herrasnimen, jolla hän laajensi ihmisen taitoa pian sen verran kuin Kuttenperk kirjanpränttäämisen konstilla.

OLUVINEN. Häntä, näetsen, on kohdannut sama onnettomuus kuin äsken mainitsemaani Pylkköistä, nimittäin se, että aikalaisiltansa on unhotettuna, mutta jälkeentulevaisemme vielä satojenkin vuosien perästä heitä kunnioittamisella mainitsevat.

LIISA. Mutta, Jussi! Eläissäsi et ole yhtä ihmisen kuvaa maalannut; ken sinulle maalaa nyt sellaiset nimet?

OLUVINEN. Liisa! Tiedot ja taidot ne ovat, näetsen, tuhmille. Viisaat toimittavat asiansa omin ymmärryksinsä. Niin, näetsen, jo olen itsepäälläni ajatellut ne tarpeelliset nimetkin. Tästedes Liisa, älä kutsu minua Oluviseksi ja Jussiksi, mutta Oluveliiniuslanderiksi.

LIISA. Mitä! Sekö sinun nimesi! Hui! Se on pitempi nälkävuotta ja vaikeampi sanoa kuin oma virhi.

HÖLMÖNEN (Tulee ulkoa ja Katri ja Mari ja Hölmöläisiä.) Suokaa anteeksi, armolliset, vapasukuiset — Tässä on nyt minun vaimoni Katri, ja minä, ja minun palkkapiikani Smari, hm! ja muut Hölmöläiset, jotka ovat rukoilleet minua, heidän skylänvanhinta, rukoilemaan teitä armollisesti näyttelemään niitä ihmeellisiä eläviä ja kummituksia. Tässä ovat ne kerätyt rahat, 55 ruplaa 25 kopeekkaa ja tenka.

OLUVINEN. Ei muuta! Se on varsin vähä. (Ottaa rahat ja sitte hiljaa Liisalle.) Liisa! Joko näet? Ymmärrätkö? (Kovasti.) Vaan koska tulin luvanneeksi, niin tahdon ystävyyden vuoksi täyttää lupani.

LIISA (Hiljaa.) Jussi! Mitä nyt teemme niin paljolla rahalla? Ah! muistatko sinä hameet ja sormukset? Minä kuolen ilosta.

OLUVINEN (Joukolle.) Nyt saatte tässä nähdä ihmeellisiä eläviä kotimaastani Hameriikistä.

TOINEN KATSOJA. Amerikasta, sieltä jossa ihmiset kävelevät päälaillaan eli jalat ylöspäin.

OLUVINEN (Aukasee vakan.) Tässä on se ihmeellinen eläin nimeltä, Kukkeliin. Hänellä on monta ihmisen tapaa.

OLUVINEN. Se! Se haastaa paremmin kuin moni teistä, mutta joutavia se ei haastakaan, se ennen on äänetä.

OLUVINEN. Tässä taas näette toisen yhtä ihmeellisen eläimen, nimeltä Kanander. Monella ihmisellä ei ole hänen älyä päässä.

OLUVINEN. Vai kana, vai kana! (Ottaa toisen vakan.) Tässä nyt näette sen koko maailmassa ihmeellisemmän elävän, nimeltä Kisimirenius. Viekkaudessa ja laiskuudessa hän on monen ihmisen vertainen. Yksi paha tapa hänellä on, se on, että hän varastaa. Vaan senkin hän tietää peittää, kuin ilpo ihminen.

YKSI KATSOJA. Kas hiis! Niin on kuin kissa! Häntä ja pää ja viikset ja nenä — niin totta kuin kissa.

OLUVINEN. Tässä on nyt elävä, jota ei löydy muualla koko maailmassa. Se on minun ainoa koirani eli Mustini. Monella ihmisellä on paljo hänen tapojansa. Muuten hän voi oppia paljon; mutta oppimatoinna hänellä on, samatenkuin usealla oppimattomalla ihmisellä, oikeat koiran tavat.

KATSOJA. Enhän minä tuota koiraksi sanonutkaan, mutta vaan koiran näköiseksi.

OLUVINEN. Tässä on nyt vielä se kaikista kummallisin eläin, nimeltä Porseen. Puhtaudessa on hän monen ihmisen vertainen. Ja meidän maassa kasvatetaankin häntä esikuvaksensa jokapäiväisessä elämässänsä.

YKSI KATSOJA. Jumalako ne loi? Ne, näetsen, ovat tavallisia eläviä, mutta se kääntää meidän silmät, siksi ne näyttävät niin ihmeelliselle.

YKSI KATSOJA. Hän, näet, on luvannut sielunsa hitolle, joka nyt auttaa häntä aikanansa, vaan sitte muuttaa hänet samaten kuin hän nyt nuo elävät. Kentiesi nekin ovat ihmisiä.

OLUVINEN. Nyt saatte nähdä kummimpia asioita, jotka todellakin panevat teitä ihmettelemään. Ensin minä ajan ulkoa tuon seinän läpi hevosineni ja rekineni ja vaimoineni tähän tuvan lattialle, jonka sitte muutan järveksi lainehtimaan, ja viimen juon veden ja teidät koko joukon — ja vaimonikin.

OLUVINEN (Ottaa hiilen ja piirtää kehän seinään.) Tuosta kehästä, ystäväni, minä ajan. Mutta yhden ainoan välipuheen minä tarvitsen. Se on, teillä ei saa olla rahaa taskuissanne! Jos kellä on, se antakoon ne nyt minulle siksi ajaksi, kun pääsen takaisin.

OLUVINEN (Joukon annettua rahansa.) Noh, se on hyvä! Mutta pikkusen tempun vielä pitää muistuttamani: teistä ei yksikään saa mennä ulos, ettenkä ketään laskea ulkoa, ennen tuloani. Nyt viekää nuo elävät rekeen. Kestkievari, sinä seisot ovella vartiana.

HÖLMÖNEN. Niinkuin naulattu, teidän armonne. (Oluvinen ja Liisa menevät, joukko asettautuu kahdenpuolen seiniä, katsoen kehään seinällä.) Mariseni, syrjäy vähän; kavahda, ett'ei aja päällesi! Kas niin, lapseni.

TOINEN KATSOJA (Avaa vieressänsä olevan ikkunan ja katsahtaa ulos.) Nyt kavahtakaat, ei näy enää reen kantojakaan.

ÄÄNI OVEN TAKANA (Kolkutus.) Hoi kylänvanhin, kestkievari! Missä hitolla ovat ihmiset kylästä?

YKSI KATSOJA. Laske, kestkievari, laske. Hän, näetsen, näkee asian oikein ja voi sen meille selittää.

HÖLMÖNEN (Avaa oven ja mies tulee ulkoa.) Sano, naapuriseni, näetkö sinä mitä?

TOINEN KATSOJA. Veiari? Naapuri, se oli herra ja rouva, ja niillä oli ulkomaan eläviä.

YKSI KATSOJA. Todella se käänsikin silmämme. Nythän me vasta näemme oikein. Kaikki silmänkääntäjät ovat petturia.

Loppu-Toivotus.

Suokǒn Jumala, ettæ kiukku ja viha katoaisi Suomalaisten sydæmmistæ, ja tæytttækœ̌n nĭtæ veljellinen rakkaus ja Lempi!

Ettæ itsekukin harjottaisi hyviæ tapoja ja tavollisŭtta nĭn myös ahkeroitsisi muissa levitellæ sivěllistæ ja Jumalalle otollista elæmætæ!

Sillæ se kansa văn, joka Jumalata pelkæ̌ ja hyviæ tapoja tavollista elæmætæ viljelě, se kansa pystyssæ pysyy ja măilman myrskyjæ kestæ̌.

Mutta sa kansa, joka pahă, sivětœntæ, tavotonta elæmætæ pitæ̌, joka velttona tahrăntŭ rikoksĭn ja paheisĭn, se kansa on jo hukkumaisillăn. Sen osottă măilman Tosine.

Suokǒn Jumala, ettæ Suomen kansa valistuisi, vaurastuisi ja pystyssæ pysyisi vuosi-tuhansia etěnpæin jalona, voimakkăna, sŭrena kansakuntana!

II. RUNOUTTA.

1. Lasten virsi.

Jesus armias auttakoon
Mua lapsirukkaa,
Vakaisesti varjelkoon
Joutumastan' hukkaan;
Antakohon armonsa
Joka päivä mullen,
Suokoon siunauksensa
Yön ja päivän tullen!

Rakas Jesus, taivaastas
Katso puoleheni,
Ole mulle armias.
Tule turvakseni;
Mieleni rakastamaan
Sua taivuttele,
Tahtoasi seuraamaan
Mua johdattele!

Vanhempani rakkahat
Muista, Jesus, kanssa,
Jotka mua holhoovat
Työllä, toimellansa:
Heitä siunauksellas
Auta, Jesus, aina,
Anna heille armoas,
Menestystä lainaa!

Auta, heidän mieltänsä
Voisin noudatella,
Heille aina nöyränä,
Kuuliaisna olla;
Ett' en minä milloinkaan
Heitä pahoittaisi,
Vaan ett' ilon ainiaan
Minusta he saisi!

(Virsikirjan Ehdotuksesta.)

2. Nuorukaisen virsi.

Sinua, Herra maan ja taivaan,
Mä kiitän, suuri Jumala;
Vaikk' asut korkealla aivan,
Mä täällä maassa alhaalla,
Et hyljää mua kuitenkaan,
Vaan autat, holhoot ainiaan.

Sen opettaa sun sanas pyhä,
Sen osoitat sä teoissas,
Ett' olet isä sangen hyvä
Ja armollinen neuvoissas;
Sentähden myöskin minua
Et unhota sä huonoa.

Sä armolastes yhteyteen
Mun otit tänne tultuan',
Mua saatit sanas valkeuteen
Ja ihmetöitäs tuntemaan,
Ja siunasit mun runsailla
Ruumiin ja sielun lahjoilla.

Sä annoit mulle vanhempani,
Kuin piennä mua holhosit,
Sä mua heikkoudessani
Kautt' enkelittes suojelit;
Ja vielä nytkin kaiken sen
Sä annat, mitä tarvitsen.

Voi, jospa tätä armoasi
Mä aina kiittää muistaisin,
Ja joka aika tahtoasi
Uskollisesti seuraisin,
Mieleni sekä kieleni
Käyttäisin kunniaksesi!

Mun anna, Herra, aina muistaa,
Kuink' aika rientää yhtenään:
Ei hetkistä kadotetuista
Takaisin saada yhtäkään;
Siis auta oikein käytän sen,
En tuhlaa sitä turhuuteen!

Suo niin mun nuoruuteni päivät
Sun tahtos jälkeen vaeltaa,
Ett' en mä kerran, kuin ne jäivät,
Sais huolten niistä valittaa!
Pian on nuoruus kulunut,
Kuin kedon kukka kuihtunut.

Kuin maailma ja oma mielen'
Minulle tarjoo ilojaan,
Ja häijy henki, viekas, tiellen'
Viritteleepi verkkojaan,
O auta, Herra, ett' ei ne
Minua surmaan saattele!

Se ilo ainoa, kuin kestää,
Jok' aina muuttumattansa
Ei lähde koskaan sydämestä,
Se ompi täältä kaukana;
Osoita minulle se tie,
Kuin siihen ilohosi vie!

Sinulle, Herra, uskon tieni;
Sun henkes mua johtakoon,
Jok' ainokaisen askeleeni
Ain' oikealle ohjatkoon!
Sun turvissas kuin olla saan,
Niin muustapa en huolikaan.

(Virsikirjan Ehdotuksesta.)

3. Maailman menon turhuudesta.

Etkös ole, ihmis-parka, Aivan arka,
Houkka, lyhytmielinen,
Ettäs suret suuttumatta, Puuttumatta,
Töitä tuonen kammoen?

Se on tapa tappavalla Kuolemalla
Ain' alusta maailman:
Hyvät, huonot lankoinensa, Lapsinensa
Syöksee, sulloo surmahan.

Syöksee, haaskaa, särkee, sortaa, Mullaks' murtaa
Kaikki aivan armotta;
Eipä auta toivotukset, Voivotukset,
Eikä itku, parkuna.

Parku poies paneminen, Katsominen
Kaiken luonnon laatua,
Katso kaikki katseltavat, Kuunneltavat,
Kuink' on kaikki kaatuva!

Eikö kuulla kuolevia, Katoovia,
Paitsi ihmis-parkoja?
Ilmassa, vedessä, maalla, Kaikkialla
Kyll' on kuolevaisia.

Mitä maassa mateleepi, Käveleepi,
Kaikk' on maaksi muuttuva,
Mitä puussa piiskuttaapi, Kuiskuttaapi,
Pian puusta putoaa.

Lennä, lintu, minnes lennät, Et sä lennä
Kauas kuolon kourista,
Saa se linnun lentävänkin, Rientävänkin,
Ennättääpi ilmassa.

Kell' on ruumis raittihimpi, Raikkahampi,
Kuin se hauillakin lie?
Surma toki surmeleepi, Turmeleepi,
Senkin viimeiseltä vie.

Ruohot raukat raukeavat, Ehkä ovat
Koreana kukassaan,
Puut ei pääse vahvimmatkaan, Tuonen matkaan
Kaikki viimein kaadetaan.

Kivet kovat kallioilla, Kankahilla,
Mullaksi murennetaan;
Rauta, kaikki raateleva, Kaateleva,
Ruostehelta raadellaan.

Ei niin vähää väetöintä, Voimatointa,
Jota surma säästänee;
Ei niin vahvaa väellistä, Voimallista,
Ken käsissä kestänee.

Kannelle jos kaiken ilman Luot sä silmän,
Vahvuuelle taivahan:
Kaikki kulkee, kääntyy, pyörii, Vääntyy, vyörii,
Aurinkokin aikanaan.

Kerran kääntyy kääntymästä, Vääntymästä,
Kääntyy kääntymättömäks',
Kääntyy käskyllä kovalla Kaikkivallan
Tyhjäksi, tavattomaks'.

Täm' on tuoni tasaisella Taivahalla,
Tämä tähtitarhoilla,
Tämä ikä ihanalla Auringolla,
Tämä kuulla kuntonsa.

Siis ei ole olevata, Seisovata,
Tämän maailman menoissa,
Kaikki kaatuu, kaikki muuttuu. Kaikki puuttuu,
Luojan luotuin seassa.

Hengelliset, hengettömät, Huolettomat
Muuttelevat menojaan;
Hetkitellen, päivitellen, Vuositellen
Lähenevät loppuaan.

Luodut kaikki katoavat, Lopun saavat
Laatuinensa, luontoineen;
Onkos ihme, jos siis kaatuu, Jospa maatuu
Syntis-raukka syntinen!

Yks' ei huku, sana Herran, Koska kerran
Maa ja taivas katoaa;
Uskovaiset autuuttansa Herran kanssa
Nautita ijäti saa.

Tätä aina ajatella, Muistutella
Pitäisi sun, syntinen,
Tästä ottaa ojennusta, Huojennusta
Alla ajan murhetten.

Mik' on ilo rikastua, Rakastua
Täällä surun laaksossa,
Mikä onni oleskella, Asuskella
Katoovassa kodossa?

Etsi toista elantoa, Olentoa
Asunnoissa taivahan,
Joss' on ilo muuttumaton. Puuttumaton,
Kartanoissa Jumalan!

Siell' on riemu rikkahampi, Runsahampi,
Ilo ilman muutosta,
Siellä autuus asuskella, Veisaella
Voiton virttä suloista.

Vaan kuin kenkään kuolematta, Katoomatta
Täält' ei sinne tulla saa,
Miksi suret, sielu parka, Aivan arka,
Kammoelet kuolemaa?

Cajanus. Lönnrot.
(Virsikirjan Ehdotuksesta.)

4. Davidin 1 psalmi.

Ah, autuas se ihminen,
Ken välttää vääräin teitä
Ja karttaa seuraa syntisten,
Ei noudattele heitä,
Vaan teillä Herran vaeltaa
Ja sanaa Herran harrastaa,
Öin, päivin sitä tutkii!

Hän on kuin istutettu puu
Lähellä vetten rantaa,
Jok' aikanansa kukoistuu
Ja hedelmänsä kantaa;
Hänellä työnsä menestyy,
Vaan jumalatoin menehtyy,
Kuin akanaiset tuuleen.

Sill' eivät jumalattomat
Voi kestää tuomiolla,
Ei synneissään suruttomat
Hurskasten seurass' olla;
Tiet Herra tietää hurskasten,
Mut retket pahanilkisten
Ne vievät kadotukseen.

(Virsikirjan Ehdotuksesta.)

5. Davidin 137 psalmi.

Vieressä virtain Babelin
Surimme orjuudessa,
Ain' itkusilmin Sionin
Majoja muistellessa;
Ei kuultu silloin soittoja,
Ei liioin lasten lauluja
Kujilla, kartanoilla,
Kaunoiset kantelemmekin
Ripustelimme oksihin,
Raitoihin rannikoilla.

Iloinen aika entinen
Jo oli mennyt meiltä,
Vankeina maalla vierasten
Kärseimme pilkkaa heiltä;
He käskit meitä veisaamaan,
Ain' yllytit iloitsemaan,
Kehoitit vaatimalla:
"No laulelkaa ja soitelkaa,
Sionin virttä koitelkaa,
Kuin ennen kotomaalla!"

Vaan Herran virttä veisata
Me kuinka taitaisimme,
Vieraalla maalla iloita
Mitenkä mahtaisimme!
Jos vaan et, Jerusalemi,
Ain' ole korkein iloni,
Niin älköön soittamahan
Käteni silloin kääntykö,
Ei sanat suussa sääntykö,
Ei kieli laulamahan!

Vaan koska Jerusalemin
Taas Herra rakentaapi,
Siunaapi muurit Sionin,
Kansaansa armahtaapi,
Jo kohta virret muinaiset,
Suloiset soitot ainaiset
Kaikuvat kaduillamme;
Myös nähdä saapi Edom sen,
Ett' ompi Herra entinen
Viel' aina auttajamme.

Sen onkin Herra tekevä
Nyt aivan armostansa;
Hän jalo, hurskas, väkevä,
Rankaisee pilkkaajansa;
Hävinnyt tytär Babeli,
Voi, kuinka vaan sun käypiki,
Kuin Herran käsi kostaa:
Sukusi maahan sullotaan
Ja kansasi kadotetaan,
Lapsetkin kapalosta!

Ylistys olkoon Herrallen,
Kuin kansaans' aina muistaa,
Sen saattaa vapautehen,
Orjuuden kahleet poistaa;
Kaikk' yhteen ääneen Herralle,
Autuuden ruhtinaallemme
Kiitosta veisatkaamme,
Hänt' uskon kuuliaisuudella,
Halulla, hartaudella
Alati palvelkaamme!

(Virsikirjan Ehdotuksesta.)

6. Isänmaan edestä.

O kuningasten kuningas,
Sä maan ja taivan valtias,
Myös meidän maalle silmäs luo
Ja armos runsaat lahjat suo!

Vähäinen meidän kansa on.
Maailman silmiss' arvoton;
Vaan mitä mahtavinkin vois,
Jos voimaa sult' ei saanut ois!

Sun edessäs kuin tomu vaan
On suuruus, voima, valta maan;
Kuin viittaat, korkein alenee
Ja alhaisinkin ylenee.

Juur usein, Herra, valitset
Aseikses pienet, alhaiset,
Siks' että sinun voimasi
Selvemmin heissä näkyisi.

Kuin tahdoit kansan valitun,
Niin otit ylenkatsotun:
Sä Juudan kansan halpasen
Teit vartiaksi totuuden.

Ja kaupungeista Juudan maan
Sai pieni Betlehemi vaan
Sen armon armoist' ylimmän,
Messiaan nähdä syntyvän.

O Herra, kuule meitä myös,
Tee meissäkin sun armotyös!
Suuruutta emme rukoile,
Me vähyyteemme tyydymme.

Suo kansamme vaan rauhassa
Sua, Herra, saisi palvella.
Sun töitäs aina toimittaa,
Valistua ja valistaa!

Krohn.
(Virsikirjan Ehdotuksesta.)

7. Maamme.

Oi maamme, Suomi synnyinmaa,
Soi sana kultainen!
Ei laaksoa, ei kukkulaa,
Ei vettä, rantaa rakkaampaa
Kuin kotimaa tää pohjainen.
Maa kallis isien.

On maamme köyhä, siksi jää,
Jos kultaa kaipaa ken.
Sen kyllä vieras hylkäjää,
Mut meille kallein maa on tää,
Kanss' salojen ja saarien
Se meist' on kultainen.

Ovatpa meistä rakkahat
Kohinat koskien,
Ikuisten honkain huminat,
Täht'-yömme, kesät kirkkahat.
Kaikk', kaikki, laulain, loistaen
Mi lumoo sydämen.

Täss' auroin, miekoin, miettehin
Isämme sotivat,
Kuin päivä piili pilvihin
Tai loisti onnen paistehin,
Täss' Suomen kansan suurimmat
He vaivat kokivat.

Ken taistelut ne kaikki voi
Kertoilla kansan tään,
Kuin sota laaksoissamme soi,
Ja halla näljän tuskat toi?
Sen vert' ei mittaa yksikään,
Ei kärsimystäkään.

Täss' on se veri vuotanut
Edestä meidänkin,
Täss' ilonsa on nauttinut
Ja tässä huoltaan huokaillut
Se kansa, jolle muinoisin
Kuormamme pantihin.

Täss' olla meidän mieluist' on
Ja kaikki suotuisaa;
Vaikk' onni mikä tulkohon,
Meill' isänmaa on verraton.
Mit' oisi maassa armaampaa,
Mit' oisi kalliimpaa?

Ja tässä, tässä on se maa,
Sen näkee silmämme,
Me kättä voimme ojentaa
Ja vettä, rantaa osoittaa,
Ja sanoa: kas tuoss' on se
Maa armas isäimme!

Jos loistoon meitä saatettais
Vaikk' kultapilvihin,
Miss' itkien ei huoattais,
Vaan tähtein riemun sielu sais.
Ois tähän kurjaan kotihin
Halumme kuitenkin.

Totuuden, runon kotimaa,
Maa tuhatjärvinen,
Elomme sulta suojan saa,
Sä toivojen ja muistoin maa,
Ain' ollos, onnen vaihdellen,
Sä vapaa, riemuinen.

Sun kukoistukses kuorestaan
Kerrankin puhkeaa;
Viel' lempemme saa nousemaan
Sun toivos, rienaus loistossaan,
Ja kerran laulus, synnyinmaa,
Korkeemman kaiun saa.

Runeberg. — Kiljander, Tuokko y.m.

8. Ruhtinaalle.

Eläköön armias
Rakkahin ruhtinas
Suomenkin maan:
Täälläkin toimea,
Tapoja, taitoa,
Parempaa oloa
Kartuttamaan!

Pahojen pelvoksi,
Oikeuden ohjaksi
Eläköön hän:
Korvenkin kodassa
Kullenkin omansa,
Orvollen osansa
Säilyttämään!

Karttaa suo, Jumala
Kavalain juonia
Kansan ja maan.
Hänestä hoivamme,
Turvamme, toivomme,
Armahin apumme
Ain' olkahan!

Franzén. A. Oksanen.

9. Savolaisen laulu.

Mun muistuu mieleheni nyt
Suloinen Savonmaa,
Sen kansa kaikki kärsinyt
Ja onnehensa tyytynyt,
Tää armas, kallis maa!

Kuin korkeat sen kukkulat.
Kuin vaarat loistoiset!
Ja laaksot kuinka rauhaiset,
Ja lehdot kuinka vilppahat,
Kuin tummat siimehet!

Sen salot kuin siniset on,
Puut kuinka tuuheat,
Ja kuin humina hongikon
Syv' on ja jylhä, ponneton,
Ja tuulet lauhkeat!

Ja kussa tähdet tuikkavat
Kovalla talvella,
Ja kussa Pohjan valkeat
Suloisemmasti suihkavat,
Kuin Savon taivaalla?

Tok' yhtä vielä muistelen.
Sen suihke armaampi,
Se silmä on Savottaren,
Johonka taivas loistehen
Ja sinens' yhdisti.

Me emme liioin kerskatko,
Sanomme kumminkin:
Muu Suomi, ellös ilkkuko,
Jos meill' on hoikka kukkaro,
Jos köyhiks' keksittiin.

Useinpa pelto kultainen
Se sulla kellerti,
Kuin meidän vaivan, viljehen
Kumohon löi vihoillinen
Ja poltti tuhkaksi.

Ja monta kertaa sattui niin.
Kuin meitä vainot löit,
Kuin vaimot, lapset kaadettiin
Ja miehet sortui sotihin,
Sä rauhan leipää söit.

Jos kielin voisi kertoa
Näkönsä vanhat puut,
Ja meidän vaarat virkkoa,
Ja meidän laaksot lausua,
Sanella salmensuut;

Niin niistäpä useampi
Hyv' ois todistamaan:
"Täss' Savon joukko tappeli,
Ja joka kynsi kylmeni
Edestä Suomenmaan!"

Siis maat' en muuta tietää voi
Savoa kalliimpaa,
Ja mulle ei mikään niin soi
Kaikesta, minkä Luoja loi,
Kuin "armas Savon maa!"

A. Oksanen.

10. Suomen valta.

Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!
Suomen kieli, Suomen mieli,
Niiss' on suoja Suomenmaan:
Yksi mieli, yksi kieli
Wäinön kansan soinnuttaa.
Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!

Suomalaisen kuokka, aura
Kyntäneet on Suomen maan;
Kasvoi vehnä taikka kaura,
Maa on meidän perkamaa.
Kelläs täss' ois äänen vuoro
Meidän maata johdattaa?
Nouse siis sä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!

Suomalainen yksin kesti
Ruton, näljän aikana,
Yksin miekallansa esti
Vihoillisen maastansa!
Suomalain' siis yksin käyköön
Käsin ohjiin onnensa.
Nouse, nouse, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!

Äänisjärvi, Pohjanlahti,
Auranrannat, Wienansuu,
Siin' on, Suomalainen, mahti,
Jok' ei oo kenenkään muun,
Sillä maalla sie oot vahti;
Älä äantäs halveksu!
Nouse, riennä, Suomen kieli,
Korkealle kaikumaan!

A. Oksanem.

11. Oma maa.

Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan,
Hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois!
Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä;
Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees. —
Kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet.
Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla
Lasna ma kuultelin, kuin sampo ja kantelo soi;
Siell' eli toimessa mies ja Wäinöstä lausuivat urhoot,
Pojat ja karhut puun juurella painia löit.
Raittihit talviset säät, revontult' oli taivahat täynnä,
Kaunihit katsoa kuin aamua alkava koi.
Oi te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa
Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kanss'!
Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun.
Siellä mun huoleni on ja siellä mun muinaiset muistoin,
Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös.
Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks',
Kauniimpi, kalliimpi on mulla — mun syntymämaa!

Kallio.

12. Laulu Suomessa.

Arvon mekin ansaitsemme
Suomenmaassa suuressa,
Ehk' ei riista riemuksemme
Saavu miesten maatessa;
Laiho kasvaa kyntäjälle,
Arvo työnsä täyttäjälle.

Suomen poika pellollansa
Työtä tehdä jaksaapi,
Korvet kylmät voimallansa
Pelloksensa perkkaapi;
Rauhass' on hän riemullinen,
Mies sodassa miehuullinen.

Opin teillä oppineita
Suomessa on suuria,
Wäinämöisen kanteleita
Täällä tehdään uusia;
Valistus on viritetty.
Järki hyvä herätetty.

Suomen tytön poskipäihin
Veri vaatii kukkaset,
Hall' ei pysty harmaa näihin.
Näit' ei pane pakkaset;
Luonnossa on lempeyttä,
Sydämessä siveyttä.

Juteini (Juden.)

13. Suksimiesten laulu.

Ylös. Suomen poijat nuoret,
Ulos sukset survaiskaa!
Lumi peittää laaksot, vuoret,
Hyv' on meidän luisuttaa.
Jalka potkee,
Suksi notkee
Sujuilevi sukkelaan.

Heräs' tuuli tuntureilla,
Lehahtihe lentämään, —
Sukkelat on sukset meillä, —
Lähtään, veikot, kiistämään!
Saishan koittaa,
Kumpi voittaa,
Eikö tuulta saavuttaisi

Koti kontion on tuossa —
Siihen sukset kääntäkää!
Havuin alla korpisuossa
Vanhus nukkuu röhöttää. —
Kuules ukko,
Oves lukko
Miehissä jo murretaan!

Kohoaapi kämmenille
Metsän kuulu kuningas. —
Lähtään, otso, painisille,
Tässä löydät vertojas!
Hammasluske,
Keihäsruske
Kaikuttavi korpea.

Jo on karhu kaatununna;
Keihäs sattui rintahan;
Ukko nukkuu uupununna
Sikeintä untahan. —
Riemuellen,
Soitatellen,
Viekää saalis kotihin!

Vaan kuin verivainolainen
Suomehemme rynnättää,
Silloin saalis toisellainen,
Veikot, meitä hiihdättää.
Käsi sauvan,
Toinen raudan
Teräväisen tempoaa.

Verihinsä kohta nääntyy
Kuka meitä vastustaa,
Kenpä pakosalle kääntyy,
Senkin suksi saavuttaa.
Pelastettu
Rakastettu
Kohta onpi kotimaa!

Suonio.

14. Birger Jarlin linna.

Jo luonto, kuljettua kesäillan,
Yövaipan ylleen oli heittänyt,
Ja liepeellensä Hämeenlinnan sillan
Himmeesen varjohon jo peittänyt.
Siell' yksin seisoin, silloin nuorukainen,
Seuduilla näillä vieras, matkalainen.

Kuin katselin siell' luonnon ihanuutta,
Outoihin vaivuin ajatuksihin,
Hempeetä kesäyön mä hiljaisuutta
Sydämin ihaelin sykkivin.
Siell' oli näky mitä ihaninta,
Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

Vaan mikä tuolla luonnon suloutta
Jylhällä muodollansa varjostaa?
Se kohoutuen kohden korkeutta
Ylpeesti ympärilleen katsastaa.
Syvälle järveen kuvaupi sen muuri,
Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.

Hengille luonnon liekö hennommille
Se peljättävä, paha kummitus?
Inhoittavalta tuntuneeko sille
Yörauhassansa seudun kauneus,
Kuin uhaten näin katsoo kaikkialle,
Järvelle, maalle sekä taivahalle?

Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa,
Olento on se tosi itsestään.
Se muistuttaapi miestä rautakouraa.
Jok' ennen voimakkaalla kädellään
Sen rakensi ja nimess' uskon uuden
Sen kautta sorti Hämeen vapauden.

Ei ihme, että tätä miettiessä
Povessan' tunsin tunteen katkeran:
Myös syntynyt mä olen Hämehessä
Ja synnyinmaana sitä rakastan.
Ken orjuuteen ja sortoon sitä sallis,
Jok' ain' on ollut sydämelle kallis?

Näin miettien en huomannut ma aamun
Taas taivaan kannelle jo astuneen,
Kuin jylhältä näin linnalt' öisen haamun
Ja synkeyden kaiken kadonneen.
Se kirkastunna seisoi aamukoissa
Ja peljätys kaikk' oli siltä poissa.

En peljästystä luonnossakaan muussa
Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan.
Pelotta lintu likimmässä puussa
Ilolla lauloi aamulauluaan.
Ja itse jylhän linnan räystähässä
Näin pienen pääskysen mä pesimässä.

Mielestän' haihtui haikeus; nyt vasta
Ma muistin, aamukoissahan sen näin,
Ett' uskon sätehet se taivahasta
Johdatti kerta Hämeesenkin päin,
Ja poistaessaan meiltä pakanuuden,
Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.

Maanmiehen kuin ma kuulin sitten siellä
Kulkeissaan työhön riemull' laulavan,
Yömatkan päästä matkamiehen vielä
Kuin tervennä näin tietään kulkevan,
Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden,
Sen suojass' olevan maan rauhaisuuden.

Tuokko.

15. Elämän nautinto.

Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla,
Nauttikaamme elämätä iloll' ihanalla!
Pois, pois karvaus!
Vältä, veikko, huolet!
Pois, pois valitus!
Taita tuskan nuolet!

Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä
Aina niinkuin päivänpaiste syksyisellä säällä.
Pois, pois vihainen
Väliltämme vaino!
Pois, pois salainen
Kateuskin kaino!

Ilon aamu autuas on nytkin alkavainen,
Riemun päivä ruskoittaapi kaunis, koittavainen.
Pois, pois turmelus!
Hyvin hyvä käytä!
Pois, pois huokaus!
Toivoll' onni täytä!

Kaunis, niinkuin kuutamolla kuljeskellessamme,
Onpi toivo, sielun valo, vaelluksessamme.
Pois, pois epäilys
Erhetyksen yöstä!
Pois, pois pimeys
Tunnosta ja työstä!

Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet multa,
Että kaikki katoaapi, kauneus ja kulta.
Pois, pois kuitenkin
Kuolon pelko peitä!
Pois, pois pikemmin
Murhe musta heitä!

Missä lienee muuttumatta olo maamme päällä!
Tyytyväisyys onpi vasta onnen täyte täällä.
Pois, pois viipyköön
Murhepäivä meiltä!
Pois, pois pysyköön
Itku ilon teiltä!

Juteini (Juden.)

16. Kehtoruno.

Tuutilainen, tuutulainen,
Lepäele, lapsukainen!
Levon lainaaja lepyinen,
Jesus sua siunatkohon!
Nuku, nuku, nukkeroisein,
Makaele, maidonjuoja!
Kuin on maitokin makoinen,
Unes olkohon suloinen!
Kuin on kätes kiinnitetty,
Kupeheses vyöllä vyötty,
Niin sun Jesus itsehensä
Uskon nuoralla niveli.
Jumala sun itse otti
Liittohonsa lapseksensa,
Jesus vioista virutti,
Pyhä Henki pyhitteli.

Älä itke, enkelisein,
Vaikeroitse, vaiveroisein!
Jesus kaunis kumppaninas,
Pyhät vartiat va'ussas.
Nuku, nuku, nukkeroisein.
Makaele, maidonjuoja!
Liekuttelen linnuistani,
Ainoata armaistani,
Kehtos käärin kukkasilla,
Kasvos peitän kaunihisti.
Koska olet kyllin saanut,
Hopeaisein, hienoisesta,
Heräele, herttukaisein,
Ilman itkutta isotta!
Palkkas on pantuna povessa,
Maito mesimieluhinen.

Lilius.

17. Kevät.

Tou'on aika lähenee,
Kylmät hallat vähenee,
Päivä kirkkahasti
Paistaa, ihanasti
Korkealta
Taivahalta
Siintävältä, loistavalta.
Virta vilpas vieriää.
Järven laine kieriää
Hiljaksehen rantaan,
Pois katoopi santaan.
Koivut, haavat
Lehden saavat,
Tuomet, raidat kukoistavat.
Pensaat ja puut,
Niityt ja ha'at,
Laksot ja muut
Kuolioiset maat
Kaunistuvat ihanaksi.
Saaret, mantereet,
Luodot, tantereet
Muuttuu taas jo tuttavaksi.
Kukkula ja suo,
Kaikki tyynni tuo
Hauskuutensa tullessaan.

Pienet linnut visertää,
Pyyt ne puissa viheltää,
Teeret kukertavat.
Kumppaninsa saavat
Pikkuisetkin
Lintusetkin,
Itse pienet perhosetkin.
Sorsat ruo'istohon ui,
Kyttä maahan kumartui,
Rastas laulaa puussa
Äijä lahden suussa
Ruuhessansa
Verkostansa
Päästeleepi saalistansa.
Tuohen ja muun
Astian tuo
Ympäri puun
Lapset ja juo
Mahlajaansa naureskellen.
Sitten menemään
Leikittelemään
Luikaten ja lauleskellen;
Kiekot kieppumaan,
Pallot paukkumaan,
Mailallansa kukin lyö.

Paimentorvi paikoin soi,
Äijä laitumelta toi
Toukopellollensa
Pari-hevosensa.
Lapset kanssa
Lampaissansa
Soittelevat huilujansa.
Nuori kansa tuomistoon,
Maahan istui ruohistoon;
Naiset kukkasista
Kaikenmuotoisista
Väänsi vaulat,
Suuret paulat
Kaunistamaan päät ja kaulat.
Niin kevät tuo
Riemuja vaan,
Uudeksi luo
Luonnon ja maan
Hauskuudeksi sydämelle.
Laihot Toukokuun,
Kasvut maan ja puun
Muistuttavat ihmiselle
Uutta elantoo,
Uutta olentoo,
Uutta eloo elämään.

Granlund.

18. Kukkasen taivas.

Oli se kaipo kukkasella
Kaunoisella,
Vaippakorvalla valitus,
Ett' ei häntä lentäväksi
Luoja luonut,
Eikä suonut soittajaksi;
Ett' ei kieltä kimalaisen
Kukka saanut,
Jolla maistaisi mesiä;
Että itse iloitsisi,
Imeksisi
Hyvän henkensä himoja.
Vaanp' on Luoja lausununna,
Luotuansa,
Kukan korvahan korean:
Kuin sun neitonen näkevi
Nuorukainen,
Sulhaselleen säilyväinen,
Niin sen silkkisiivillänsä,
Sinisilmän,
Näet lentävän lähelle.
Eipä lintu lentäväinen
Liukkahampi
Kuin se neito nurmen päällä,
Eipä perhonen pikemmin
Pakeneva
Kuin se tyttö on tuleva;
Eipä lumi varvikossa
Valkoisempi
Kuin sen käs' on kaunokainen.
Niinpä tulet tyvestäsi
Taitetuksi,
Nouset neitosen nisille.
Eipä taivas täydellinen
Täytelämpi
Nuoren rintoja Rikiinan,
Eipä mesi mehiläisen
Mehuisampi
Kuin on huulet Hilturilla.

Poppius.

19. Kedolla.

Kosket pauhaavat,
Linnut laulavat
Kauniilla äänellä keväällä;
Kaikk' on soreat,
Kaikk' on koreat,
Kaunis on kedolla kävellä.
Lähteet läikkyvät,
Lehdet leikkivät,
Kukin on iloinen itsestään;
Kukat kullassa,
Madot mullassa
Tuntevat tulen sisästään.

Tulkaa, veikkoset!
Suomen neitoset
Kauniiksi päätäns' jo koristaa,
Kukkais-sangoilla,
Ruusupannoilla
Tahtovat teidätkin kaunistaa.
Kukat väilyvät,
Helmet häilyvät
Heidän kauniilla kauloillaan;
Tyttöin parvessa
Soitan sarvea,
Alotan päiväni lauluilla.

Gottlund.

20. Uima-laulu.

Lapsukaiset! kaunis päivä paistelee,
Hauska on nyt juosta järven rannalle;
Siell' on kirkas laine läikkyväisenä,
Siellä ulpukkainen uljas hengittää,
Kaste virvoittaapi kasvut kukkaisten.
Uiden, melskaten ja vettä viskoen
Kasvakaa te myöskin kilvoitellen!

Nuorukaiset! joukossanne joutukaat
Ulapalle, siihen huolet uppoovat.
Uimamies on raitis niinkuin tuore puu.
Muilta muoto, neste kesken kuivettuu.
Viina velttomaista hiukan hauskuttaa,
Meitä raikas vetten voima vahvistaa,
Hauin vilpas ruumis uijan palkka.

Neidot nuoret! niemen vihriäisen taa, —
Ett' ei kurkistella liiat silmät saa, —
Rientäkää, ja vettä viljoin loiskimaan
Tottukaa, jos että uida taidakaan.
Tanssi heikontaa ja kasvot kainonee;
Mutta kauneus ja ruusu poskille
Uusi uimisesta virkeneepi.

Warelius.

21. Koskenlaskijan morsiamet.

"Äl', armas Annani, vaalene,
Jos Pyörtäjäkoski pauhaa!
Sen voimaa en tosin vallitse,
Ei löydä se koskaan rauhaa,
Mut kellä sen kalliot tiedoss' on,
Niin sille se nöyr' on ja voimaton."

Näin virkkoi Wilhelmi Annalleen,
Ja itsekin purteen astuu,
Ja päästi purtensa valloilleen,
Sen koskessa laidat kastuu,
Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
Nyt Wilhelmi vei tätä morsiantaan.

"Voi, kuinka kirkas on illan kuu,
Ja välkkyvä virran kalvo!
Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,
Ei muut kuni tähdet valvo;
Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois,
Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!"

Näin Anna äänteli hiljalleen,
Sen silmähän kyynel entää;
Mut koski se kiihtyvi eellehen,
Sen voimassa venhe lentää;
Vaan Wilho on oppinut laskemaan,
Tää kulku se on hänen riemujaan.

Jo laski poikana purressaan
Hän Lyyjoen kaikki kosket,
Useinpa Pyörtäjä kuohullaan
Se kasteli hältä posket;
Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
Jot' ei olis tottunut välttämään.

Mut kosken kuumassa kuohussa,
Juur' jossa sen juoksu suorin,
On, päällä vaahtinen vaippansa,
Yks' Ahtolan neito nuorin;
Se Wellamon karjoja paimentaa,
Ja koskien kuohua katsastaa.

Sydän on Wellamon neidollai
Sen vaahtisen vaipan alla,
Ja lemmen liekki se aallossai
Voi syttyä niinkuin maalla;
Ja Wilhoa neitonen Wellamon
Se katsellut kauan ja liioin on.

Ja tuosta neitosen rintahan
On syttynyt outo mieli,
Povensa kuulevi huokaavan,
Mut kertoa ei voi kieli;
Hän kuohujen keskehen istuksen,
Siin' ainakin Wilhoa vuotellen.

Niin Wilhon venhe nyt kiiruhtaa
Kuin Pohjolan vankin myrsky,
Se kons' on aaltojen harjalla,
Kons' yltäkin käypi hyrsky:
Mut itse perässä hän pelvott' on,
Vaan Annasen poski on ruusuton.

Ilolla Wellamon neitonen
Sen vastahan uida täyttää:
"Se Wilho tuo on! Mut toinen ken,
Jok' immeltä silmään' näyttää? —
Voi, voi mua, Wellamon neitonen,
Sill' ompi jo kultana ihminen!"

Jo päättää Wellamon neitonen
Nyt toivonsa turhan kostaa,
Ja kosken pohjasta paatosen
Hän äkkiä pintaan nostaa,
Johon vene Wilhelmin loukahtaa,
Ja hän kera kultansa kuolon saa.

Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
On Wellamon-neidon paasi,
Se paasi, jolla hän Wilhelmin
Veneen sekä onnen kaasi;
Mut neitosen itsensä kerrotaan
Meressä murehtivan rakkauttaan.

A. Oksanen.

22. Soidin.

Vaeltaissan' vainiolla
Kuulin Annin laulavan,
Kuulin kuusten takalolla,
Kallioinkin kaikuvan:
Tulan, tulan, tee.

Suositellen mehumiellä
Annin kumppaniks' mä jäin,
Sanoen: "ka, laula vielä!"
Ja se armas lauloi näin:
Tulan, tulan, tee.

Niin hän lauloi hymyhuulin,
Sulosilmin, simasuin,
Hiljaa hengiten mä kuulin,
Mutt' en muista muuta kuin:
Tulan, tulan, tee.

Taivas leimahti ja loisti,
Kuin hän istui vieressäin;
"Suudellaanko?" — "Toisti, toisti!"
Lausui hän ja lauloi näin:
Tulan, tulan, tee.

Solui päivä; iltatorven
Liekö kuullut kutsuneen,
Kuin nyt lähti poikki korven,
Totta muille lauleleen:
Tulan, tulan, tee.

Vapaus on rinnastani,
Riemu, rauha rientänyt;
Yöt ja päivät korvissani
Sama soipi ääni nyt:
Tulan, tulan, tee.

Kallio.

23. Entisestä ja nykyisestä ajasta.

Savon ukko, sarkahousu,
Pikimusta, pitkäparta,
Päästi äänen uunin päältä,
Laski pankolta pakinan.
Puhe oli aivan pulska,
Sanat kaikki sarvipäitä,
Jotka rikkoi miesten mielet.
Naiset näytti närkästävän.

Lausui ukko uunin päältä,
Pani pankolta sanansa:
"Elettihin ennen meillä,
Paistettihin paksut leivät,
Verot markoin maksettihin,
Talarin talon asiat,
Kuin ei kuljettu kuvissa,
Maalatuissa matkusteltu.
Ajokalut kaikki tyyni
Voideltihin voitehella,
Siveltihin juuri sillä,
Jolla voidellaan venekin.
Akat vaipoissa vaelsi,
Villaröijyissä röhötti;
Ukot sarkakauhtanoissa,
Kelsiturkissa kohotti.
Oli kellona otava,
Kukon virret viisarina,
Ajan juoksu arvattihin,
Tulo päivän tunnettihin
Ilman uuritta tuvissa,
Seinäkellon kertomatta."

"Minä miessä ollessani
Kuin ma kuljin kaupungissa,
En kauan katuja käynyt,
Puhutellut puotimiestä;
Suolat survasin rekehen,
Rautakangin kannoin siihen:
Luoti pari painehia,
Vaimolleni lakkivaate,
Lapsille lakeripalli,
Inkivääriä vähäisen.
Olin ilmankin iloinen,
Kapineitta kauppamiehen.
Heti valjastin hevosen,
Heti kukkaron kuristin,
Kissannahkan kiinni käärin,
Koivet solmisin kovasti;
Enkä ennen lievittänyt,
Vasta vouvin vaatimalla,
Veroherran huutamalla.
Herrat veti vissit viivat,
Kaksi kuuta kuittihini."

"Nyt on aika aivan toinen,
Voudinluku loppumatoin,
Rahan puute puuttumatoin;
Monen karja kirjan päällä,
Alla ausionin hevonen,
Pannut panttina kylässä,
Hyvät ryysyt ryöstön alla.
Herra teillä, toinen meillä
Ruunun käskyllä kovalla;
Lautamiehet laukun tuovat,
Piästikirjat kiidättävät,
Joista arkit aukiavat,
Nahka naukuupi punainen;
Niiss' on rästit räknättynä.
Nurkissa pahat numerot."

Ei ukko unessa ollut,
Ei paljon valetta pannut;
Vaan se oli sangen vanha.
Muisti muinoiset asiat,
Tiesi tämänaikaisetkin,
Vaikka nuoret naurahteli,
Pojat pisti pilkkojansa.

Paavo Korhonen.

24. Odysseys ja Nausikaa.
(Homeeruksen Odysseian 6:sta runoelmasta.)

Pallin ruhtinatar nyt vasten piikoa heitti,
Eipä osannutkaan, syvähän kuohuunpa se lenti;
Siitäkö parkaistaan — hereää jumalainen Odysses,
Nousee istumahan, ajatellen ympäri päänsä:
Voi polonen, mihin maan ääriin taas joutuna lienen!
Lieneekö joku villi, vihollinen, vallaton kansa,
Vai hyvä vieraillen, jumaloitaki pelkeäväinen?
Impien ääntämisen korvillani vasta ma kuulin,
Metsänneitojen, joill' on asuntona korkeat vuoret,
Tai jokien lähteet, noromaat sekä heinävät alhot;
Vai joko äänteleväin ihmisten mailla ma ollen? —
Muttapa miks' en käy tiedustelemaan, näkemäänkin!

Lausunu lähti jo viidastaan jumalainen Odysses,
Lähti jo vaeltamahan, kuin vuorten leijona julma
Vaeltaapi läpituultuna, märkänä, päässähän silmät
Leimuavat tavotellessaan härkää tahi uuhta,
Tai salon hirveäkin, kun nälkä se häntäki vaatii
Karjaa vainoamaan, kokemaan lammasnavetatki.
Niin nyt Odysseen myös tavata piti tyttöjä noita;
Pois tytöt kaikkosivat eriteillen rantoja myöten.
Yksin jäi tytär Alkino'on, urouttap' Ateena
Sillen rintahan loi, pelon pois jäsenistähän otti.
Seisoi vasta' päin; jo nyt arveli tuossa Odysses,
Polviinko ruveten ihanaista rukoilisi neittä,
Vai siltään sulosuin puhuen ja ulompana seisten
Tiedustais kylätietä ja pyytäis verhoa päälleen.

Niin eperöidessään sopivaisemmaksi hän päätti
Seistessään etähämpänä suin sulosin rukoella,
Taitais suuttua vaan tytär polviin lankeavalle.
Kohtapa siis hän näin viisaat metiset sanat sääti:
"Korkea ruhtinatar! joko ihminen vai jumal' ollet,
Jos vainen jumaloit', avaran taivaan asujoita,
Niin varmaan sinä Tseyn väkevän tytär Artemi lienet;
Sen toki muoto sinulla ja varsi ja kasvosi kaunis.
Mutta jos ihmisten, maan pääll' asuvain, suku sulla,
Niin ylen autuas sull' isä onpi ja äitisi armas,
Veljesi myös ylen autuahat; sydämessäpä heillä
Loppumatoin ilo hehkuilee sinun kauttasi aina,
Nähdessään kukan semmoisen kisatarhaan käyvän;
Vaan yli kaikkia muita se mies toki autuas onpi,
Ken sinun kiilloillaan suostuttaen vie kotihinsa.
Enp' ole vertaistas nähnyt silmilläni vielä,
En miest' enkäpä naista — mä hämmästyn sua varsin.
Näin palmun norean, joka nousi vihantana maasta,
Deelossa minä muinen Apollonin alttarin luona —
Sielläki kun käpäsin, mua seurasi kansaa paljon
Sillä erällä, jok' on mullen kovan tuottanut onnen.
Kuin silloin minä oudoksuin sitä palmua siellä,
Toistapa sen vertaa maan piiri ei päällähän kanna,
Niin sua nyt mä imehtelen, hämmästyn, ja en tohdi
Polviakaan halata, mua raskas kohtasi huoli.
Päivää kaks'kymment' olin eilen mustoa merta
Uinut, kun mua aalto kuletti ja valtava tuuli
Saarelt' Oogygian tänne, kuhun loi jumal' äsken,
Tääll' uudet kokemaan kovat onnet; loppua viel' en
Näe hetikään, paljon jumalat toki hankkivat uutta.
Vaan sä nyt armaha', ruhtinatar! kun kärsiny paljon
Ensiksi sinun näin, muit' en ketäkään minä tunne
Kaupunkinne väestä ja teidän maan asujoista.
Neuvo' kaupunkiin, jotakin verhokseni anna,
Jos vanhaa kääreen repalettaki kanssasi tääll' on,
Niin sullen suokoot jumalat, mitä mielesi toivoo,
Antakohot miehen, perehen, yksmieliseyyden
Armaan! eipä parempata, ei kauniimpata liene,
Kuin se on, kosk' yksin mielin pitävät taloutta
Mies vaimon kera, kyllä suruksi kadehtelioille,
Mutta hyvillen iloksi ja itselleen yli muiden."

Siihen Nausika'a valos-olka jo vastasi hälle:
"Kunpa sa, vieras, et liene'kään mies joutava, tyhmä,
Näet sä, Olympon Tsey jokasellen määräsi onnen,
Sääti hyvälle ja huonollen, mitä suinki hän tahtoi.
Sääti sinullen myös, sinä vaan koe tyytyä siihen!
Meidän kaupunkiin nyt tultuasi sekä maahan
Saatava kai sinun on vaatteet sekä tarpehet muutki,
Kuin avun kaipaajan kovaonnisen oikeus onki.
Kaupunkiin sinun vien, sanon myös kansan nimen sulle:
Kaupunkimme ja maan asukkaat ovat Faiakilaiset,
Itse taas olen tyttö mä Alkino'on jalomielen,
Jonka kädessä on Faiakilaisten valta ja voima."

Lausunu niin rohkaisi hän piikoja hiussoreoita:
"Piiat hoi! kunne pakenitte te nähtyä miehen;
Vai pelkäättekö rannoillemme vihollisen tulleen?
Syntynyt ei vainen sitä miest' ole, eikäpä synny,
Ken toki lähtisi maillen urosten Faiakilaisten,
Vainoamaan kansaa, joka on jumaloillehen armas.
Loittona myös meren aallokkaan sydämess' elelemme
Äärimmäisinä; ei meihin muut ihmiset koske,
Vaan tämä raukka on eksyksissään kulkena tänne,
Auttaa siis pitänee; yks' on Tsey kaikkien turva,
Outoin, köyhäinkin; mieleen vähäsempikin anti.
Laittooten tytöt vieraallen siis syödä ja juoda.
Viekööten pesemään rantaan tyvenimpähän paikkaan!"

Niin sanoi; tyttäret seisahtain rohkaisivat mieltään,
Veivät Odysseen verhakkoon, niinkuin oli heitä
Käskenä Nausikaa, tytär Alkino'on jalomielen,
Laittoivat välehen vaatteitaki, kauhtanan, paidan,
Hankkivat kultaisen potun öljyäkin sulavinta,
Toimittani urohon joen aaltoihin pesemäänsä.

Muttapa piioillen puhui noin jumalainen Odysses:
"Siirtäykää, tytöt, loitommaksi jo, jotta ma yksin
Saan pestyks' lian pois ruumiiltani, öljyä päälle
Voidelluks'; iho öljyä ei pitkään ole nähnyt.
Seistessännepä siinä mä en pese, kun häpeänki
Paljastautani hiussoreoiden tyttöjen luona."

Lausui niin; tytöt siirtihevät neidon pakinoille,
Vaan lian virrassa pesi pois jumalainen Odysses
Ruumiiltaan ja selästä ja harteiltaan leveiltä,
Raastellen, repien päästään meren aution ryönät.

Pestyähän tarkkaan ja siveltyä öljyä päälleen
Vaattehisin puki, jotk' oli laitellut vapa neito;
Muttapa Tseyn sikiöinen Ateena somisteli häntä
Suuremman näköseksi ja vahvemman, hyasintin
Kukkina loi kauniin kaharan tukan olkia myöten.
Kuin kullan hopialle silailee taitava seppä,
Jollen Heefaisto sekä Pallas Ateena on suonut
Työn kaiken mahdin, tekojen koreimpien taidon,
Niin urohonkin olille ja päähän lempeä loi hän.
Käytyähän meren rannallen alas istu'utui mies
Loistava kauneudelta ja lemmeltään; jalo neiti
Oudoksuin jo nyt piioillen sanoi hiussoreoille:
"Kuulkaapas valos-oikaiset tytöt, kuin sanelenki:
Ei taivaan jumalain kaikkein toki tahtoa vasten
Mies tuo joutuna lie jumalaisiin Faiakilaisiin.
Näyttipä ensimmält' olevan joku halpanen raukka,
Nyt hänen vertaisin taivaallisihin jumaloihin;
Voi, jos senlainen olis mullen puoliso suotu,
Tääll' asuvainen mies, asumaan joka jäisiki tänne.
Vaan tytöt antooten vieraalle jo syödä ja juoda!"

Lausui niin, piiat sanan kuulivat, tottelivatki,
Toivat Odysseellen ruokaa sekä juomoa kyllin;
Siinäpä söi sekä joi kovaonninen, oiva Odysses
Täysin suin, pitkään kun ei ollut ruokoa nähnyt.

Lönnrot.

25. Kesän viimeinen kukka.

Nyt kesän viime kukka
Kukoistaa yksin vaan;
Siskoistaan ruusu rukka
Jäi myrskyn maailmaan.
Ei kukkaa ruusun laista
Syyslaaksoss' ollenkaan,
Mi voisi kaunokaista
Kuvastaa ruskoaan.

En suojatta ma sallis
Sun, kukka, kuihtuvan,
Vaan siskojes luo, kallis,
Sun soisin nukkuvan.
Ma lehtes hiljaa heitän
Haudalle siskojen,
Ja sunkin sinne peitän
Vienoisten vierehen.

Niin itse seuraan sitten,
Kuin mennyt multakin
On joukko ystävitten,
Se mulle rakkahin.
Kuin kuolon kello soipi
Jo veikon viimeisen,
Ken jäädä yksin voipi,
Maailman murheesen!

Moore. — Tuokko.

26. Mainen kosto.

Sydän, salli koston kuolla!
Tuolla, tuolla
Koston kalpa korkealla
Taivahalla!
Parhain kosto päällä maan:
Kiitä kelvotonta vaan!

Erkko.

27. Tytön muistikirjaan.

Runoilijat ne vertaavat
Sun silmiäsi, neitonen,
Sinehen taivahan;
Ja poskillesi laulavat
He sulaneeksi pilvien
Punervan purppuran;
Ja, imarrellen, huulias
Vertaavat pilven reunuksiin,
Joist' annat vuotaa hunajas
Janoovain sulhoin sydämiin:
Ah neito, ällös vuodata,
Siis sielustasi sappea!

Erkko.

28. Suomalainen sonetti.

Ei tainnut vanha Wäinämöinen luulla,
Ett' oisi kenkään laulajoista meillä
Soveltuva sonettien siteillä
Runon tekoon Kalevalaisten kuulla.

Ei istukaan käkömme mandelpuulla,
Ei Laurat meitä kohtaa kirkkoteillä;
Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä
Ei soi sonetti Arnolaisen suulla.

Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi,
Ja tuosta Suomalainen toivojensa
Tulelle uutta kiihoitusta toisi,

Jos kautta näiden laulukahlettensa
Sen kieli, halvaksi havaittu, voisi
Siteistä muista päästä irrallensa.

A. Oksanen.

29. Ystävälleni.

Sua muistan ensimmäisen
Leivon lystin laulellessa
Hattaroissa häilyvissä;
Muistan myöskin kukkahaisen
Päätöistänsä pilkistäissä
Lähtehessä läikkyvässä. —
Milloin muistelet minua — milloin?

Sua muistan kaunokaista
Suven armahan ajalla,
Kuin ei öillä sammu päivä;
Muistan käen kukkuessa,
Pikku linnun livertäissä
Laaksoloissa lehtevissä. —
Milloin muistelet minua — milloin?

Sua muistan syksysäällä
Rajutuulten raivotessa,
Lehtein puista lentäessä;
Muistan, koska kuutamolla
Kuvautuuvi taivas kirkas
Jäisen järven iljanteessa. —
Milloin muistelet minua — milloin?

Sua muistan, koska korvet
Vaipan valkeaisen saavat
Talven tuiman joutuessa;
Muistan tähtein tuikkiessa,
Revontulten tuprutessa
Kuin jos taivas ois tulessa. —
Milloin muistelet minua — milloin?

Sua muistan ajoin kaikin,
Päivän puoleen pyrkiessä
Sekä mailleen kulkiessa;
Muistan hengiteltyäni,
Muistan täällä, muistan tuolla,
Tähtitarhan tuolla puolla. —
Milloin muistelet minua — milloin?

Kallio.

30. Lohdutus haudalla.
(Mukaelma.)

Suista surus, kaipaukses.
Itkus vaikein!
Muista, ett' on valitukses
Turha! Haikein
Murhe ei se mitään auta
Eikä eronnutta sauta;
Ei se tule enää, ei,
Jonka Tuoni täältä vei!

Liha kaikki lankeaapi
Niinkuin kukkanen:
Neitosesta eroittaapi
Surma sulhasen,
Nuorukaisen harmaapäästä,
Ei se imevääkään säästä,
Jot' ei äiti hautaan sois;
Morsiamenkin tempaa pois.

Liha kaikki kerran kaatuu
Niinkuin heinänen;
Mainen maaksi jälleen maatuu,
Mutt' ei taivainen.
Sinä, josta pidin huolen,
Elät tähtein tuolla puolen,
Silmäät sieltä ystävää,
Hautas luona itkevää!

Tieto, taito haluaapi
Täydellisyyteen,
Sydämemme himoaapi
Pysyväisyyteen.
Kuolossako tämä puuttuis,
Ruumiin kanssa maaksi muuttuis,
Vaiko turhaan meidät loi
Luoja, turhaan toivon soi?

Etpä turhaan meihin, Luoja,
Kuvaas painanut;
Ruumis onpi sielun suoja,
Jonk' oot antanut.
Tämä peite lankeaapi,
Kerran maaksi raukeaapi,
Henki pääsee valloilleen,
Matkustamaan omilleen.

Astu Tuonelahan taasta,
Ajatukseni;
Haudan tuolle puolen maasta
Lennä, luontoni!
Siell' ei tuli, eikä sota,
Nälkä, eikä kuolon ota.
Eikä surma sureta,
Ystäviä erota.

Ahpa päivää autuasta!
Toinen toistansa
Tervehtää saa — vanhin lasta,
Morsian sulhaansa!
Siellä Luojan laupeutta,
Valtaa, voimaa, viisautta
Levon maassa laulamme,
Voiton virttä veisaamme!

Pian, pian päättynynnä
Aik' on omakin.
Kukaties jo jäähtynynnä
Olen kohtakin. —
Välttäkäämme harhateitä,
Että, koska Luoja meitä
Kutsuu, valmiit oltaisiin,
Kotiin kaikki tultaisiin!

Kemell.

III. LISÄYS.

I. Agricolan kieltä.

1. Davidin 52:s Psalmi.

Mites kerskat sine Tyranni, ette sine taidhat wahingoitta? ette quitengi Jumalan Laupius wiele iocapeiue pysy.

Sinun kieles ongipi wahingon ielkin, ia leickapi walhellans ninquin tereue Partaweitzi.

Senteden Jumala serkepi sinun iuri coconans, ja murenaa sinun. Ja Maiasta sinun vlostemmapi, ia ninen Eleuiten maalda hen vlosiwrittapi sinun. Sela.

Catzo, teme on se Mies, ioca ei pitenyt Jumalata henen Turuanans, Waan vskalsi henen swren Rickaudhens päle, ia oli wäkeue wahingota tekemen.

Mutta Mine pysyn ninquin Hedhelmelinen Oliupw Jumalan Honessa, mine vskallan Jumalan Laupiudhen päle, aina ia ijancaikisesta.

Mine kijten sinua ijancaikisesta, ettes sen teit, ia mine odhotan sinun Nimeäs, Sille sinun Pyhes sijte iloitzeuat.

2. Isämeidän rukous.

Ise meiden ioca olet Taiuais. Pyhetty olcon sinun nimes. Lehestulkon sinun waldakundas. Olcon sinun tactos nin maasa, quin on Taiuais. Anna meille tenepeiuenä meiden iocapeiuenen leipen. Ja anna meille synnime andexi ninquin me annama meiden welgholisten. Ja ele iohdata meite kiusauxen. Mutta päste meite pahasta. Sille ette sinun ombi waldakunda, ia woijma ia cunnia ijancaikisudhes. Amen.

II. Isämeidän-rukous Suomen lähimmillä heimokielillä.

(Tavallisista poikkeavat kirjamerkit merkitsevät seuraavata: õ tummempaa o-ääntä; ë tummempaa e ääntä; z vienoa s:ää; š samaa kuin ruotsissa sch; ṭ samaa kuin tj ruotsin sanassa tjena; t´, d´, ń, l´, ŕ, k´, p´ ääniä, joissa i on näiden konsonanttien kanssa yhteensulanut ja jotka kuuluvat melkein kuin tj, dj, nj j.n.e.; ṅ lopuksi merkitsee yhtä kuin paljas n suomalaisissa hangella, honka.)

1. Aunuksen-Karjalan kielellä.

Taatto meijän, kudai olet taivahil, pühitäh nimi sinun. Tuloov tsarstvu sinun, liennööv valdu sinun, kui taivahal niugal i maal. Leibü meijän jogapäiväine anna meile nügöi. I jätä meile vellat meijän kui i müö jätämmö velganiekoile meijän. I älä saata meidü maanihuoh, a päästä meidü pahas. Sinun on tsarstvu i vägi i kiitos igäh.

2. Tverin-Karjalan kielellä.

Tuato miiän, kumbane olet taivahaša, hüvitiätšekäh šiun nimi: tulgah šiun kuningahuš, olgah šiun vällä kuin taivahaša niin i muala; hengen pideiksi leibiä anna meilä aino; i jätä meilä miiän velat, kuin i müö jättälemä miiän velganiekoila; i älä šuata meidä vaivah, a piäššä meidä pahašta; šiun on kuningahuš i vägi i kaunehuš ijin igäh.

3. Watjan kielellä.

Izä med´ee, kumpa õlet taivaiza; pühättü õlkoo nimes sinuu; Iiṭi-tulkoo sinuu vältas; õlkoo sinuu tahtos nii maaza kul taivaiza; anna meile tänänne med´ee õkapäivädnee leipäni; ja anna meile med´ee vëlkani anteehsi kui i möö anteehsi annamme med´ee vëlgaliisile; ja älä saata meitä manituhseese; a päässä meitä pahassa; kui sinuu on valta ja võima ja slaava, igäl kõikee.

4. Wepsän kielellä.

Taat meide, kudam oled taivhal! sädkahaze puhthaks nimi sinun. Tulgha tsarstv sinun; olkha vald sinun i mal kut taivhas. Leib meide kaikutšeks päivaks anda meile tänambäi. I p´ästa meile velgad meide kut i mö p´ästam velghiišile meide. Ala anda meid smuutta; a p´ästa meid luukvas. Ibo sinun om tsarstv i vägi i kuulund igan kaiken.

5. Wepsän kielellä, toisin.

Taatoi meiden, kudam oled taivhal; puhtas nimi sinun. Varastamai tsarstvad sinun: da linnob vald sinun i mal kut taivhal. Leib meiden našusnii anda meile tänambäišel päival. I jätä meile völgad meiden, kut i mö jätämei völgnikoile meiden. I ala anda meid iskušaha; a p´ästa meid pahas. Sidamed mi sinun om tsarstv i slav igaze.

6. Wiron kielellä, Tallinnan murteella.

Meie iza, kes sa oled taevas, pühitsetud saagu sinu nimi, sinu riik tulgu, sinu tahtmine sündigu kui taevas nenda kaa maa peal; meie igapäevane leib anna meile tänäpäev; ja anna andeks meile meie võlad, kui kaa meie andeks anname oma võlglastele; ja ära saada meid mitte kiuzatuze sisse, vaid peasta meid ära kuŕjast! sest sinu päralt on riik, ja vägi, ja au igaveste.

7. Wiron kielellä, Tallon murteella.

Meije Essa taivan, pühhendetus sago sinno nimmi. Sinno riik tulgo. Sinno tahtminne sündko, kui taivan, nida ka ma pääl. Meije päivalikko leiba anna meile täämba. Nink anna meille andis meije süda, nida kui ka meije andis anname ommile süüdlaisile. Nink ärra saatko meid kiusatusse sisse; enge pästa meid ärra kurjast: Sest sinno perralt om riik, nink väggi, nink auvustus iggavetsel ajal.

8. Liivin kielen itä-murteella.

Mäd touvõ iza, püvštõd soogõ sin nim; sin voolikšõmi las tulgõ mäd juurõ; sin toomi las suguug moo päälõ nei iiš kui touvõs. Mäd pävviz tuoitõg aanda mädõn tämpõ. Un lask jara mädõn mäd süüd nei kui meeg eńts süülistõn naant süüd jara laskuum. Un äla laskõ sina meidi eńtš juustõ jara saddõ: pästa meidi amaast äb jõvast. Sinnõn jo um se voolikšõmi un se joud un se ouv bäs lopaandõkst.

9. Liivin kielen länsi-murteella.

Mäd iza, kis sa vuod touvis! püvaatõd las saag sin nim. Las tulgõ sin vaalikštõks, sin meel´ las suguug kui touvis nei ka maa pääl. Mäd jega-pävvist leibõ aanda mädõn tämpõ. Un jeta mädõn mäd vüülgad, kui ka meig jetaam ummõ vüülgalistõn. Un äla vii meidi k´ertaamiz sizõl, aga pästa meidi jera siest kureest, jo sinnõn säädõb se vaalikštõks un se joud un se ouv iggõks.

III. Lyhyitä elämäkerrallisia tietoja niistä kirjoittajista, joiden teoksista tähän kirjaan on otettu kappaleita.

Ahlqvist, August, synt. v. 1826, majisteri v. 1857, tohtori v. 1860. Suomen kielen ja kirjallisuuden professori v. 1863. Ulosantanut runoelmia, nimellä Säkeniä, Muistelmia matkoilta Wenäjällä ja Suomen kielen Rakennuksen sekä melkoisen joukon muita teoksia kaunokirjallisuudessa ja kielitieteessä Suomen, Ruotsin ja Saksan kielillä. Käyttää runollisissa teoksissaan salanimeä A. Oksanen.

Andelin, Anders, synt. v. 1809, vihittiin papiksi v. 1835, tuli kirkkoherraksi Utsjoelle v. 1853, Paltamoon v. 1859. Kuoli v. 1882. Kirjoittanut useampia tutkimuksia Lapin kielestä, jotka ovat painetut Suomen Tiedeseuran Acta-kirjoihin, kääntänyt Lapin kieleen vuotiset evangeliumit ja epistolat sekä muita hengellisiä kirjoja, ja Suomi-kirjassa julaissut Kertomuksen Utsjoen pitäjästä.

von Becker, Reinhold, synt. v. 1788. Historian professorin apulainen Turun yliopistossa v. 1816. Suomen kielenkääntäjä k. Senaatissa vuosina 1829-1856. Kuoli v. 1858. Ulosantoi ruotsin kielellä mainion Suomen kieliopin, ja toimitti vv. 1820 ja 1821 suurella taidolla ja menestyksellä perustamiansa Turun Wiikkosanomia.

Blomstedt, Oskar Aug. Frith., synt. v. 1833, lehtori Oulun alkeisopistossa v. 1864, filosofian-tohtori v. 1869, dosentti Suomen ja Unkarin kielissä s.v., kuoli v. 1871. On ulosantanut useampia kielitieteellisiä ja muita pienempiä teoksia, joista jälkimmäisistä etevin on Kuvaelmia 1808 vuoden sodasta.

Cajanus, Juhana, synt. v. 1655. Ylimääräinen professori Turun yliopistossa v. 1680. Kuoli v. 1681. Häneltä jääneiksi ei tiedetä muita teoksia kuin tähän kirjaan otettu virsi.

Cannelin, Gustav, synt. v. 1815, filosofian-tohtori v. 1844, lehtori Waasan kymnaasissa s.v., kirkkoherra Mustasaaren pitäjässä v. 1873. Paitse useampia muita teoksia on hän ulosantanut uuden parannetun käännöksen 1734 vuoden Lakikirjaa ja ensimmäisen Kreikan kieliopin Suomen kielellä.

Castrén, Kaarle Alfred, synt. v. 1845, ylioppilas v. 1865, filosofian-kandidaatti v. 1871. Kuoli v. 1874. Etevin teos; Muistelmia 1808-1809 vuoden sodasta.

Erkko t. Erkkonen, Juh. Henr., synt. v. 1849, tuli Jyväskylän seminariin v. 1867, pääsi sieltä v. 1872, kansankoulun-opettaja Rokkalan tehtaalla Johanneksen pitäjässä, sittemmin Wiipurissa. Teos: Runoelmia, 3 vihkoa.

Frosterus, Juhana, synt. 1720, majisteri v. 1745, kirkkoherra Sotkamossa v. 1763, kuoli v. 1809. Hänen kirjateoksistansa on Hyödyllinen Huvitus Luomisen töistä viime aikoihin asti ollut Suomen kansalle rakas ja mieluinen kirja.

Gottlund, Kaarle Aksel, synt. v. 1796, ylioppilas Turussa v. 1814 ja Upsalassa v. 1816, Suomen kielen lehtori Helsingin yliopistossa v. 1839. Kuoli v. 1875. On ulosantanut suuren joukon kirjallisia teoksia sekä Suomen että Ruotsin kielellä, joista mainittavimmat ovat Otava 2 osassa ja Runola.

Granlund, Juh. Fredr., synt. v. 1809, kirjanpainaja Turussa vuodesta 1856. Kuoli v. 1874. On ulosantanut useampia vihkosia runoelmia, ja aika ajoittain toimitellut Turusta ulostulevia sanomalehtiä Suomen kielellä.

Hannikainen, Pietari, synt. v. 1813, maanmittari v. 1835. On ensimmäinen, joka suuremmalla menestyksellä on kirjoittanut komedioja ja novelleja Suomen kielellä. Etevin hänen teoksistansa on tähän otettu Silmänkääntäjä.

Judén t. Juteini, Jaakko, synt. v. 1781, ylioppilas v. 1800, majistraatin-sihteeri Wiipurissa v. 1813, kuoli v. 1855. On toimittanut suuren joukon sekä runoja että proosateoksia, enimmät kansalle kirjoitettuja ja pieninä kirjasina ulosannettuja. Hänen kuoltuansa ulosannettiin kaikki hänen suomenkieliset teoksensa koottuina 9 osassa.

Kajaani t. Cajan, Juh. Fredr., synt. v. 1815, ylioppilas v. 1832, vihitty papiksi v. 1842, kappalainen Piippolassa v. 1857. Hänen pääteoksensa on Suomen Historia, ulottuva uskonpuhdistuksen aikoihin.

Kallio salanimi; oikea nimi Samuel Gustav Berg, synt. v. 1803, ylioppilas v. 1822, tuli sokeaksi, kuoli v. 1853. On kirjoittanut vaan muutamia lauluja, joista useimmat ensi kerran painettuina ilmautuivat Gottlundin Otavassa.

Keckman, Kaarle Niklas, synt. v. 1793, filosofian-tohtori v. 1815, Suomen kielen lehtori yliopistossa v. 1829, kuoli v. 1838. Hänen mainittavin teoksensa on mukailema Kultala, hyödyllinen ja huvittava historia.

Kemell, Klaus Juhana, synt. v. 1805, vihitty papiksi v. 1827, kappalainen Alavieskassa, kuoli v. 1832. Paitse useampia runoelmia on hän suomeksi painosta ulosantanut erinomaisen hyvän käännöksen Tuomas Kempin kirjaa Kristuksen Seuraamisesta!

Kiljander, Kaarle Martti, synt. v. 1817, vihitty papiksi v. 1842, saarnaaja Lapinlahden rukoushuoneella s.v., konsistorin-notarl v. 1851, Nilsiän kirkkoherra v. 1866, tuomiokapitulin assessori. Kuoli v. 1879. On suomennellut ja mukaillut runoteoksia, joista arvollisimmat ovat Stagneliuksen Marttyrat, Nikanderin Taikamiekka ja Runebergin Nadeshda.

W. Kilpinen salanimi; oikea on Wolmar Styrbjörn Schildt, synt. v. 1810, piirilääkäri Saarijärven piirissä v. 1839, lääketieteen tohtori v. 1840. On ulosantanut useampia kirjateoksia, joista merkillisin on käännös Euklideen Alkeet. Suomen sanojen kirjoittamisessa poikkee hän tavallisesta oikokirjoituksesta, niinkuin näkyy hänen tähän kirjaan otetusta kappaleestansa.

Korhonen, Paavo, synt. v. 1775, kuoli v. 1840, oli talonpoika Rautalammilla. Hänen Runonsa kokosi ja ulosantoi Lönnrot v. 1848.

Koskinen salanimi; oikea on Yrjö Sakari Forsman, synt. v. 1830, filosofian-maisteri v. 1853, tohtori v. 1860, professori yleisessä historiassa v. 1863, Pohjoismaiden historiassa v. 1875. Senaattori v. 1882. On painosta ulosantanut suuren joukon kirjateoksia, joista etevimmät ovat Nuijasota ja Oppikirja Suomen kansan historiassa.

Krohn, Julius Leopold, salanimellä Suonio, synt. v. 1835, majisteri v. 1860, Suomen kielen ja kirjallisuuden dosentti v. 1862, Suomen kielen lehtori v. 1875. Kunnia-tohtori v. 1882. On kirjoitellut Suomen kielellä monessa aineessa. Etevimmät hänen teoksistansa ovat Runoelmia, Kuun Tarinoita ja Kertomuksia Suomen Historiasta.

Lilius, Henrikki, synt. v. 1683, majisteri Turussa v. 1707, kirkkoherra Messukylässä, kuoli v. 1745. Paitse tähän kirjaan otettua kaunista runoa tunnetaan häneltä muutamia muitakin suomen- ja latinankielisiä runoelmia.

Lönnrot, Elias, synt. v. 1802, ylioppilas v. 1822, filosofian-kandidaatti v. 1827, lääketieteen tohtori v. 1832, piirilääkäri Kajaanissa v. 1833, Suomen kielen professori v. 1853, josta virasta erosi täysinpalvelleena v. 1862. Lönnrotin kansan suusta kokoamia ja ulosantamia ovat Kalevala, Kanteletar, Suomen Kansan Sananlaskut ja Arvoitukset. Paitse näitä on hän ulosantanut suuren joukon muita kirjoja ja sanomalehtiä, joista tässä vielä mainittakoon kuukauslehti Mehiläinen, Flora Fennica eli Suomen Kasvio ja suuri Suomalainen ja Ruotsalainen Sanakirja. Uuden suomalaisen Wirsikirjan hankinnassa on hän myöskin ollut hyvin uuttera. Hän oli näet v. 1863 asetetun ja v. 1871 hajoitetun virsikirja-komitean tuotteliain jäsen, ja on ulkopuolella tämän komitean tointa itse-päällänsä ulosantanut Suomalaisen Wirsikirjan väliaikaiseksi tarpeeksi (Turussa v. 1872), josta toinen laitos ilmautui Helsingissä v. 1883 nimellä Wäliaikainen Suomalainen Wirsikirja, uudestaan korjattu ja neliäänisillä nuoteilla varustettu laitos.

Manninen, Antti, synt. v. 1831, kuoli v. 1866. Oli maanviljelysopiston johtaja Leväisellä lähellä Kuopiota. Kirjoitteli jo aivan nuorena sanomalehteen Suomettareen, toimitti sitten viimeisinä elinvuosinansa Tapiota, ja ulosantoi omatekoisen kirjan Taito ja Toimi sekä muutamia muitakin pienempiä teoksia.

Polén, Rietrikki, synt. v. 1823, filosofian-majisteri v. 1850, tohtori v. 1860, opettaja Wiipurin kymnaasissa v. 1868, Kuopion lyseissä v. 1875, lehtori Mikkelin lyseissä v. 1877. Toimittanut sanomalehteä Suometarta vuosina 1852-1856 ja kuukauslehteä Mehiläistä vv. 1859-1863.

Poppius, Abraham, synt. v. 1793, ylioppilas Turussa v. 1813, Upsalassa v. 1817, vihittiin papiksi v. 1823, kappalainen Juvalla v. 1833, kuoli v. 1866. Jätti jälkeensä koko joukon osaksi sangen kauniita runoelmia, joita hän oli painatellut siellä täällä sanomalehdissä, vaan jotka koottuina julaistiin Savo-Karjalaisen Osakunnan Koitar-nimisessä albumissa v. 1870.

Renvall, Gustav, synt. v. 1781, ylioppilas v. 1801, filosofian-tohtori v. 1810, Suomen kirjallisuuden dosentti v. 1811, Uskelan kirkkoherra v. 1819, Ulvilan kirkkoherra v. 1829, kuoli v. 1841. Hänen etevin teoksensa on Suomalainen Sanakirja, ensimmäinen täydellisempi sanakirja Suomen kielestä. Paitse tätä ulosantoi hän ruotsin kielellä suomen kieliopin sekä muita kielitieteellisiä tutkimuksia, ja on myöskin painavasti vaikuttanut siihen suureen virsikokoukseen, joka arkkipiispa Tengströmin toimesta julaistiin nimellä Uusia Wirsiä.

Tuokko, salanimi; oikea nimi Antti Törncroos, synt. v. 1835, ylioppilas v. 1858, majisteri v. 1864. On julaissut sangen paljon runoelmia, sekä omatekoisia että käännöksiä. Hänen etevin teoksensa on murhenäytelmä Saul, ensimmäinen säännöllisesti tehty alkuperäinen tragedia Suomen kielellä.

Warelius, Antero, synt. v. 1821, ylioppilas v. 1843, filosofian-majisteri v. 1847, kappalainen Rantamäellä, kirkkoherra Loimaalla v. 1867, Turun tuomiokapitulin assessori vuosina 1870-1873. Etevimmät hänen monista kirjateoksistansa ovat Enon Opetuksia Luonnon asioista, Wekkulit ja Kekkulit, leikkinäytelmä kahdessa näytöksessä, ja Kertomus Tyrvään pitäjästä (Suomi-kirjassa).

UUSI SUOMALAINEN LUKEMISTO

Esipuhe.

I. SUORASANAISTA ELI PROOSAA.

1. Tarinoita.

2. Kultalan kylä viheliäisyydessään.

3. Arvoituksia.

4. Vuodenajat Lapissa.

5. Sananlaskuja.

6. Ruohoista ja kukkasista.

7. Kultalan kylä hyvässä kunnossaan.

8. Arvoituksia.

9. Kuningas Eerikki IX:n valloitusretki Suomeen. Pyhä Henrikki.

10. Peurasta (Porosta).

11. Sananlaskuja.

12. Metsän jumalat ja haltiat muinaisilla Suomalaisilla.

13. Hämähäkki.

14. Arvoituksia.

15. Piispa Maunu Tavast.

16. Pääsiäinen Wenäjällä.

17. Maan, meren kulkija laiva. (Satu.)

18. Sananlaskuja.

19. Piplia ja Keisari.

20. Majavasta.

21. Wiipurin piiritys v. 1495.

22. Wiipurin pamaus.

23. Arvoituksia.

24. Kasanin Tatarilaiset.

25. Työnteko ja arkielämä Tyrväällä.

26. Naantalin naisluostari.

27. Rahoista.

28. Eräästä muistopuheesta.

29. Sopuli. (Lemnus norvegicus l. borealis.)

30. Suomalaisen kirjallisuuden alku.

31. Sananlaskuja.

32. Ijankaikkisnuden ihanasta päivästä ja tämän elämän kaameasta yöstä. (Tuomas Kempiläisen kirjasta Kristuksen seuraamisesta.)

33. Elefantti.

34. Arvoituksia.

35. Suomenmaan valtiollinen tila ja asukasten luonne 16:llä vuosisadalla.

36. Kuolevaisuuden tunteet.

37. Sananlaskuja.

38. Klaus Fleming.

39. Porolla-ajaminen.

40. Sananlaskuja.

41. Rehellisyydestä Suomessa.

42. Työväen ja palkoillisten kohtelusta.

43. Kaksi nappia.

44. Maanpetoksesta. (Uudesta suomennoksesta 1734 vuoden Lakia.)

45. Paavo Korhonen.

46. Woguulit.

47. Lapuan tappelu.

48. Matka tervaveneessä Oulujoella.

49. Sananlaskuja.

50. Silmänkääntäjä.

Ensimmäinen Näytös.

Toinen Näytös.

1. Kohtaus.

2. Kohtaus.

3. Kohtaus.

4. Kohtaus.

Loppu-Toivotus.

II. RUNOUTTA.

1. Lasten virsi.

2. Nuorukaisen virsi.

3. Maailman menon turhuudesta.

4. Davidin 1 psalmi.

5. Davidin 137 psalmi.

6. Isänmaan edestä.

7. Maamme.

8. Ruhtinaalle.

9. Savolaisen laulu.

10. Suomen valta.

11. Oma maa.

12. Laulu Suomessa.

13. Suksimiesten laulu.

14. Birger Jarlin linna.

15. Elämän nautinto.

16. Kehtoruno.

17. Kevät.

18. Kukkasen taivas.

19. Kedolla.

17. Maan, meren kulkija laiva.
(Satu.)

29. Sopuli.
(Lemnus norvegicus l. borealis.)

32. Ijankaikkisnuden ihanasta päivästä ja tämän elämän kaameasta yöstä.
(Tuomas Kempiläisen kirjasta Kristuksen seuraamisesta.)

44. Maanpetoksesta.
(Uudesta suomennoksesta 1734 vuoden Lakia.)

24. Odysseys ja Nausikaa.
(Homeeruksen Odysseian 6:sta runoelmasta.)

30. Lohdutus haudalla.
(Mukaelma.)